tiistai 23. joulukuuta 2008

Pikkujoulut

Mitäköhän surhuhupaisia tarinoita sitä tällä kertaa kertois, vaikka ette te kyllä tänä jouluna välttämättä mitään ansaitsisi! On nimittäin tullu blogia kirjoteltaessa törmättyä sen tason juureksiin, että se mitä mun rustaamalta pukin listalta löytyy, on ydinase -mieluiten mahdollisimman laiton sellainen- jätettynä teidän rappusillenne!

Tuli tossa viime viikolla muuten alotettua uus harrastus, alkaahan se jatkuva kokan vetäminen olla jo ilmiönä aika pásse. Ja koska muthan tunnetaan suht valveutuneena tyyppinä, on tää erilaisten paskailmiöiden aallonharjalla taiteilu mulle jo aika arkipäivää.

Suomessa tosin muutamat kupoliotsat –kuten Make ja Pete – voivat pitää itseään menestyksen edelläkävijöinä, ovathan molemmat sankarit harrastaneet tätä lajeista fyysisintä jo ties kuinka kauan (=liian kauan). Aivan, nyt ei siis mikään curlingin tasonen DIVARISARJA RIITÄ, vaan puhumme jo paskalajien KUNINKUUSLUOKASTA (!), mikä on sinänsä jo aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon että saappaanheittokin on keksitty!

Kyseessä on siis golf, tuo transupedofiilien ja urallaan epäonnistuneiden lätkänpelaajien (no onko niitä nyt muka muita?) suosima urheilumuoto. Siinä vaiheessa kun liikkuvaan objektiin osuminen muodostuu liian vaikeaksi, on golf oiva valinta. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että laji on fyysisesti erittäin vaativa. Kävely, paikallaan olevaan maaliin osuminen sekä mailapojan käskyttäminen ovat erittäin rasittavia tehtäviä.

No s**tana, sieltähän mä sitten löysin itteni kuitenkin keskeltä jotain tekonurmihelve**iä! Mielessä poltteli jo valmiiksi muistikuva niistä kahdesta aikaisemmasta kerrasta –ensimmäisestä ja viimeisestä – jolloin olin käynyt heinikkoa hakkaamassa. Olisko ollu noin 5 vuotta takaperin, lukioporukan kanssa. Silloin jo pelkkä mailan kädessä pitäminen oli haasteellista, palloon osuminen oli ilmeisesti säästetty jatkokursseille, koska itsehän tuskin osuin siihen kertaakaan.

Niin kuin ymmärtää saattaa, olin siis jo valmiiksi innoissani mahdollisuudesta nolata taas itseni. Kävimme kenttäetikettiä läpi, ja samalla selväksi kävi myös se, että pelin suurin ”tavoite” oli lyödä se testikkelin kokoinen murikka helv*tin kauas!

Hetkisen päästä kävi selväksi myös se, että olin joko aineissa tai sitten oppinut tietämättäni uusia kykyjä; par-kolmoset ja –neloset paukku koko ajan! V*ttu että meikä oli liekeissä! Ilmeisesti mielikuvaharjoittelulla simuloidut lappeenrantalaisnaamat tiin päällä tekivät tehtävänsä, koska pallo muistutti korkeintaan lokinpaskaa horisontissa!


No, niin kuin tiedätte, politiikka on golfin tapaan suhteellisen pa**a laji! Mun ylivoimaan kyllästyneenä luustollisesti heikommat kaverini päättivät keksiä, että onhan golfin kaltasessa homostelulajissa oltava myös tasotus, joka ei tässä yhteydessä kuvaa mun halua tasottaa rauta-ysillä vastapelaajien pärstää, vaan sitä, miten heikot pelaajat saadaan pärjäämään.

Nythän en siis puhu pelkästään huonoista, eli täysin läpipaskoiska pelaajista, vaan myös vammaisista sekä fyysisesti olemattomista luikeroista. Heitä varten keksittiin alalaji nimeltä puttaaminen. Nyt peliä oli mahdollista pelata, vaikkei ranteesta löytyisikään jerkkua 200 gramman mailan heiluttelemiseen.

Olihan mun sitte pakko näyttää näille alikasvusille apinoille, että mun griinipeli oli samaa luokkaa kuin mun vatsalihakset – teräksenlujaa. Driverin vaihto puppeliputteriin ei tuottanu mulle juurikaan ongelmia. Karstat läks parilla bogeyllä, ja sen jälkee meikän lavasta läks pelkkiä lintuja; muutama eagle, pari albatrossia ja tulipahan joukkoon yks 5 alle parin, mutta ilmeisesti se oli sen verran harvinaisempi juttu, ettei sitä oo vielä virallistettu sääntökirjoihin. Onnistuin myös lyömään kolme hole-in-onia yhdellä lyönnillä.


Loppukaneettina aiheesta voisin sanoa, että golfissa on ainakin yks hyvä puoli: varusteet on aivan s**tanan kalliita! Huonoja puolia on paitsi lajin vaarallisuus polville; rauta-kutosen hajottaminen lumpiota vasten voi olla hasardia, myös rumien vaatteiten pakollisuus greenillä. Vasta kun niistä tuulipuvuista päästiin eroon, niin käsite ojasta allikkoon saa aivan uuden merkityksen - eteen tulee baskerit ja tweedtakit! EI JU**LAUTA!!!111111 Missä muussa lajissa lohdutuspalkintoja on luvassa niille jotka pukeutuu naurettavimmin!!

Tossa viime perjantaina oli myös yliopiston pikkujoulut kaikille työntekijöille. Suomessa kovat densot alottelee kuuden aikoihin, täällä kemut alko aivan normaalisti jo kello 12. No, paskempi juttu tässä oli se, että mun unirytmit on vammautunut aika rankasti, ja hyvänä aamuna heräilin normaalisti vasta tuohon aikoihin.

Vodkatonicin kiskominen aamiasmurojen lomassa ei kuitenkaan kuulunut mun suunnitelmiin, joten heräsin kymmeneltä, söin nopean aamupalan, ja palasin takasin unten maille. Herätys uudestaan yhdeltä ja siitä nopea suihku + lounas. Tässä vaiheessa puhelimessa koreili jo about 15 vastaamatonta puhelua ja toinen mokoma viestejä. V**tu! Se kattilan tuijottaminen tuskin nopeuttaa sitä vedenkiehumisprosessia – s**tana, kai mä nyt täältä oon tulossa, toi ahdistelu korkeintaan nopeuttaa MUN KIEHUMISPROSESSIA!

Rento kauluspaita niskaan – musta on kuulemma tän vuoden punanen- paitaan matchaava koru kaulaan, koruun sopiva kello käteen, ronski ruiskaus takuuvarmaa emporiota hipiälle ja vóila, meikä oli valmis. Otin navigointisuunnaksi bisneskampuksen, jossa muut olivat jo viesteistä päätellen ohittaneet humaltumispisteen ajat sitten.

Kemut olivat odotetusti jo täydessä vauhdissa, ja pääruokalajia tarjoiltiin –siis kelatkaa, TARJOILTIIN – pöytiin. Paikalla oli vajaat sata henkeä, ja meni hetki ennen kuin löysin kaiken temmellyksen keskeltä nimilapullani varustetun paikan. Toinen tovi paloi siihen että taistelin tieni baaritiskille, jossa kaikki viljaa sisältävät tuotteet menivät yliopiston piikkiin. Siis sanonko vielä uudestaan: YLIOPISTO KUSTANSI NIIN VIINAT KUIN RUUATKIN!!!
Lappeenranta, what have you done to me!!!!!!!!!”

Suolan maku hävisi kuitenkin nopeasti, kun käsiini sattunut blondi päätyi huulilleni. Tunsin kuinka ilman humiditeetti nousi hetkessä. Vatsan pohjassa kipristeli. Tunsin vaahtoa kielenpäälläni ja epäröin hetken; oliko mahdollista että etenin sittenkin hieman liian innokkaasti. Tiukensin otettani blondin kaulasta ja päätin nauttia hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi. Ratu ojensi vapaaseen käteeni toisen blondin. Olin hetken taivaassa, vaikkei 4.5 -volttinen Pure Blonde suosikkioluisiini kuulunutkaan.

Kokoonnuimme työkavereiden kanssa pihalle tekemään tilannepäivityksen. Olin ilmeisesti kaksi tai seitsemän olutta jäljessä, riippuen siitä kehen verrattiin. Miehisyys oli koetuksella, saatoin jopa olla väärässä seurassa, koska mun cv:ssa ei ollut mainintaa jokaviikonloppuisesta maksan tuhoamisesta.

Päätin vaihtaa blondin hieman kiehtovampaan tuttavuuteen. Uusi seuralaiseni oli pehmeä mutta kirpeä, ehkä hieman liian naisellinen, mutta samalla kuitenkin kevyesti otteessaan pitävä ja… Siis mehän puhutaan vieläkin virvoitusjuomista, eikö? Smirnoffi tuntuu olevan tosimiehille kirosana, joskus jopa oikea S**TANA, joten meikähän voi sitä tällöin juoda sen suuremmitta tunnontuskitta.

Kello lähestyi viittä, ja mun laskurissa komeili vasta kahdeksikko. Tässä yliopiston baari oli juotu tyhjäksi, joten kaikki ottivat suunnan läheiseen, Paddy´s –nimiseen irkkupubiin. Juopumisesta ei ollut tässä vaiheessa tietoakaan, joten oli otettava astetta kovemmat keinot käyttöön. Joulumieltä nostatti huomattavasti tieto siitä, että mukana oli yliopiston luottokortti, jonka piikkiin kaikki saivat höylätä viinansa! Vote for the best christmas party, anyone?


Kun mallas oli kerta ilmaista, niin oli varmaan sanomattakin selvää että tällä kertaa juomingeissa ei säästelty. Luottokortti oli kuin Graalin malja. Se kiersi kädestä käteen, ihankuin kuin kaikkien eloonjääminen olisi ollut siitä kiinni. Satuin itse osallistumaan fitness centerin spontaanisti järjestämään Mr/Ms Bicep –kilpailuun, mutta jännityksen säilyttämiseksi annoin kontribuutioni vain tuomariäänen muodossa. Juryna toimiminen oli kuitenkin niin vaativaa, että mun oli sen jälkeen huolehdittava palautumisestani. Mmm, minttujäätelöä.

Luonnonlaki sanelee ilmeisesti sen, että akateemisesti koulutetuista henkilöistä tulee humalassa ärsyttäviä. Been there, done that. Samainen laki sanelee myös sen, että akateemisesti kouluttautumattomista, eli siis amiksista a.k.a autovarkaista tulee kännissä aivan v*tun ärsyttäviä!! Been there, seen that. Ja valitettavasti tämänkertainen iltama ei ollut poikkeus.

Ratu & Deon, molemmat jotka tunsin ”kohtuullisen” fiksuina tyyppeinä, dematerialisoituivat viimeistään viidennentoista ohrapirtelön jälkeen ja heidän paikkansa ottivat kaksi kirkuvaa mölyapinaa! Jottei ilta päättyisi puolisalkoon, päätti Ratu kaikessa fiksuudessaan sivellä schmeisselinsä paikallisella ironmanilla, ja olihan Deonin vastattava kutsuhuutoon näyttämällä oma ”miehisyytensä” kaiken kansan edessä! Very classy indeed! Läsnäolijoiden kannalta olis tosin ollu parempi, jos kaverit olis tempaustensa sijaan temponu toisiaan vaikka PATAAN!!!

Mun oli pakko tehdä asialle jotain. Rupesin kantamaan tiskiltä juotavaa kaksin käsin jotta
a) pojat keskittyis meisseleidensä sijaan Smirnoffiin b) muiden muistikuvat ei aamulla olis aivan niin yksityiskohtaisia c) turruttaisin omat aistini ja täten vähentäisin kärsimystäni, en nimittäin muistanut varanneeni matkaa Golgatalle.

Option a epäonnistuessa oli aina jokerimahdollisuus, jotta pojilta menisi filmi poikki, mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Toki mun oli ritarillisesti uhrattava myös itseni tässä leikissä, onneksi kuitenkin sain tytöiltä hieman vetoapua. Jotenkin salakavalasti mun pullot kiersivät aina niiden kautta, palaten aina mystisesti reilusti tyhjempinä. Tosin melamestareiden tuon hetkinen kunto huomioon ottaen, olis ollu aika sama vaikka olisin täyttänyt heidän pullonsa suoraan omistani, looginen ajattelukyky, puhumattakaan jostain niin vaikeasta kuin ymmärrettävien lauseiden muodostamisesta, oli selkeästi poissa laskuista.

Ilmanen viina teki kuitenkin tehtävänsä, ja jossain vaiheessa iltaa baarinväki ehdotti meille (seurueen koko oli about 30 henkeä) kauniisti, josko vaihtaisimme anniskelupaikkaa suosiolla, vai mieluummin viranomaisten avustama;) Siirryimme takaisin yliopiston omistamiin nautiskelutiloihin, eli The Loftiin, jonne bileet lopulta päättyivätkin. Tosin jostakin mulle täysin tuntemattomasta syystä sekä Ratu että Deon sammuivat matkalla McDonaldsiin… Mission accomplished!

maanantai 15. joulukuuta 2008

Paluu alkulähteille

Olis varmaan aika pistää osa kuluneen lukukauden tapahtumista pakettiin. Ja koska siellä kotisuomen päässä lukukausi – samoin kuin yliopistokaupunkien itsemurhalukemat - taitaa olla vasta kliimaksissaan, niin mikä olisikaan loogisempaa, kuin ottaa saman aihepiirin asiat sanamyllyyn.

Niin kuin oli aikasemmin puhe (joo eli ei, en odota että muistaisitte, onhan samanväristen sukkien löytäminen TEILLE jo tarpeeksi hankalaa) niin mun opinnot on tätä nykyä käyty. Ainakin tältä vuodelta. Ja mitä ilmeisimmin, useamman (parhaassa tapauksessa siis jopa molempien!) lukijan kielenpäältä taitaa tässä vaiheessa löytyä kuolavanan lisäksi kysymys siitä, että oliko se epoksin hengittely opiskelu nyt sitten kuinka paljon hienompaa siellä isossa maailmassa.

Ero oli suunnilleen samaa luokkaa, jos veisit koirasi aamukuselle jonkun isomman pitäjän keskustaan sen kusilähimarketin takapihan sijaan. Alkuperänen funktio on täysin sama, mutta sun ei tartte katella joka ikinen aamu niitä samoja tuulipukusia idiootteja naapurin manneja, jotka hiihtää kusi sukassa tukka putkella sinne S- tai P-markettiin, kun paikallislehdessä on ilmeisesti ollut ilmoitus viikko sitten vanhentuneesta tarjouksessa olevasta hevosen paskasta jauhelihasta.

Ei kannata turhaan ylikuormittaa sitä, aivoinakin tunnettua klimppiä miettimällä, että puhunko mä just teistä. Ensinnäkin, todennäkösemmin juuri mainitsemani elimen oikea käyttö on TEILLE suht tuntematon käsite, koska muutenhan te ette tuhlais mun aikaa esim. hengittämällä.

Toiseksi, mikäli just mainittu syy-seuraus -paradigma ei jostain Luojan armahtamasta syystä pidä paikkaansa, niin se edellä mainittu sukkaongelma (Miten voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeeta ymmärtää sitä, miksi sukat myydään niin hyvin usein juuri SAMANVÄRISISSÄ PAREISSA?!!) todennäkösesti kuormittaa rinnan koko korttelin kapasiteettia, ja siitä tuskin riittää ylimääräistä jaettavaksi.

Ja kolmanneksi, nyt voitte lopettaa sen turhan hikoilun, AIVAN V*TUN VARMASTI MÄ PUHUN JUST TEISTÄ S**TANAN URPOT!!! Nykysistä vaa´a lukemista päätellen lenkkeilyä ei teilläpäin ole harrastettu sitten vuoden -64, joten niitten Anttilasta ostettujen tuuli-fuckin-pukujen olis parasta löytyä samasta osotteesta vyölaukkujen kanssa – NIMITTÄIN LÄHIMMÄN JOEN POHJASTA!!!

Välillä tulee pakostikin mieleen, että pössyttelykaveriltani Darwinilta jäi muutama piiri kytkemättä, koska miten muuten on selitettävissä ilmiö, jonka mukaan on päivältä todennäköisempää että apinat periytyivät ihmisistä, eikä toisinpäin. Olis nimittäin ihmisrodun selviytymisen kannalta melko kriittistä, että teidän annettas vaan tukehtua niihin muovipusseihinne!!!

Ei v*ttu, siis kelatkaa nyt oikeesti! Millä reliikkiajalla sitä pitää elää, että voi keulia jossain työkkärin jonossa sillä, että on äiskän ja iskän mielestä kylän kuumin priimus, koska takataskussa on vuoden kestänyt inferno jossain Tukholmaa kauempana olevassa turistikohteessa! Ei varmaan kuitenkaan eletä enää feodaaliajalla, joten eiköhän ruusunen tulevaisuus ole luvassa muillekin kuin niille ETURIVIN KIRKASOTSAISIMMILLE KUUTEILLE!!!

Kertolaskujen osaaminen ja lontoolla puhuminen on tänä päivänä suhteellisen nähtyjä juttuja, joten sen varaan kannattaa tuskin vanhuuden päiviä ensimmäiseksi laskea. Ja sanonpahan vaan, että ensimmäinen pantapää joka alkaa nokittelemaan jollain ”yleissivistyksellä”, saa aika äkkiä uutta mietittävää, jos ei muusta niin mun MONOSTA!!!

Voisinpa tässä nyt vaikka yhdellä sanalla (täyttäskeidaa) kuvailla mun kurssivalintoja tälle lukukaudelle, mutta koska teillä ei näytä mysteerisesti olevan TAASKAAN parempaa tekemistä, niin venytetäänpä tuota muutamalla lauseella.

Managing Consulting oli suhteellisen mielenkiintoinen kurssi, koska muutaman intensiiviluentopäivän lisäksi kurssi siis koostui oikealle asiakkaalle tehdystä projektista. Meille osui NSW:n liikunta & terveys –kampanjaan osallisena olevan pallopelin, Fungamen, markkinointiponnistelun analysointi, ja tietysti asianomaisten intiaanipäällikköjen konsultointi siitä, miten hommat tulisi hoitaa oikein.

Tapaamiset asiakkaan kanssa hoidettiin viereissä kaupungissa, ja koska meikä oli luonnollisesti ryhmän urheiluASIANTUNTIJA (no koitappa ite kirjottaa ASIANTUNTIJA pienellä, kun on kyse meikän kaltasesta AMMATTILAISESTA), niin itse osallistuin jopa varsinaisen pelin kulkuun erään tapaamisen yhteydessä. Kyseessä oli siis eräänlainen rugbyn ja käsipallon non-contact hybridi.

Tämä ”pelaaminen” johti onnekkaasti myöhemmin siihen, että asiakas itse esitti toiveen, jonka pohjalta johtokunta halusi nähdä loppuraportissa mun tekemän täysanalyysin pelistä urheilullisesta näkökulmasta. Tän kuuleminen oli mulle kyllä melkoista herkkua, koska kirjotan kymppisivusen urheiludokkarin milloin tahansa ennemmin kuin vastaavan Swotin tai muun kura-analyysin vallitsevista markkinaolosuhteista.

Tätä projektia työstimme siis koko lukukauden, ja lopputuotteeksi muodostui noin 60 sivun mittainen nivaska analyysejä ja suosituksia. Ja kyseessähän ei ollut siis mikään nappikauppa, koska lopussa kurssia vetänyt proffa antoi arvion hinnasta, joka vastaavalle konsultointityölle olis muodostunu kaupallisella sektorilla, ja se oli VAATIMATTOMASTI REILUT 40 000 TAALAA!!!

Luonnollisesti kurssin jälkeen saimme vastaavan rahasumman sijasta lämmintä kättä ja aina niin arvokkaita selkääntaputuksia; molemmat hyödykkeitä, JOITA ILMAN MUN ELÄMÄ TUSKIN OLISKAAN ELÄMISEN ARVOSTA!!

Nutrition for Health and Physical Activities –kurssi oli myös suhteellisen mielenkiintonen, vaikka aikamoista peruspuppaa oli tarjolla. Kurssille tehtävästä ravinto- ja liikuntapäiväkirjasta sain lähes täydet pojot, ei sinänsä mikään ylläri, mutta molemmat kokeet meni aika hyvin kuolevaisten arvosanoilla. Huomas kyllä että kyseessä oli autisteille suunnattu undergraduate-kurssi, koska tentit painottu lähes täysin erilaisten kirjainyhdistelmien ja prosenttipitoisuuksien ulkoamuistamiseen, eikä niinkään asioiden ymmärtämiseen, kuten loogisesti koululaitokselta voisi odottaa.

Tiesittekö muuten että treenattu lihas sisältää keskimäärin 100-120 millimoolia glykogeeniä per painokilo? Mä tiesin. Mutta sitä en muistanu, että aminohappojen keskimääränen typpipitoisuus on 8 %, tai että mikä kuudesta eri B-vitamiinista (tai no v**tu kaheksanhan niitä tais olla) on paras apu Pellagraan. Tossa vaan pari esimerkkiä kysymyksistä, ja nimenomaan sieltä helpoimmasta päästä.

Strategic Management oli isossa kaavassa ehkä yksi parhaista käymistäni kursseista, siis ikinä! Vaikka kurssilla ei sinänsä opittu mitään uutta, vaan keskityttiin enemmänkin applikoimaan maagisia Swot-, Peste-, KSF-, LSD- ja KGB –kirjainyhdistelmiä, niin ei kurssi silti turhaan ollut yliopiston tarjoaman MBA-ohjelman lippulaiva!

Kyseinen opintojakso oli tarkoitettu pääasiassa valmistumisen kynnyksellä oleville MBA-johtajille, joita 90 % kurssilaisista olikin. Mutta onneks meikä on tunnettu, jos en alustavasta loiskasvustosta ylähuulen päällä, niin ainakin suhteettoman vilkkaasta mielikuvituksestani, ja jouduinkin hieman venyttämään verbaliikkaani, jotta edes pääsin koko kurssille.

Pohjolan yliopistoissa kursseja vetävät yleensä joko työelämässä epäonnistuneet alkoholistit tai kesäisin puutarhamyymälän assistenttina kunnostautuvat ”kokeneet” taloustieteilijät, kun taas täällä jokainen luennoitsija oli lähes poikkeuksetta virassa myös yliopiston ulkopuolella, yleensä joko oman yrityksen johdossa tai toisen hallituksessa, ja tämä välittyi selkeästi myös luentojen tasossa.

Änkyttäminen, väärin sidotulle, ilmeisesti Essolta ostetulle kravatille kuolaaminen sekä ärsyttävä, omien väitteiden puolustaminen 6-vuotiaiden hiekkalaatikoille soveltuvilla argumenteilla loistivat poissaolollaan, toisin kuin esimerkiksi eräässä L.Rannan (nimi muutettu) nimeltä mainitsemattomassa autismilaitoksessa opinahjossa.

Siinä missä Lappeessa luokkakavereina on yleensä post-angstista kärsiviä varhaisaikuisia, joiden suurin ongelma tuntuu turhan usein olevan joko kivesten laskeutuminen (tai sen puute) tai jatkuva menstruointi, niin täällä luokkakaverit koostuivat lähinnä ”oikeista” aikuisista.

Vilmanstrandissa ryhmän vakijäsenet tottelivat yleensä nimiä Isäntä tai Make (myös Jukalla oli toisinaan suojatyöpaikka), täällä puolestaan kutsumanimet noudattelivat linjaa markkinointipäällikkö sieltä ja sieltä, logistiikkajohtaja lafkasta X, seniorikonsultti Mr. Bigshot tai hallituksen varapj jostain kansainvälisestä kurafirmasta Y, näin muutamia titteleitä mainitakseni. Toki Joona Suomesta sopi yllä mainittuun joukkoon kuin mora Rainerin keuhkoon, ei siinä mitään sen erikoisempaa.

Viime viikot on menny suhteellisen vauhdikkaissa merkeissä, ja tämä näkyy mun naaman lisäksi myös unirytmissä, joka on jo vakiintunut siihen, että nukkumaan mennään kuuden aikoihin – siis aamulla – ja herätys tapahtuu puolenpäivän paremmalla puolen! Yritin sitä alussa korjata manuaalisesti, mutta parin unettoman yön jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehkä on parempi vain pyöräyttää se kerralla ympäri.

Oltiin tossa viime keskiviikkona taas aivan normaalisti keskiyöllä pelaamassa Nilin kanssa bilistä, kun Charlotte kavereineen poukkasi sisään, oliskohan niillä ollut taas jotain elämää tärkeämpää asiaa, niin kuin aina. Mua ei tällä kertaa tosin kiinnostanu hamehelmojen vuodatus, joten keskityin oleelliseen, eli mustan kasin (joka muuten kaikesta huolimatta oli siis ruskea) lyömiseen kulmapussiin. No, olihan se selvää että Charlotte tykkäsi mun huomionosotuksesta jopa siinä määrin, että päätti ilmaista rakkauttaan lorauttamalla vettä juomapullostaan mun niskaan!

Sehän on selvää, että mun ärsyttäminen on kaikessa fiksuudessaan verrattavissa käden pistämiseen leikkuupuimuriin, ja vain kohteliaisuuden palauttaakseni, tyhjensin omasta pullostani noin 0.47 litraa vettä ranskalaisen kimulin niskaan. Nil päätti irvailla vieressä molemmille – ei niin fiksua – ja saikin ensin loput Charlotten vesistä niskaansa, ja hetkeä myöhemmin noin 4 litraa isosta saavista, jonka noudin keittiöstä.

Nopean vetäytymisen jälkeen taisteluun osallistuivat myös Joe sekä meillä nykyään kämppäävä Kasim (Alin serkku), ja kaverit onnistuivatkin väijyttämään meikäläisen parvekkeelta, tosin vain kastuakseen itse alakerrassa, jonne järjestimme tyttöjen kanssa toisen väijytyksen. Tästä seurasikin nopeasti ympäri pihaa kulkeva kilparalli, jossa kaikki kaverisiteet unohdettiin ja jokainen sai varmasti osansa!

Torstaina Ali Dubaista -yksi Geegalin uusista asukeista- päätti kokata koko muulle porukalle kunnon fiestan jonkun muslimipyhän kunniaksi. Ruokalistalla oli mm. kanaa, riisiä sekä kokonainen lampaan niska! Ateriointi suoritettiin mielenkiintoisesti käsin, tosin hieman vähemmän mielenkiintoista oli siivota syöpöttelyjen jälkiä myöhemmin, koska kemut pidettiin jostain ei-niin-loogisesta syystä meidän kämpässä.

Nil ja Kasim olivat taas leikkimielellä, ja siinä vaiheessa kun porukka alkoi hajaantua, niin taas sai parveke vieraita, ja tällä kertaa 6 litraa hulahti alas kahden miehen voimin. Poikien epäonneksi random-generaattori valitsi maaliksi satakiloisen saksalaistursaan, ja muille selvisi miten toinen maailmansota sai alkunsa rapiat puolivuosisataa takaperin!

Tällä kertaa kahinoissa oli mukana puolet Geegalin väestä, tosin lähinnä siitä syystä että raivopäissään ähkivä sakemanni kasteli kaikki pihalta löytyvällä puutarhaletkulla. Ihme juttu, snautserin into hiljeni kummasti, kun tytöt päättivät kumota kilon sokeria Hansin niskaan.

Edellisillan 12 litraa –nieltynä – ei ilmeisesti ollut Nilille tarpeeksi, ja koska Natokaan ei ollu mua auttamassa –kiitos puunhalaajien saamattomuuden -, niin mun oli pakko ottaa tehostettu arsenaali käyttöön! Olishan sen gallonan maitoa voinut käyttää huonomminkin…

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Kultarannikko

Toissaviikonlopun viranomaisrikkaiden kemujen jälkeen olikin aika palata taas opintojen pariin. Tosin tällä kertaa aiheena oli sivistys ja matkailu, joten kokka käännettiin kohti pohjoista.Teorialuentojen sijasta tämä ”kurssi” painottui vahvasti case-malliseen suorittamiseen, ja oppimissuoritteita täydennettiin usein viljapitoisin argumentein.

Tämänkertaisena matkakohteena oli yksi Australian suurimmista turistirysistä, Sydneystä vajaat 950 kilometriä pohjoiseen sijaitseva Gold Coast. Australian kuudenneksi suurin kaupunki on Queenslandin osavaltion (Sydney sijaitsee siis New South Walesin, tai tuttavallisemmin NSW:n osavaltiossa) silmäterä, ainakin heti Brisbanen, osavaltion pääkaupungin jälkeen. Knoppailusta kiinnostuneille, lähistöllä sijaitsee myös Ossilan, sekä itse asiassa koko eteläisen pallonpuoliskon korkein asuinrakennus Q1 (Queensland number one), kohoten aina 322.5 metrin päätä huimaavaan korkeuteen.

Matkaan lähdettiin jo tutuksi tulleella ryhmityksellä. Kiama Beachiltä tuttu jengi oli kasassa välittömästi kun matka oli vasta sylkenä kielen päällä. Tosin Anja jäi pois viime metreillä, ja matkaa edeltävän lauantai-illan juhlatunnelmissa mukaan saadut kaksi reissaajaa peruivat myös lähtönsä pahimmasta kapulasta selvittyään, vajaat pari tuntia ennen H-hetkeä.

Yksi onnistuneen reppumatkailun elintärkeimmistä aspekteista on rahan käyttö. On kriittisen tärkeää osata tingata (itkeä jokaikisellä kassalla) ja valita aina se huokein (paskin) vaihtoehto, täten saa yleensä paitsi säästäväisen (tiukkapipon), myös suunnitelmallisen (kusipäisen) miehen maineen, ja pitkällä juoksulla (esim. jos matkustelet 4 vuotta yhteen putkeen) penneistäkin voi kertyä pieni omaisuus (fiksummat voi tosin arvuutella, onko operatiivisena sanana pieni vai omaisuus).

Tärkeintä on oppia zen-filosofia, jonka mukaan jokainen säästetty lantti on painonsa arvoinen kullassa. Tosielämässä tämä tietenkin toteutuu yhtä usein kuin vesi muuttuu viiniksi, mutta tärkeintä on positiivinen ajattelumalli. Ideologian tehokkuus on huomattu varsinkin kesäolympialaisissa, joista suomalaisilla on joka ikinen kerta niin paljon kotiintuomisia.

Päätimme kuitenkin lähteä budjettiteknisistä syistä yllä viivatuille linjoille, ja vuokrasimme kulkupeliksi maantieystävällisen riisikupin, Euroopassa vielä tuntemattoman, suht vaatimattoman Toyota Aurionin. Koska säästäväisyys oli päivän sana, niin tulimme lähes yksimielisesti siihen tulokseen, että 3.5 litranen V-kutonen höystettynä vajaalla 300 sadalla italialaisella säästäisi parhainen, aikaa nimittäin, kuten automaattinen ilmastointi ja muut elektroniset herkut säästäisivät hermoja.

Samaa periaattetta noudatimme myös majoituksen suhteen. Voitte varmana kuvitella, kuinka vaikea mun kaltasen, sivistyneeseen yläluokkaelämään tottuneen überpuudelin oli sopeutua valikoituun, economy-linjauksia mukailevaan hostelliin.

SIIS DAA!!?? Pelkästään kaksi uima-allasta??!!! Mihin sitä on maailma menny? Telkkarikin oli ”vain” 28 tuumaa, eikä edes laajakuva, keittiöön ohessa toimivasta baaritiskistä oli ilmeisesti unohdettu tarjoilija, ja MOLEMMAT marmoriset kylpyammeet oli väritykseltään tunneköyhästi Perlino Rosia, vaikka pikkulapsikin olis tienny että dominoivaan rappausväritykseen olis sopinu paljon paremmin Carraca Olmo, tai rohkeimmillaan jopa Arabescato Corchia!

Mun oli vaikea hengittää. Jääkaapissa oli valmiina ruokaa sekä virvokkeita, molemmat muotoa ”le complémentaire”. Ihan kuin meillä muka ei olis varaa ostaa ite omia safkoja! Ja jumal**ta, lihakin oli vähärasvasta, VAIKKA MULLA OLI SELKEESTI MASSAKAUSI PÄÄLLÄ!!! V**tu! Ilmeisesti ollu taas jotain kynäniskoja asialla!!! S**TANA!! Multa meinas katketa verisuonia, mutta onneks tajusin rauhottua, koska moinen stressi olis varmana aiheuttanu ennenaikasta kataboliaa, ja sitähän mä en olis enää kestäny!

Kello oli seittemän tiistaiaamuna, ja oltiin siis juuri perillä, ajettuamme viimiset 13 tuntia läpi yön. Olin SIIS TODELLA HUOLISSANI PALAUTUMISESTANI! Tytöt suuntasivat heti biksut päällä altaille, sillä välin kun me vedettii pakistanilaisen kanssa vajaat 5 tuntia unta muusta maailmasta välittämättä. Ei tartte varmaan arvata että kumpi pari jako ajovuorot keskenään.

Välittömän lataamisen jälkeen oli tarkotus suunnata Surfers Paradiseen, yhdelle Australian kuuluisimmista rannikoista, mutta ilmeisesti luontoäiti piti meitä yhtä suuressa arvossa kuin Mr. A.Dolf sitä polttouuneissakin työskennellyttä kansaa. Vallitseva auringonpiilotus ikään kuin pakotti meidät muuttamaan kokouspöytäkirjaan kirjattua suunnitelmaa, ja hyvin pian löysimme itsemme paikallisesta eläintarhasta.

Luvassa oli sinänsä aika sivistävä reissu, koska esimerkiksi meikäläinen ei oo 10 kuukauden läsnäolosta huolimatta vielä nähny kuin yhen kengurun (ja sekin oli heittäny lusikan nurkkaan), vompateista ja muista taistelueläimistä puhumattakaan.

Australian liikenteessä kengurut ovat hirviin verrattavissa oleva uhka, ja tarinan mukaan muutama vuosi sitten tuulilasin läpi tullut pussieläin oli törmäyksessä tappanut yhden matkustajan, mutta sen jälkeen paniikissa kynsinyt kolme eloonjäänyttä hengiltä! En tiedä oliko vika mussa, mutta suhteellisen harmittomalta noi karvakädet tuolla aitauksessa näytti.

Pussikarhujen suhteen kävi hyvä säkä, sillä ne muistuttavat meksikolaisia työläisiä nukkumalla reilut 20 tuntia vuorokaudesta, mutta onneksi ruoka-aika sattui olemaan juuri käsissä, ja päästiin näkemästä pelkkiä paikalleen kivettyneitä karvapalloja.

Olihan siellä kaikkea muutakin, kuten liskoja, emuja, krokoja sekä dingoja, mutta meikän suosikiksi nousi kyllä taskukokoista sikaa muistuttava vompatti. Luontaisten hyökkäyskeinojen puuttuessa vompatit ovat kehittäneet itselleen rautaisen puolustuksen, joka ilmenee kirjaimellisesti kivenkovana ulkokuorena. Ei kannata antaa karvapeitteen hämätä, muun muassa autokolareissa kyseinen karvakasa aiheuttaa yleensä sen laatuista tuhoa –nimenomaan päälleajajalle – että mikäli kyseessä oleva kiesi ei täytä hyökkäysvaunulle osoitettuja vaatimuksia, niin lunastuskunto on odotettavissa.

Sadekelit jatkuivat myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli Dreamworld, yksi Ossilan kuuluisimmista huvipuistoista. Hyvänä puolena, olosuhteista johtuen porukkaa ei ollu hirveesti liikenteessä, joten jonot oli melko lyhyitä. Huonona puolena, molemmat huvipuiston suosituimmista laitteista, sekä jäätävä Tower of Terror että sisuskalut ympäri & ulos pyöräyttävä Giant Drop olivat molemmat suljettu, samasta syystä. Prkl!

Molemmat laitteista oli rakennettu samaisen, reilut 120 metriä korkean tornin yhteyteen. Giant Dropin funktiota ei tarvi varmaan kauaa miettiä, samantyylinen laite löytyy myös Linnanmäeltä. Tower of Terror puolestaan on yksi maailman vauhdikkaimmista huvitteluvehkeistä. ”Vuoristojuna” ampaisee tunnelista vauhdilla, joka kiihdyttää sen 160 kilsaan tunnissa vajaassa 4 sekunnista, ja matka jatkuu Giant Dropin käyttämän tornin huipulle, josta on vuorossa vapaapudotus takaisin maanpinnalle.

Vi**tus oli suhteellisen lievä ilmaisu kuvaamaan tuon hetkistä olotilaani. Edessä oli yhdet maailman huippuleluista, ja VOI NYT KY*PÄKELA SENTÄÄN!!!! SEN AINOAN PÄIVÄN MINKÄ MÄ VIETÄN MUN ELÄMÄSTÄ TUOLLA HUVIPUISTOSSA, NII JOHAN ON PELIT KIINNI KU VETTÄ TULEE MUUTAMA TIPPA!!! SAA**NAN V**TU!!!

Ei olis kyl pitäny stressata noin pahasti, koska nyt ne kortisolitasot ampaisi sieltä tunnelista kattoon vähintään yllä mainittua vauhtia. Ja sehän vaa lisäs mun kyrpimistä, mikä puolestaan oli suoraan verrannollinen katabolian neliöön! Voi halvattu!

Liha(s)kato olis varmana ollu ennennäkemätön, ellei oltais siirrytty pikapikaa viereiseen vesipuistoon. Kuvissa olevia putkia ei tartte laskea yksin, vaan käytössä on renkaat, joihin mahtuu 2 ihmistä, ja vauhti on sen mukasta! Paras kokemus oli kuitenkin oheinen Green Room, jota laskettiin 4 henkeä vetävällä ”apilalla”. Neljän ihmisen massa antaa mukavat vauhdit, ja just ennen tota kuvassa olevaa isoa kourua tulee vajaa parimetrinen, lähes vapaapudotus, mikä kyllä tekee takapuolesta muussia! Penskana moinen hurvittelu oli hauskaa, mutta nyt vielä isompana kakarana noista vehkeistä sai todella sen ilon irti!!! JII-HAAA!!!

Torstaina käytiin tsekkaamassa Byron Bay, mikä tarkoitti parin tunnin ajomatkaa takaisin etelään, jolloin ylitettiin myös osavaltion raja, ja oltiin takaisin NSW:n piirissä. Jännä juttu, että vaikka osavaltiot ovat pohjois-etelä –akselilla, niin tunnin aikaero on silti voimassa.

Kohtuullisen landepaukkumestahan tuo oli, siis lievästi sanottuna. Poimittiin Anja kotoaan, eli joltain maatilalta, jonne juuri ja juuri pääsi ilman nelivetoa ja puolen metrin maavaraa. Maisemat oli suhteellisen näyttävät, mutta jyväjemmareitten infrastruktuuri oli tuskin kuullut toisen maailmansodan päättymisestä. Työläisten luiset ruumiinrakenteet kertoivat mahdollisesta Dachaun kokemuksesta – mun oli pakko syödä salakuljettamani proteiinipatukka vessassa, jottei mua poltettais roviolla.

Jos olin valmiiksi kauhuissani, niin paniikiksi olotila yltyi siinä vaiheessa, kun kuulin selkäpiitä karmivia uutisia: KUKAAN MAATILALLA EI SYÖNYT LIHAA!!! Mua alko ahistaa. Oli pakko ottaa seinästä tukea. Herraisä, kukaan ei ilmeisesti koskaan ollut kuullut ilmiöstä P-A-L-A-U-T-U-M-I-N-E-N!!! Tunsin kuinka elimistöni kortisolin eritys triplaantui hetkessä; tämä oli ilmeisesti sitä rinnakkaistuskaa ornitologien puolesta. Mun näkökenttä alkoi sumeta, tunsin kuinka katabolia yltyi! Tilanne oli kriittinen, mun oli pakko toimia.

Autossa olisi ollu puoliksi järsitty Mars-patukka (ei ollu mun), mutta 15 metrin matkaan olis menny ylimääräsiä sekunteja, ja spurttaamisen aiheuttama rasitus olis voinu aiheuttaa letaalin kortisolishokin. Olin juuri aikaisemmin kieltäytynyt sokerijuurikasmehusta (kukaan muukaan seurueesta ei halunnut ripulia, joten päätös oli kollektiivinen), mutta nyt mun oli pakko kääntyä sen puoleen. Toivoin suuresti että nimijärjestys olisi yhtä sisällön painokertoimien kanssa. Kourin myös kaksin käsin saavia, jossa oli jotain humuspähkinöitä, niitten etäisesti apinanpaskaa muistuttavasta sivumausta huolimatta.

Tunsin kuinka pulssini laski pikaisesta ensiavusta johtuen takaisin reiluun 180 :een, ja poistuin nopeasti (mutta rauhallisesti, välttäen kortisolipiikkiä) autolle vedoten alkavaan epilepsiakohtaukseen, jota demonstroin räpyttelemällä silmiäni 800 rpm/min ja kuolaamalla lattialle. Asetuin poikittain Toyotan takapenkille, ja yritin hengitellä rauhallisesti juuri tyhjentämäni Mars-käärepaperin sisään välttääkseni hyperventiloinnin.

Katastrofi oli lähellä, mutta onneksi poistuimme paikalta tuota pikaa. Aloin ymmärtää minkä takia hullunlehmän tautia esiintyy juuri maatiloilla. Jatkoimme matkaa Byronin kuuluisimmalle biitsille, taisipa tuo olla samalla koko Australian itäisin mesta. Jälkimmäisessä kuvassa näkyy pohjaan painuneen kaljaasin masto. Muutama vuosi takaperin pari penskaa oli ollut samalla tavoin leikkimässä piraattia, mutta yllätys yllätys, paikalle ilmaantuneet hait (!) pitivät huolen siitä että nulikat joutuivat kyhjöttämään raa´an nokassa aina auringonlaskuun saakka.

Näppärästi vielä myöhästyttiin perjantaina auton palautuksesta, vaikka lähtiin matkaan jo aamuviideltä. Tosin syy oli matkalla varrella sattunut kolari (ei siis meille), jonka johdosta tiet oli tukossa. Eipä auttanut selitykseksi, ja 117 taalan lisämaksu oli nannaa.

Kyllähän mä tiedän että te ette tänne mitään sivistäviä matkajuttuja tullu lukemaan. Tai ite en ainakaan tulis. Saa olla aika suuren tason juures jos ei oo vapaa-ajalla parempaakaan tekemistä. Kyllä kunnon blogissa pitää olla aina juttua alkoholista, ja jos mahdollista, niin paljaasta pinnasta. Jälkimmäiseen mun rahkeet ei kyllä riitä, mut se nyt ei oo kellekään enää tässä vaiheessa mikään yllätys.

Palataapas siihen matkaa edeltäneeseen lauantaihin. Illalla oli Nizamin ja Charlien synttärit, mutta tällä kertaa mun oli tarkotus passata. Siis oikeesti. Suunnitelma piti noin puoli kahdeksaan saakka. Tässä vaiheessa kuulin huhuja virkavallan saapumisesta, ja sitä odotellessa sattui tulemaan hieman jano. Kyllähän sen tietää että miten tuossa taas käy.

Saapuihan se ”konstaapelikin” viimein paikalle. Varmaan helpompi antaa kuvamateriaalin

puhua puolestaan. Luulenpa että muilla taisi olla päivänsankaria hauskempaa. Pitää muistaa vastaava tulevaisuudessa. Kelläköhän on ensimmäiset synttärit mun paluun jälkeen… Jotta kaikki olis menny putkeen, niin tulihan se OIKEA VIRKAVALTAKIN LOPUKSI PAIKALLE! Sakot asunnon omistajalle ylimääräsestä metelistä tenttiaikaan (ihme laki), ja sakot yhdelle turakille (en minä, ihme kyllä), joka väläytti poliiseille massiivisen röhönaurun säestämä -> ”Tulitteko hakemaan kollegaanne?”

Muilla sen sijaan oli hauskaa senkin edestä. Tästä siirryttiin jatkoille Oxford Streetille ja Havanaan, jonne puikkelehdimme vippilistan kautta sisään. Ja kyllähän sitä alkoholia taas kulu.

Melko reippaastikin. Voishan tässä herkutella detaljeilla, mutta jotta saatais tää maratoni joskus päätökseen, niin tyydynpä sanomaan vain sen, että... No en kyl taida sanoo ees sitä. Päätä kivistää vieläkin ajatus tosta illasta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Vaihto(ehtoista)opiskelua

(Sukulaiset vaihto-opiskelijan vanhemmille): ”Missäs se teidän tanakampi poika nyt tällä hetkellä olikaan?”

(Vanhemmat ylpeydestä soikeina): No se meiän vanttera XXX:hän on paikassa **** OPISKELEMASSA. On kuulemma niiiiiin hieno yliopisto, ja kyllähän siitä nulkista vielä jotain tulee. On se reipas poika kun jaksaa OPISKELLA niin ahkerasti.”

(Hyvänpäiväntutut toisille pääsiäiskäsille): ”Tiiätkö sen tukevan ****:n? Ei oo sitäkään aikoihin näkyny, missäs se nykyään hengailee?”
”Huhujen mukaan se läks sinne **** OPISKELEMAAN.”

(Kanssaopiskelijat kelle tahansa): ”Ai Joona vai? No sehän läks sinne Viroon vaimikäseaussitnytoli? Varmaan dokaamaan tai käyttämään kokaa, en oo ihan varma. Ai opisk…? ”BUAMUAHAHAHAAAAAAAAAAA (hysteerinen naurukohtaus, kestää oletettavasti vähintään 2 minuuttia, päätyen usein pernan repeämiseen).

Nopeasti ajatellen voisi luulla, että termi ”vaihto-opiskelu” olisi samanlainen vitsi kuin jakotautipotilaiden Nursing Centren puhekielisen nimen muuttaminen lukioksi. Tosielämässä opiskelu on yleensä CIA:mainen peitenimi erilaisille operaatioille jotka päätyvät väistämättä Karhun (1-38 kpl) kumoamiseen. Vaihto-opiskelu eroaa tavallisesta ”opiskelusta” vain siinä, että yllä kuvattu toiminta tapahtuu jossain muualla kuin kotona (esim. Silja Linella Tukholman edustalla).

Opiskelijoiden vanhemmille/sukulaisille totuus siitä, että tänäpäivänä sivistys tulee painotuotteiden sijaan panimotuotteiden muodossa, on yleensä melkonen shokki. Tosin vastapainoksi, ihan samalla tavalla TE MUINAISJÄÄNTEET kusetatte niitä lapsia joka ikinen joulu (jostain nokisesta hammaskeijusta nyt puhumattakaan).

Ite oon ottanu täällä ton ”opiskelun” vähän siltä kantilta, et mitä vähemmän mä joudun siihen panostamaan, niin sitä vähemmän se vie aikaa mun palaut… nii. No v**tu, aika sama, ihan miltä muulta tahansa.

Ei tarvi varmaan kellee enää tässä vaiheessa selittää, että ei se opiskelu oo OIKEESTI NIIN KRIITTISTÄ SUN ELINTOIMINNOILLE KUN NE SIELLÄ LUKIOSSA ANTO YMMÄRTÄÄ!!! (Esim. ammattikoulu ja lobotomia tarjoavat myös kilpailukykyisiä vaihtoehtoja tulevaisuudelle) Vanhempainillatkin oli aina täynnä suhteellisen tukevaa neuvostopropagandaa -> ”jos se teiän poika ei nyt paranna tapojaan, nii kyllä sen tulevaisuus näyttää melko hämärältä.”

MASA HEI, VOIN SANOO ET SUN NAAMAS NÄYTTÄÄ MELKO HÄMÄRÄLTÄ SEN JÄLKEEN, KUN SE ON VASTUSTANU KAKKOSNELOSEN AIHEUTTAMAA KITKAA MAHDOLLISIMMAN ISOIN NEWTONIN ARVOIN!!!

Toisaalta, fiksumpi keke vois tässä vaiheessa argumentoida, että mikäli et tajuu m-kirjaimen merkitystä etanolin edessä, nii jopa treenatumpi maksa voi kärsiä lieviä vaurioita. On muuten kumma ilmiö, miten tammiarkkujen myyntikäyrä seuraa ammattikouluun hakeutuneiden lukumäärää vuosi vuodelta.

Täällä alkoi taas paikallinen tenttikuukausi tuossa heti marraskuun alkutuimaan. Tämä on sitä kauan odotettua, opiskelujen kuuluisaa ”parasta” aikaa! Jokaisella piruparalla on 3-4 tenttiä läpäistävänään, ja epäonnistumisen kappalehinta on vain vajaat pari tonttua! Ei siis mikään ihme, että varpaankynnetkään eivät säästy pureksimiselta, ja kotipuolesta tutut kofutabut ovat vaihtuneet aikoja sitten amfetamiiniksi.

Voitte vaan arvata kuinka paljon mä odotin tätä marraskuun alkua. Ei tosin yllämainituista syistä, vaan lähinnä siitä syystä että mun kohdalla harkat ja tentit aineellistu just ENNEN koeperiodia, ja marraskuun loppuun jäi ainoastaan yks tentti, joka sekin oli siitä meikän mielialasta, eli proteiinisheikeistä ja steroid… urheilusta ja ravinnosta.

Oli siinä kiva katella, kun muut itki ja ahersi kirjojen parissa yöt läpeensä. Ite vietin nuo hetket sitten ansaistusti omalla tahollani aivan muualla kuin kirjojen parissa. Reilu viikko sitten oli tarkotus käydä surffaamassa Sim… Mestarin kanssa. Bondi beach oli suhteellisen hiljanen ruuhkasimpiin hetkiin verrattuna, ja kauempaa kaikki näytti vielä hyvältä. Lähempi tarkastelu paljasti kuitenkin vaahtopäiden kuolettavan koon, ja suolainen totuus pyyhki alkuperäset aikeet kannelta viimeistään lautavuokraamon tiskillä. Myyjän käyttämä termi tais olla ”liian hintelä”. Sitä en tosin muista, että viittasko se meiän ruumiinrakenteisiin vai surffikokemukseen…

Aalloilla ratsastamisen sijaan jouduttiin sitten tyytymään vain pällistelemään rantaviivaa, ja tulihan siinä jokunen aika polskittuakin. Mun oli kuitenkin pakko poistua suht pikasesti yliopistolle, kun olin lupautunut puhujaksi jollekin kv-opiskelijoiden foorumille. Kai sitä nyt jotain pitää silti koulun hyväksi tehdä. Mestari jäi vielä rannalle mielipuuhiinsa, naurattamaan ruotsalaiskissoja:)

Olishan siinä seuraavien päivien aikana voinu ehkä alkaa pikku hiljaa tehdä seuraa kavereille, ja ruveta oikeasti opiskelemaankin, mutta kun olin jo muutamaa viikkoa aikaisemmin hikoillu noitten harkkatöitten kanssa ihan tarpeeksi, ja mulla olikin vähän semmonen fiilis että kiveksiäkin kiinnostaa.

Onneksi Sydneyn ongelma ei oo ainakaan tekemisen puute. Alina & co järjesti yhtenä iltana grillibileet keskustan tienoilla, ja eipä sitä tarvinnu kauaa miettiä, et meniskö sinne vai uppoaisiko opintien suloiseen maailmaan. Valitettavasti näissä bileissä teemana oli ilmeisesti lederhosen und sauerkraut, koska 90 prosenttia porukasta kommunikoi mitä ilmeisemmin teloituskäskyin. Mut mullahan on tunnetusti tota kielipäätä, joten pieni small talk grillaamisen ohella ei ollu temppu eikä mikään. Tosin muutaman ” Ich glaube nicht der Holocaust an” tai ”Deutschland liebe David Hasselhoff“ –tyylisen lauseen jälkeen porukka rupesi tuijottamaan mua oudosti. Luulenpa että syynä oli mun yliarjalaiset valio-ominaisuudet.

Alinalla kävi muuten tosi hyvä säkä. Siis muutenkin kuin sen lisäksi että se sai kunnian tutustua muhun. Alina pääsi viime viikolla muuttamaan Gumaliin, ja onnistu saamaan 4-henkisen kämpän, jonka muut asukkaat on kaikki mun hyviä ystäviä (=siis erittäin hyviä tyyppejä). Alina pyyskin mut seurakseen Bondille muuton kunniaksi. Ikävä puolena tässä oli se, että muutto oli tarkotus suorittaa ensin, ja biitsi sen jälkeen. Jotenkin musta tuntu siltä, et mua kohdeltiin ihmisen sijaan vain maansiirtokonetta vastaavana objektina. Taas. Siinähän mä sitte roudasin sananmukasesti hiki hatussa ilmeisesti laavakivikokoelmaa, tai muuta vähintään sataviiskytkilosta talonrakennussettiä ympäri kaupunkia, ennen kuin vihdoin saavuttiin Gumaliin.

Tän kaiken pakertamisen jälkeen suunnattiinkin sitten Bondille, jossa mun tarkotus oli tällä kertaa päästä surffaamaankin. Molemmilla oli myös koulukirjat mukana, jos sattuisi vaikka motivaatiopuuska iskemään. Alina tais tässä itse asiassa onnistuakin, mun intresseissä oli enemmänkin paikallisen ”rantamaisemien” ihailu. En tiedä oliko syynä kuumottava aurinko, mutta jotenkin tuntui että aivojen verenkierto ei ollut ihan parhaissa voimissaan.

Eikä siitä surffaamisestakaan tullu mitään, koska tällä kertaa niitä aaltoja ei ollu juuri nimeksikään, ainakaan meikäläisen tarpeisiin. Tosin eipä se menoa haitannu. Keskityttiin sitten kastelemaan varpaita ja häivyttämään meikän pysyviä albiino-ominaisuuksia.

Rantahiekka oli pehmeää, ja viileän meriveden hivellessä mun väsyneitä jalkapohjia, tuli väkisinkin mieleen, että voishan sitä olla tällä hetkellä tekemässä jotain muutakin. Marraskuinen sää varmasti suosii yhtä auliisti myös opintohakuisia suoritteita kotisuomessa, enkä voinut muuta kuin kateellisena ajatella, että miltä tuntuisikaan olla tällä hetkellä koulunpenkillä. Kela ja orastava lama toimivat vielä sopivina lisäkannustimina ahkeralle puurtamiselle.

Illalla kotona huomasin että vihdoin olin päässyt eroon myös ihmiskalkkimaisista piirteistäni. Ikävä kyllä, dominoivaksi väriksi ei kuitenkaan muodostunut pronssinruskeaa, vaan lopputulos oli lähempänä ravunpunaista. Ja jotta tää ei olis ollu tarpeeksi, niin kaiken viimeisteli palanut silmäkulma. Ehkä se opiskelu siellä kotipuolessa olis sittenkin ollut turvallisempi vaihtoehto.

Tämän jälkeen menikin sitte pari päivää ihan oikeesti opiskellessa, ja samalla kulu myös pari litraa Aloe Veraa, kun yritin paikkailla värinvaihtumistani. Kuluneen viikon torstaina kävin sitten kuittaamassa sen viimeisen tenttin, ja mun opiskelut olikin tämän jälkeen vuodelta 2008 ohi. Viimeinkin. Niistä ahkerista ”opiskeluista” vois ehkä vielä sanasen kertoa, mutta ehkä jätetään se myöhemmäksi. Mitäs nyt? Toisaalta oli aika tyhjä ja helpottunut olo, toisaalta, mulla oli taas suunnitelmia valmiina. Ai mitä? No uudestaan surffaamaa tietysti!

Perjantaina aurinko porotti aamusta asti, lähes täydellinen alku päivälle. Mitäs siinä enää odottamaan, kamat messiin ja menoks! Alkuperänen suunnitelma oli mennä Tamarama beachille, mutta koska meikä halus surffata, niin agendaan muutettiin back to Bondi.

Tällä kertaa biitsi oli lähes tungokseen asti täynnä, ja sen hetkiset virtaukset teki aalloista aika mielenkiintosia, mutta sehän ei mua estänyt. Lauta kainaloon ja jorpakkoon! Vaikken ollutkaan surffannut, tai siis yrittänyt epätoivoisesti pysyä sen laudan kanssa pinnalla sitten viime lukukauden, niin nyt homma sujui alusta asti kyllä vähän paremmin. Aaltoja vastaan melominen, ja varsinkin niiden läpi sukeltaminen laudan kanssa onnistuivat poikkeuksellisen hyvin, toisin kuin silloin sen ekan kerran koheltamisen aikana.

Harmi sinänsä, että tähän ne hyvät puolet jäikin, kyllä sitä harjotusta kaivataan vielä rutkasti lisää, sillä eihän siitä varsinaisesta surffaamisesta tullut taaskaan yhtään mitään, vaikka pari puolivillaista polviasentoa onnistuin jo ottamaan. Mut onhan tässä vielä aikaa harjotella. Ja kyllä se tunnin melominen ja räpeltely sitä suolavettä pärskiessä vie aika hyvin voimat. Tän jälkeen keskityttiin vielä olennaiseen, eli arskan palvomiseen ja uimiseen. Ei se opiskelijaelämä kyllä aina ihan näin hyvältä maistu:)

No, jätetääs toi rinnan röyhistely taas vähän vähemmälle, ja keskitytään olennaiseen. Viikonloppuna oli taas viljapitosta kekkulointia luvassa, vaikka ei se tosin tällä kertaa hirveen vahvasti menny, koska joku naapureista kutsui "konstaapelin" paikalle. Mutta se onkin sitten ens kerran juttuja

perjantai 14. marraskuuta 2008

Practise what you preach

Vaihtovuotena itse kunkin ruokailutottumukset heittävät yleensä häränpyllyä, ja lähes poikkeuksetta tuloksena on kourallinen lisäkiloja sekä tanakka lisänimi kotiinpääsyn yhteydessä.Itsekin olen tässä pitkin ja poikin blogia nokkinut muita ihmisiä noista syömistavoista, vaikka lokin perusteella voisi nopeasti saada sen kuvan että mä vietän täällä päivittäistä fíestaa coronan ja heinekenin kera.

Totuushan on tästä kuitenkin melko kaukana, mutta jokapäiväinen elämä ja ravitsemusrutiinit ovat asioita, joista harvoin saa mielenkiintoisia tarinoita, toisin kuin esim. parin päivän tinneriränneistä. Tuossa edempänä analysoin tarkemmin omia ruokailutapojani, mutta käydään ensin läpi pari muuta seikkaa.

Välillä meikää ihmetyttää se, että miten ihmiset eivät tiedä mitä suuhunsa pistävät, mutta sitten kun on kyse auton öljyistä, ripsiväristä tai kissanhiekasta, niin johan on kaikki 10W-kuuskymppisen ja API SJ:n nyanssierot tiedossa, puhumattakaan Lumenen hopeanväristägiglitterin tai Biolanin paakkuuntumattoman Cat's Best Ökoplussan ominaisuuksista.

Itse olen jo muutaman viime vuoden ajan ollut suhteellisen ”tarkka” syömisistäni, ja varsinkin syksyn -07 aikana tekemäni dieettirupeama, jolloin kaikki ruoka meni vaa´an kautta, opetti hyvän perstuntuman, jolla ruoka-aineita pystyi arvioimaan. Tuon dieetin jälkeenkin jatkoin edelleen kaloreiden laskemista, mikä oli erittäin tehokas tapa valvoa ja kontrolloida syödyn ”energian” määrää. Täällä en moiseen kuitenkaan enää ryhtynyt, vaan ateriointini, joka on säännöllistä ja tapahtuu lähes poikkeuksetta 2-3 tunnin välein, menee enemmänkin mutu-tuntumalla. Oli kuitenkin mielenkiintoista huomata, että tehdessäni kolmen päivän analyysin ruokailuistani sekä kulutuksestani sille sporttikurssille, lukemat olivat melko lailla juuri sitä mihin olin laskematta tähdännytkin. Eli tarkoitus on olla pienoisilla pluskaloreilla, ja tätä valvon punnitsemalla itseni viikottain. Matkan alkaessa aamupaino huiteli siellä 82 kilon kieppeillä, ja niin kuin ohesta voi päätellä, edistystä on tapahtunut. Ensimmäiset 3 kiloa tulivat siinä kilo per kk –tahdissa, mutta sen jälkeen painonnousu on hidastunut huomattavasti. Tämä on johtunut mm. treenien kovenemisesta ja tästä seuranneesta kulutuksen lisääntymisestä.

Olen suuri rutiinien ystävä, ainakin ruokailujen saralla, ja aamupalani on pitkälti identtinen joka ikinen kerta. Kotona paras valinta oli aina tumma puuro sokeroimattoman mehukeiton kera, höystettynä tummalla leivällä ja 30 grammalla heraproteiinia. Hera siksi, että puuron ja leivän jälkeen olen jo suhteellisen täynnä, ja vastaavan määrän proteiinia saadakseni olisi mun syötävä joko 5 munan omeletti tai 150 grammaa jauhelihaa, ja kumpikaan ei hirveesti houkuttele noin aamutuimaan, mutta vastaavan sheikin vetää naamaan kevyesti. Täältä ei tummaa puuroa kuitenkaan löydy, ja vastaava vaaleakin on kuin liisteriä, joten olen joutunut tyytymään muroihin (yleensä Corn Flakes, kuvassa poikkeuksellisesti Rice ´n Bubbles), heraan ja aamusauruksiin (8 kpl = n. 40 g HH).

No joo, irtokarkit heti aamusta ei oo ehkä paras vaihtoehto, muttei kyllä huonoinkaan. Yön paastoamisen jälkeen ihmiskehon kortisolitasot (kortisoli = lihaksia energiaksi hajottava hormoni) ovat korkealla, ja nopein keino saada ne takaisin alas on insuliini, jota kroppa alkaa erittää verensokerin noustessa. Ja irtokarkit nopean hiilarin lähteenä nostavat sitä verensokeria melko vauhdikkaasti.

Toiseksi, ajoitan yleensä salitreenini mahdollisuuksien mukaan heti 60-90 minuuttia aamupalan jälkeen, ja koska juon palautusjuomaani usein jo treenin aikana, niin hitaamman hiilihydraatin tarve heti aamusta ei ole niin suuri. Myös faktalla, että paikallinen vaalea leipä ei maistu mulle aamusta, on oma merkityksensä irtokarkkien valintaan. Vaihtoehtoisesti saatan joskus korvata karkit kahdella banaanilla (= n.40g HH) tai puolen litran redbullilla (50g HH), joka tässä kohtaa ei ole tietenkään lightia.

Palautusvaahtoon lykkään täällä 30 grammaa samaista heraa ja 40 grammaa jauhemaista hiilihydraattia. Normaalisti laittaisin samaan juomaan about 70-80 grammaa hiilareita, mutta koska juon sheikin jo treenin aikana, niin haluan juoman olevan mahdollisimman ohutta imeytymisteknisistä syistä, ja sotkenkin yllä mainitun määrän aina litraan vettä. Toki juon tuossa rinnalla myös pelkkää vettä toisesta pullosta. Tuo ”vaahdottaminen” jo treenin aikana auttaa blokkaamaan sekä kortisoli- että serotoniinitasojen (aiheuttaa väsymystä) nousua, antaa lisäenergiaa ja nopeuttaa palautumista, ollen tällöin varsin patentti antikatabolinen ratkaisu.

Ne puuttuvat 40 grammaa sitä hiilaria otankin sitten n. 30 minuuttia treenin jälkeen, jälleen palautumissaurusten muodossa (8 kpl). Tästä toinen puoli tuntia (eli noin 60 min itse treenin loppumisesta), ja on varsinaisen lounaan vuoro, joka on sitten jo ”normaalia” safkaa, kuten pastaa/riisiä höystettynä lihalla.

Kokkailut hoidan siten, että teen aina kerralla hieman enemmän safkaa säilöön. Ainakaan mulle ei tuota suurempia hankaluuksia syödä puolet päivästä samaa ruokaa. Yleensä vaihtoehtoina on pasta + jauheliha erilaisilla kastikkeilla, riisi + kana/lammas tai ranskalaiset ja beeffi valinnan mukaan. Toki tuohon tulee satunnaisesti vaihtelua erilaisilla komboilla, kuten 2-3 x banaani + 30 g hera, kulhollinen sitä liisteripuuroa + 30 g hera, 4 leipää reiluilla lihatäytteillä tai vaikkapa 0.5 L redbullia + 30 g hera. Ensin mainitut vaihtoehdot muodostavat kuitenkin selkeän rungon, ja jälkimmäisiä toteutan harvakseltaan. Yksi suurista ateriasuosikeistani on muuten paella meikäläisen tyyliin. Oheisessa, Tunkki´s special -hötössä on 450 g lammasta, saman verran jauhelihaa, 600 g keskitummaa riisiä, 200 g hernemaissipaprikaa, 2 sipulia ja reilusti mausteita, varsinkin chiliä ja basilikaa.

Rutiininomainen ruokailu on mulla jo verissä, ja karkea kuva päivän tulevista ruokailuista, niin aikatauluineen kuin sisältöineen on mulla aina valmiina mielessä. Tää tarkottaa käytännössä sitä, että jääkaapissa on aina ruokaa valmiina, tai mikäli en ole kotona, niin mulla on joko eväitä mukana tai sitten on tiedossa pikaruokalakeikka. Eväinä käytän yleensä joko leipää juustolla ja kanalla, tai sitten proteiinipatukkaa (nimi hämää hieman, tuotteessa on myös 30g HH sekä hieman rasvaa itse proteiinimäärän ollessa 20 g) tai vastaavaa juomaa. Käytännöllisistä syistä johtuen, tuo patukka on yleensä helpoin kuljettaa ja huomaamattomin syödä, ja moisia mulla on koko ajan varastossa muutama kipale, akuutteja tilanteita ja äkkilähtöjä silmällä pitäen. Pidemmän reissun ollessa tiedossa, lataan mukaan yleensä myös minigrip-pussillisen pähkinöitä. Aina yhtä ateriaa viimeistellessäni tiedän kuitenkin jo seuraavan sisällön, sekä aikataulun about 30-60 minuutin tarkkuudella.

Treenien jälkeen ateriarytmini on hieman tiheämpi, toinen ateria seuraa yleensä 60-90 minuuttia myöhemmin, ja kolmas about 90-120 minuuttia edellisestä, jonka jälkeen tauot vakiintuvat siihen 2-3 tuntiin. Syynä tähän on se, että painoharjoittelua (kuten mitä tahansa muuta intensiivistä harjoittelua) seuraa ns. ”anabolinen ikkuna” (kestoltaan about 2-6 h), jonka aikana keho käyttää normaalia suuremman osan saadusta ravinnosta nimenomaan lihassolujen hyödyksi, joten on vain loogista keskittää suurin osa päivän syömisistä, ja varsinkin niistä hiilihydraateista, juuri tälle aikajänteelle.

Iltaa kohti vähennän hiilareiden saantia (ellei agendassa oo sitten jotain fyysisesti rasittavaa, kuten vaikkapa jalkapalloa, jolloin syömiseen pätevät taas yllä olevat ohjesäännöt), ja päivän viimeisestä ateriasta, ns, iltapalasta jätän hiilarit kokonaan pois, sen sijaan syön pelkästään proteiinia, jotta kropalla olisi rakennusaineita tulevan yön paastoa varten. Kotisuomessa helpoin vaihtoehto oli joko 2 maitorahkaa tai about 30 grammaa kaseiinia, eli hitaasti imeytyvää maitoproteiinia. Molemmat oli helppo ja nopea vetää naamariin, ja siitä pehkuihin. Mutta täällä joutuu taas soveltamaan, koska kumpaakaan edellä mainituista ei löydy Ausseista. Eli iltasin syön joko 3-4 munan munakkaan, tai mikäli laiskottaa, niin vedän vastaavan ”juoman” raakana. Toinen vaihtoehto on yleensä pihvi, jota ostankin mahdollisuuksien mukaan satsitavarana. Oheinen setti maksoi 7 euroa, ja kun sen vetää keskeltä halki niin käsissä on 8 biffiä. Tääkin järjestely alkaa kyllä pitemmän päälle tympiä, mutta onneksi sain pari kuukautta sitten kotoa paketti numero kakkosen, joka sisälsi kaikkien herkkujen ohella myös pari pussia sitä jo mainittua kaseiinia (maito-90), ja iltarituaalit helpottu about pariksi kuukaudeksi. Ite asiassa, viiminen pussi loppu pari viikkoa sitten, ja jälleen tuli paluu kananmuna/pihvi/jauhelihalinjalle.

Mikäli en ole päivän aikana syönyt vähintään kahta ateriaa kalaa tai käynyt rasvaisissa pikaruokapaikoissa (McDonald´s, kebaafe), niin nautin tuon pelkkää proteiinia sisältävän iltapalan kylkeen aina 2 ruokalusikallista (30g) rypsi/oliiviöljyä. Niin, siis puhdasta rasvaa! Tää seikka on yleensä kauhistus monille, ennen kuin faktat on lyöty tiskiin, joista käyn nyt vain muutaman läpi lyhyesti. Ensinnäkin, se ei ole se rasva itsessään mikä tekee ihmiset lihaviksi, vaan ne kulutuksen yli menevät kalorit, jotka suurella osalla väestöstä tulee siitä kaikesta nopeitten hiilareitten puputtamisesta. Ihmisten tulis saada keskimäärin 15-30% vuorokauden kokonaisenergiasta rasvoista, ja rasva tehostaa ihmiskehon omaa hormonaalista toimintaa vaikuttaen mm. testosteronin ja kasvuhormonin eritykseen, joilla molemmilla on sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia mm. proteiinisynteesin ja rasvanpolttoon. Lisänä tähän tulee varsinkin naisille se fakta, että hormonaalinen tasapaino vaikuttaa niin voimakkaasti juuri kauniimman sukupuolen jokapäiväiseen elämään.

Toiseksi, rasvan nauttimista erossa hiilareista puoltaa se, että varsinkin nopeat hiilarit (aamulla & treenin jälkeen) nostavat voimakkaasti insuliinitasoja, ja insuliini puolestaan on eräänlainen ”kuljettaja-aine”, joka avaa reitit sekä lihas- että rasvasoluihin. Kun insuliinen vaikutuksen alla nautittu proteiini kulkeutuu paremmin juuri sinne minne sen pitääkin, eli lihassoluihin, niin ikävä kyllä, samaan aikaan nautittu rasva kulkeutuu puolestaan sinne rasvasoluihin, joissa siitä muodostuu niitä tuttuja ”vararenkaita. Toki pitää ymmärtää, että lähes kaikessa ruuassa on jonkun verran rasvaa, mutta tuommoiset selkeästi suuremmat annokset kannattaa mahdollisuuksien mukaan erottaa ainakin niistä nopeista hiilareista.

Kolmanneksi, ihmiskeho erittää noin 80 % prosenttia vuorokauden kasvuhormoniannoksesta about 2 h nukahtamisen jälkeen, ja kuten sanottu, samoihin aikoihin nautittu rasva tehostaa tuota eritystä. Lisänä myös se, että juuri ennen nukkumaanmenoa nautittu rasva hidastaa samaan aikaan nautitun proteiinivirran imeytymistä, varmistaen sen että keho saa ravintoa yön aikana mahdollisimman pitkään ja tasaisesti, ja tämä puolestaan kontrolloi hieman sitä kortisolin (eli sen lihaksia hajottavan hormonin) eritystä.

Neljänneksi, koska rasva sisältäö suhteellisen paljon kaloreita painoyksikköä kohti, on sen nauttimisella helppo kerryttää tarvittavia kaloreita, verrattuna siihen että sama määrä syötäisiin hiilareista (30g rasvaa = 270 kcal = 80g makaronia/4.5 palaa ruisleipää). Rasvan panttaaminen johtaa vain siihen, että kroppa rupeaa puolestaan ”säästämään” niitä omia rasvavarastoja, koska se adaptoituu vähäiseen saantiin ja reagoi sen mukaisesti. Ja lopuksi, koska rasva stimuloi voimakkaasti ihon, hiusten sekä kynsien kasvua, johtaa sen panttaaminen vain edellä mainittujen huonoon kuntoon.

Kaksi ekaa kolmannesta koko reissusta noi suhteellisen samat ruuat meni vaivatta alas, mutta lokakuun alusta asti lähes jokainen ennen syöty ruoka on alkanu tympiä, tasolla tai toisella. Ja sitten kun toi treenien asteittainen koveneminen alko näkyä painonnousun pysähtymisenä sekä palautumisen hidastumisena, niin lisäkaloreita oli kuitenkin revittävä jostain. Tän hoidin siten,
että lisäsin energiaa (käytännössä nopeita hiilareita) hetkille, jolloin keho käyttää sen parhaiten hyväkseen, eli aamupalalle sekä treenin ympärille. Tosielämässä tää tapahtu siten, että nostin sekä aamu- että palautussaurusten määrän kahteentoista (yht. 160 kcal lisää), lisäsin 10 g hiilaria (40 kcal) palautusvaahtoon, ja aloin juoda 6 desin cokiksen/redbullin (260 kcal) aina ensimmäisen treenin jälkeisen aterian yhteydessä. Ottaen huomioon että treenaan 4 pv/vko, niin jos oletetaan muiden muuttujien pysyvän vakioina, tän pitäs resultoida noin vajaana kahtena tuhantena lisäkalorina viikossa, eli reiluna kilona kuussa. Oikeessa elämässä kaikki ei oo kuitenkaan näin suoraviivasta, mutta suuntaa antavia lukemia voi tostakin repiä.

Jos oon päivän töissä, niin luonnollisesti mulla on eväät mukana. Ekalla kahvitauolla syön leivän reiluilla täytteillä, lounaalla yleensä ison kanaleivän ”kanttiinista” tai kotoa tuotua safkaa höystettynä joko vedellä tai kaloripitoisella virvoitusjuomalla, riippuen päivän rasittavuustasosta. Toisella kahvitauolla syön joko toisen leivän, tai jos oon menossa salille heti töitten jälkeen niin sitten syön taas isomman aterian, jotta olen hyvin tankattu tulevaan fyysiseen koitokseen:) Ja luonnollisesti, niin töissä, koululla, kuin vaikkapa pihalla juorutessa mun mukana kulkee aina puolen litran vesipullo. Sama toistuu Suomessakin, täällä vaan jo pelkkä lämpötila pakottaa reilumpaan tankkausrytmiin.

Treenittöminä päivinä mun ruokailu eroaa normaalista siten, että palautusjuoma ja sitä seuraava
saurustankkaus jäävät luonnollisesti pois, kuin myös kaikenlainen kikkailu nopeilla hiilareilla (RedBull/makeiset) koska kroppa ei ole ärsykkeen puuttumisen vuoksi niin herkistynyt insuliinille kuin tavallisesti. Ja koska palautusvaahto ja sitä seuraava tankkaus on poissa laskuista, niin paikkaan tämän vain venyttämällä muita ateriavälejä hieman.

Entäs se alkoholi? Juon täällä varmaan keskimäärin 2-3 krt/kk, tosin viime aikoina tahti on selkeästi hidastunut. Keskitän dokailuni aina isoimpiin juhliin, ja viikottaiseen, ”lähtään parille” –ralliin lähden mukaan erittäin harvoin, tuskin koskaan. Samoin jos on casual-illanvietto kyseessä, niin skippaan kyllä alkoholin kokonaan ja vältän yleensä kaikkia ylimääräisiä herkkuja ja hyvyyksiä, varsinkin ilta-aikaan. Esim. jos katotaan vaikka porukalla leffaa, niin muilla on yleensä herkkuja mukana, mutta ite paistelen samalla piffiä tai jotain vastaavaa oman tyylistä vaihtoehtoa. Tosin tässä kohtaa operatiivisena sanana toimii ”yleensä”, ja poikkeuksiakin sattuu terveellisen tahtiin.

Pika/roskaruokaa syön keskimäärin pari kertaa viikkoon. Yleensä silloin kun ollaan kaupungilla, tulee tankattua Mäkissä/Subwayssa, ja varsinkin joka kerta kun tullaan illanvietosta, niin meikä kurvaa joko Mäkin tai kebun kautta kotiin. Sama tapahtuu myös aina intensiiviluentopäivinä (joita mulla oli siis 9 kpl). Ekalla tauolla syön eväsleipäni, ja lounasaikaan käyn jossakin viereisistä pikaruokaloista, koska se on helppoa ja nopeaa.

Jos tästä kaikesta nyt jotain yhteenvetoa haluaisi tehdä, niin se näyttäisi varmaan seuraavalta:

- Syön säännöllisesti 2-3 tunnin välein, joka aterialla sekä hiilaria että proteiinia (poislukien iltapala, joka koostuu proteiinista ja rasvasta)
- Suurin osa päivän hiilihydraateista aamupalalla, sekä ennen ja jälkeen treenin (”anabolinen ikkuna”)
- Välittömästi treenin jälkeen painotan korkeaglykeemisiä (=nopeita) hiilihydraatteja, siitä asteittain siirtyen matalaglykeemisiin (=hitaisiin) lähteisiin, kuten riisiin ja pastaan (mieluiten tummaan).
- Yritän pitää rasvat 20-30 prosentin välillä kokonaisenergian saannista.
- Huolellinen neste(vesi)tankkaus 24/7

Rikon yllä olevia periaatteita kuitenkin sen reilut 15 prosenttia ajasta, ollaanhan täällä kuitenkin lomalla. Jos joskus tekee mieli herkkuja väärään aikaan, niin so what, sitten syön (tai juon) niitä ilman sen suurempia tunnontuskia. Koko homman ydin on siinä, että kun ruokailut on suuremmassa mittakaavassa kunnossa, niin pieni retostelu silloin tällöin ei tunnu missään.

Argumentoidaanpa lopuksi vielä aiheesta hieman yleisesti. Mun mielestä on kohtuullisen naurettavaa, kuinka vähän yksilöt ylipäätänsä tietää ravinnosta, ottaen huomioon sen, kuinka paljon ihmiskunta uhraa tänä päivänä resursseja näyttääkseen hyvältä (laihemmalta, timmimmiltä, lihaksikkaammalta, riippuen ihan siitä mitä itse kukin preferoi). Jengi on valmis käymään 5 kertaa viikossa salilla tai jumpassa/joogassa, mutta ruokailujen ollessa retuperällä, suurin osa oheisista ponnisteluista menee täysin hukkaan.

Tilanteen paradoksaalisuutta kuvastaa se, että säännöllisesti urheilevienkin yksilöiden päivittäisestä kulutuksesta about 60-70% syntyy pelkästä olemassaolosta, ja vain 30-40% fyysisistä aktiviteeteista. Normaalilla, silloin tällöin/pari kertaa viikkoon – urheilevalla sohvaperunalla lukemat ovat vielä korkeammat ensimmäisten hyväksi. Tästä voidaan vetää helposti johtopäätökset oikeanlaisen ruokailun merkityksestä. Ja urheillahan ei ole pakko. Mutta syödä on! Joten mun mielestä on vaan loogista, että olis paljo helpompi rukata niitä ruokailutottumuksia, kuin aloittaa se kuolemaa lähentelevä ja korkeintaan viikon kestävä kuntokuuri uudenvuodenlupauksen seurauksena.

Sen ei pitäisi olla mikään ydinasein varjeltu salaisuus, että länsimainen ruokavalio painottuu liiaksi hiilihydraatteihin (varsinkin niihin nopeisiin), ja tämä tapahtuu yleensä juuri proteiinien kustannuksella. Asiaa pahentaa vielä nykypäivän hektisyys, jolloin kiireestä ja ajanpuutteesta tulee joillekin ”ylitsepääsemätön” este. Evoluutio on ilmeisesti mennyt käänteiseen suuntaan, koska esimerkiksi eväitten tekemisen ja niitten töihin/kouluun mukaan ottamisen pitäs olla kyllä suhteellisen vaivatonta kaikille yli 7-vuotiaille ei-autisteille.

Naurettavinta tässä kaikessa on se, että useimmiten kuviot ovat täysin päälaellaan. Ylipainoiset syövät liikaa hiilihydraatteja ja liian vähän proteiineja (jo pelkkä proteiinien purkaminen vatsalaukussa kuluttaa enemmän kaloreita kuin vastaava määrä hiilareita), ja toisaalta, kaikki nuoret salihirmut syövät liian vähän hiilihydraatteja. Yleensä jakauma menee niin, että salilla käyvä miessukupuoli syö pelkästään proteiineja ja minimoi hiilarit (tavoitteena yhtäaikainen lihaskasvu ja rasvanpoltto = mahdoton yhtälö) ja siellä salilla/spinningissä käyvä naissukupuoli yksinkertaisesti vain minimoi kaiken muun paitsi vihannekset (tavoitteena rasvanpoltto ja karitatuomolamainen kroppa). Ja siihen päälle vielä ihmetellään jatkuvaa väsymystä, mielialanvaihteluita, huonoa terveyttä ja muita kiputiloja. Ja riemukkainta tässä on se, että kukaan ei silti kyseenalaista näiden loistavien menetelmien toimivuutta, vaikka tuloksia ei ole näkynyt usean vuoden puurtamisesta huolimatta.

Tässä nyt tuli taas vaan raapastua jäävuoren pintaa, olisin voinut helposti kirjotella saman verran tekstiä jo pelkästään kortisolista tai insuliinista, anabolisesta ikkunasta, rasvanpoltosta ja muusta palautumisesta puhumattakaan, mut ehkä tää blogi ei oo kuitenkaan niitten paikka. Jos oheinen teksti ei tuntunu relevantilta (vaikkas sen kyllä pitäis) niin ajatelkaa vaan mun kavereita, sillä ne epäonniset joutuu kärsimään vastaavasta propagandasta harva se päivä…