Matka kohti alligaattorien maata

Suunnaksi tuli siis Sydney, tuo Australian suurin, komein ja tunnetuin kaupunki. Se ei kuitenkaan ole Australian pääkaupunki, vaikka kaikki niin luulevatkin. Sen tittelin omaa Canberra, vaikka Sydney on mennyt siitä koossa ja tunnettavuudessa ohi jo ajat sitten.

Kummempaa matkajännitystä ei ennen lähtöä esiintynyt. Pakkaamisesta tuli viimeisenä iltana taas oma taiteenlajinsa. Alkuperäinen suunnitelma joka sisälsi vain muutaman vaatekerran, päätyi taas jälleen kerran siihen, että olin matkalaukun ääressä tarkalleen 15 paitaa kourassa, ja yritin taiteilla niitä mitä kummempiin asentoihin saadakseni kaikki mahtumaan laukkuuni. Lopputuloksena jouduin kuitenkin surunsekaisin tuntein jättämään puolet vaatevarastostani kotiin.

Lentokentälle saavuttuani alkoi mahanpohjaa jo hieman pistellä. Vapauden pystyi jo melkein haistamaan. Olen aina muutenkin pitänyt lentokenttää mielekkäänä paikkana, ja salaa ollut kateellinen James Bondille ja muille pelureille, jotka huolettomasti saapuvat aina kentälle, valitsevat passivalikoimasta sen joka parhaiten sopii nykyiseen lärviin, ja matkaavat mojitoa maistellen kohti uusia seikkailuja.

Matkan aikana tulin jälleen kerran siihen tulokseen, että ei voi kuin päätään pudistellen ihmetellä, että mikä ihme suomalaisia oikein viehättää siinä silittämättömässä kauluspaidassa. Ja minkä ihmeen takia sen pitää olla joko sininen tai valkoruudullinen. Suomalaisten onneksi myös svenssonit ja itänaapurin kommunistit ovat seuranneet suomipoikia, ja verkkarit ja anttilasta ostetut standardifarkut alkavat olla matkaajien päällä kova sana. Puhtaat paperit edellisestä joukosta saavat vain itänaapurin naiset, jotka sitten kyllä pukeutumisellaan nokittavat kaikki Skandinaavit kerralla.

Ei voinut taaskaan kuin huokailla, ja miettiä että milloin oman maan tytöt seuraavat perässä. Miesväki voisi puolestaan ottaa oppia briteistä, joilla on mittatilauspuvut, prässätyt paidat Turnbull & Asserilta, millintarkkaan asetetut solmiot samasta liikkeestä sekä vähintään kolmea eri hiustenhoitotuotetta kuontalossaan, puhumattakaan kasvohoidoista, pedikyyreistä ja muista kissanristiäisistä jotka lontoolaiset ovat käyneet läpi. Suomalaisen ajatusmallin mukaan turhamaisuus on kuitenkin syntiä ja kolme vuotta sitten Citymarketista ostetut farkut ovat edelleen kova sana. Jossakin pitäisi olla tapakasvatuksen paikka.

Suomalaisten kunniaksi on kuitenkin sanottava, että varsinkin nuorempi sukupolvi (vaikkei kauluspaidoista tiedä mitään) briljeeraa aika taidokkaasti futuristisilla kännyköillään ja hohdokkailla kelloillaan. Tosin taaskin, harmi vaan että vanhemmat yrityspamput, joihin kukkopojat yrittävät tehdä peleillään vaikutuksen, ovat edelleen suurimmaksi osaksi syntyneet ennen 70-lukua, ja heille nuorison neppailu aiheuttaa korkeintaan sydämenahdistusta. Sen sijaan että esitellään uusinta Nokiaa ja Casino Royalesta kopioitua piraattiomegaa, pyrkyreitten pitäisi pystyä keskustelemaan bourbonin eri ominaisuuksista ja polttelemaan Double Coronaa näyttämättä häkämyrkytyksen uhrilta.

Itsekin onnistuin sortumaan yhteen suomalaisten suosimista muotimokista kantamalla reppua jossa on rintakehän yli menevä tukivyö. Käytännöllistä se kylläkin on, koska se vie mukavasti rasitusta olkapäiltä, mutta samalla tyylikkyys on samaa astetta kuin käyttäisi Karjalan lippistä julkisilla paikoilla. Tosin kun tiesin että matkaa on edessä about 1.5 vuorokautta, niin tuon tappion olin valmis mukavuuden vuoksi ottamaan, koska en halunnut olkapäihini kuoliota heti matkan alkuvaiheessa.

Heathrowlla kohtasin seuraavan kulttuurimullistuksen. Olin valmistautunut tapaamaan Emmerdalesta tuttuja bobbyja kenttähommissa, mutta mitä vielä! Kenttähenkilökunta koostui täysin turbaanipäisistä punjabihinduista! Luulin hetken saapuneeni vahingossa Delhiin, ennenkuin toivuin järkytyksestä. Lontoon kentällä vietin 3 tuntia, lähinnä ruokahuoltoa tehdenJ Matkalla Hong Kongiin viereeni koneessa istahti mukava hollantilaismies, jonka kanssa ehdimme matkan aikana käydä läpi niin Suomen (no siitä ei ollut kyllä paljon keskusteltavaa) kuin Hollanninkin jalkapallomaajoukkueen menestyksen aina 90-luvulta asti. Varsinkin vuoden 98 MM-kisat ranskassa ja Dennis Bergkampin taitavuus olivat useaan otteeseen tapetilla.

Hong Kongissa ehdin vain kävellä koneesta toiseen. Tosin sekään ei sujunut mutkattomasti, vaan lippujonossa oma lippuni aiheutti masiinalle ilmeisesti kolmannen asteen kohtauksen, ja virkailijat veivätkin minut sivummalle ja alkoivat uteliaasti tarkastelemaan passiani. En tiedä mistä oli kyse, mutta muutaman minuutin passin kierrättämisen jälkeen kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsin jatkamaan matkaa. Paluulennolle aion kyllä kysellä paikkaa business-luokasta, sillä sen verran hankalaa ilmeisesti pieniä kiinalaisia varta varten suunnitelluilla Jumbon istuimilla nukkuminen oli. Ja niille näsäviisaille, jotka haaveilevat joskus yläilmojen kerhoon liittymisestä, voin kertoa että tarvittaviin toimituslaitoksiin on aivan koko lennon aikana samanlainen jono kuin lähimarketissa uuden vuoden aattona.

Vihdoin klo 2200 torstaina suomen aikaa saavuin Sydneyn kamaralle. Paikallista aikaa kello oli 0700 aamulla, ja olin siis juuri hävittänyt yhden yön jonnekin aikavyöhykebyrokratian rattaisiin. Tässä vaiheessa jet lagista ei ollut kuitenkaan tietoakaan, ja olin valmis astumaan maahantuloviranomaisten käsiin…