Melbourne, the Mecca of Fashion, part deux

Kaupunkina Melbourne on mitä mainioin turistikohde. Jos tulee Australiaan vain vierailulle, niin ehkä kannattaa Sydneyn sijaan valita kohteeksi etelämpänä sijaitseva Melbourne, koska siellä kaikki on sijoitettu kätevästi samalle alueelle. Kaupunkisuunnittelu toimii, toisin kuin Sydneyssä, jossa suurimmat paikat ovat levittäytyneet paljon laajemmalle alueelle. Sydneyn väkiluku on reilu puoli miljoonaa suurempi kuin Melbournen, ja pinta-alaakin löytyy reilut 50 % enemmän, mistä seuraa että Sydney ei ole niin täyteen pakattu, toisin kuin kaoottinen Melbourne, jossa elintilasta joutuu taistelemaan, ainakin viikonloppuisin. Melbournessa kaikki löytyy kuitenkin kätevästi keskustan alueelta, joka on melko lailla neliötä muistuttava CBD (Central Business District). Siellä vaaka- ja pystykatuja pitkin liikkuminen on melko vaivatonta, ja suurimmat ostoskeskukset, kuten Myers ja Davy Jones, kuin myös useat kymmenet pienemmät erikoisliikkeet löytyvät helposti läheltä toisiaan. Kuitenkin esimerkiksi Melbournen yliopistot, Swimburne ja Monash ovat kaikkea muuta kuin keskustan läheisyydessä, ja matkaan kuluu about tunti suuntaansa, toisin kuin esimerkiksi Sydneyssä, jossa yliopisto on aivan keskustan tuntumassa. Helpottaa elämää kummasti.

Ja kun poistut CBD:stä, niin kaupunkikuva muuttuu hetkessä paljon vanhemmaksi. Niin kuin sanottu, kaikki meno ja meininki pakkautuu keskustaan, ja kaupungin syke on jotain sanoinkuvaamatonta. Ihmiset ovat keskimäärin übertyylikkäitä, ja urheiluautot loistavat läsnäolollaan. Sydney ja Melbourne ovat kuitenkin molemmat aivan mahtavia suurkaupunkeja, ja vertailu niiden välillä on hieman epäreilua, koska molemmat ovat omalla tavallaan niin erilaisia. Asuinpaikkana Sydney vie kuitenkin voiton, yliopistojärjestelyt hoituvat kevyesti ja koulun asuntolat ovat aivan keskustan tuntumassa, mikä tekee sosiaalisesta elämästä enemmän kuin helppoa. Kaupunki itsessään on myös suurempi ja uudempi, ja yllä mainitun mukaisesti, levittäytyy paljon laajemmalle. Liikennöiminen ajoneuvolla kaupungissa on helppoa, toisin kuin Melbournen sisällä, jossa se on itse helvettiä! Eksyimme joka kerta tullessamme kaupunkiin sisään, ja elämää vaikeuttivat elektroniset tietullit, joihin vuokra-autolla ei tietenkään ollut lupa ajaa. Tosin loppupäivinä kyllästyimme ainaiseen tullien välttelyyn ja hurautimme muutamasta läpi kyselemättä. Jälkeenpäin jouduimme kuitenkin maksamaan luottokortilla muutaman euron rikemaksut.

Kasinoyön jälkeen kerkesin nukkua muutaman hätäisen tunnin, ja aamuherätyksen jälkeen päivän epistolassa oli reissu kuuluisalle Great Ocean Roadille. Australian etelärannikolla kulkeva pätkä on yksi maailman kuuluisimmista maisemareiteistä. Ja maisemat olivat todellakin jotain, mitä ei voi sanoin kuvailla! Aivan mahtavaa! Koko reitillä on pituutta reilut 350 kilometriä, ja yleensä turistibussit ajavat sen läpi muutamassa päivässä, koska nähtävää on todella niin paljon. Itse suoritimme vain ensimmäiset 100 kilometriä, ja siihenkin kului koko päivä. Harjoittelimme aamupäivällä myös hieman vuorikiipeilyä, ja Ali päätti sen jälkeen tuhota luontoa, vaikka se oli kyseisellä alueella ankarasti kielletty:)

Lukemattomien biitsikohteiden jälkeen saavuimme Apollo Bayn luonnonsuojelualueelle, jossa kävimme patikoimassa pienen maisemareitin. Taaskin piti leikkiä karvaisempaa serkkupoikaa, mutta leikki loppua lyhyeen varttia myöhemmin, kun saavutettiin pieni putous ja kiipeilyaltis kallioseinä. Kuvan etäisyys ja viisto kuvakulma eivät kerro totuutta tilanteesta. Seinä oli melkein pystysuora, ja kiipesin tuolta Alin tasolta ensimmäiselle istuttavalle kielekkeelle. Tosin muutama hetki kuvan ottamisen jälkeen kyseinen kieleke jolla seisoin, sortui, ja itse jäin juuri ja juuri kengänmittaisen reunuksen varaan. Ja yläpuolellani oleva kasvusto ei ollut todellakaan otteen kestävää. Ja jotta kaikki olisi täydellistä, sortunut kieleke paljasti altaan muurahaisyhdyskunnan, ja nämä termiitit olivat kokoluokaltaan kaikkea muuta kuin kotimaan luokkaa. Tuli meikäläisellekin hieman kiire. Mönkijät eivät paljoa aikailleet, vaan jalkani olivat jo täynnä niitä samalle hetkellä kun huomasin niiden olemassaolon. Siinä sitten tein parhaani, ja yritin kikkailla itseni turvallisesti alas, mikä olikin huomattavasti vaikeampi temppu kuin ylösnousu. Onnistuin kuitenkin lopulta saattamaan itseni turvallisesti mantereelle, ja muistutin itseäni taas kerran siitä, että tyhmästä päästä joutuu usein kärsimään koko kroppa. Ei näin:)

Yksi mahtavimmista kohteista oli päivän lopulla saavuttamamme kivimuodostelma, maailmankuulu 12 apostolia. Apostoleita oli enää tosin jäljellä 8, kun eroosio ja ajan hammas ovat syökseneet neljä mahtavaa tornia jordaaniin. Maisemat olivat silti erittäin mahtavia, ja onnistuimme näkemään myös kaukana rannalle pesueen pingviinejä.

Apostoleiden jälkeen päätimme retkemme London Bridgelle.”Silta” oli osa mannerta vielä vuonna 1990, mutta kyseisen vuoden tammikuussa osa rakennelmasta romahti, jättäen kaksi ihmistä saarelle vangeiksi kuudeksi tunniksi. Pelastusoperaatio keräsi tietysti median paikalle, ja huhu kertoo että pelastettu pariskunta oli itse asiassa aviopuolisoitaan pettämässä ollut pari, ja molemmat osapuolet olivat väittäneen puolisoilleen olevansa työkonferenssissa jossain aivan muualla. Ja käry kävi, totta kai. Paikan läheisyydessä oli tarjolla myös helikopterilentoja, mutta myöhästyimme vaivaiset 15 minuuttia, koska paikallinen laki kieltää lennot viimeisen tunnin aikana ennen auringonlaskua. Perhana. Olisi ollut aika siistiä. Ja hinnakasta. 10 minuutin reissu olisi maksanut 80 taalaa, mutta totta kai olisimme olleet valmiit sen uhraamaan.

Tiistaiaamun vietimme kaupungilla, ja ei sitä Melbournea turhaan kutsuta muodin keskukseksi. Jukoliste! Design-fashionia oli vaikka muille jakaa, olin kuin lapsi karkkikaupassa! Toki kolikolla oli kääntöpuolensa, ja hinnat olivat kaikkea muuta kuin edulliset. Yritin metsästää tyylikkäitä skloboja, mutta sydämeni vienyt punainen pari Dieseleitä olisi kustantanut 200 taalaa, samoin kuin vaaleampi sisarversio. Ja siinä vaiheessa kun löysin itseäni miellyttävän parin alligaattorinnahkatossuja, niin tietty omaa kokoani ei ollut saatavilla! Aarghh!! Löysin myös mitä miehekkäimmän nahkarotsin, mutta en kuitenkaan saanut motivoitua itseäni ostamaan sitä, koska ajattelin sen kuitenkin vetävän vain väärää sukupuolta puoleensa. Olisihan sillä kuitenkin erottunut joukosta, eritoten kotona Suomessa;) Olisin kuitenkin tarvinnut ehdottomasti lisää aikaa shoppailuun, ainakin muutaman päivän, koska eri vaateliikkeitä oli vain niin paljon. Tulen ehdottomasti ensi lukukaudella Melbourneen uudestaan, ja sillä kertaa varaan enemmän aikaa pelkästään kaupungille. Ehdin myös pikaisesti lounastaa Jutan kanssa, joka siis opiskelee Melbournessa. Oli todella mukavaa haastella pitkästä aikaa suomeksi. Melbournessa majailee Jutan lisäksi myös 4 muuta vaihtaria Lappeesta. mutta pahaksi onneksi kaikki muut olivat juuri samaan aikaan matkoilla, yksi jopa kotisuomessa asti! Läksimme kaupungissa puolen päivän jälkeen, ja suuntasimme vielä St. Kildan rannalle, jossa vietimme useamman tunnin vain maisemia ihastellen. Aivan mahtavaa. Pääsimme lähtemään kotimatkalle kuuden aikoihin illalla, ja yön läpi ajettuamme saavuimme takaisin Sydneyyn neljän aikoihin aamulla.

Ai niin, mitäs siellä kasinolla sitten tapahtui? Lunastin siinä puolen yön maissa siis toisen kasan chippejä, arvoltaan 150 paikallista yeniä, ja olin valmis iskemään takaisin. Ja heti muutamaa jakoa myöhemmin luulin tilaisuuteni tulleen. Käteeni aineellistui taas aloituskädeksi erittäin hyvä A-K, ja asemanikin oli buttonilla, eli paras mahdollinen, koska sain olla viimeisenä puheissa. Muutama pelaaja limppasi sisään, itse korotin jo tavaksi tulleen viisitoista taalaa, ja hupparijätkä ja vanhempi herra vierestä maksoivat perässä. Hupparijätkä kuitenkin sökötti pimeästi jo ennen floppia, niin kuin hän oli tehnyt pari kertaa aikaisemminkin, ja vanha herra päätti noudattaa samaa kaavaa. Itse maltoin kuitenkin mieleni, ja päätin säilyttää edun omalla puolellani. Floppi kääntyi auki K-J-10, ei värinvetoja. Kärkipari parhaalla kikkerillä. Vihdoin vetokäteni osui! Tarkastelin molempien sököttäjien ilmeitä. Jokin ei ollut kuitenkaan kohdallaan. Mietin seuraavaa ratkaisuani kauan. Voisin ottaa passaamalla ilmaisen kortin, mutta jos se ei olisi kuningas, niin siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Normaalisti olisin korottanut, mutta tyydyin kuitenkin passaamaan, koska haistoin palaneen käryä. Turn oli pata-5. Ei voinut auttaa ketään. Vanhus löi 25 taalaa, itse maksoin varovaisesti perässä. River oli taas joku pikkukortti, ja vanhus betsasi taas 25 taalaa. Tyydyn vain maksamaan, ainoastaan nähdäkseni rouva-ysin. Valmis suora flopilta. Olin siis ollut koko ajan jäljessä. Jos vanhus olisi sököttämisen sijasta reissannut flopilla, olisin mennyt all-in, vain hävitäkseni jälleen stackini, nyt menetin vain puolet siitä. Aloin olla taas kusessa. Olin saanut hyviä käsiä, vain kohdatakseni monstereita. Kippailin parit roskakortit, kunnes sain pienestä blindista 7-6 suittia. Limppasin sisään, isosta blindistä roskatukka löi kymppiin, neljä maksajaa, itse seurasin perässä. Floppi napsahti 7-7-5. Yeah! Nyt meikällä oli monsteri piilossa! Ansoitin sököttämällä, muut passasivat myös, paitsi vanhus joka löi kuuteentoista taalaan. Ei vaihtoehtoja, työnsin merkkini taas kerran keskelle, hurjat 51 taalaa. Vanhus maksoi paljastaen kurkoparin. Turn ja river eivät kuitenkaan auttaneet häntä, ja korjasin reilut 150 taalaa omaan kulmaukseeni. Seuraava puolituntinen oli taas melkoista vuoristorataa, isot avauskädet menivät ohi jokaisesta flopista, ja valuin taas satasen huonommalle puolelle. Pelaajat hävisivät pöydästämme nopeasti, koska hupparipäinen peliniekka katkoi lähes kaikki. Ainoastaan minä ja vanhus olimme jäljellä, ja meidät ohjattiin uuteen pöytään.

Ensimmäinen käsi uudessa pöydässä, sain lihakoukut, siis ysiparin, ja korotin muutaman limppaajan päälle kahteenkymppiin. Yksi maksaja. Floppi 2-3-4. Potissa oli jo about 50 taalaa, joten yliparilla helppo ratkaisu, työnsin taas kaiken keramiikan keskelle. Aasialaismies mietti pitkään, ja maksoi lopulta A-3:lla. Olin edellä prosentein 64/36, ja onnistuin väistämään vastustajan osumat, ja tuplasin taas stackini vajaaseen kahteensataan. Kello lähestyi yhtä. Aloin olla väsynyt, mutta samaan aikaan peli kiinnosti. Olisin voinut kotiuttaa vajaan satasen tappiot, ja palata hostellille nukkumaan, mutta eihän meikäläinen tänne häviämään tullut. Peli jatkui ennallaan, isot kädet kolistelivat melkein joka jaossa, ja kohtalon pimeästä oikusta omalle kohdalleni osui joka VITUN kerta se toiseksi paras käsi, ja tietysti merkkipinoni kärsi tästä koon muodossa. Hätästrategiana päätin vaihtaa taktiikkaa, ja muutamaa jakoa myöhemmin tein onnistuneesti ison bluffin, ja heti perään käräytin hupputaiturin vastaavasta tempusta pelkällä parilla. Tähän päälle sain vielä pienellä värillä katkottua yhden pikkustackin, ja oma chip counttini nousi pari kymppiä vajaa kolmeensataan. Olin melkein omillani. Ei, päätin että kyllä se vielä nousee yli kolmensadan, olin valmis istumaan siellä vaikka koko yön, koska itse asiassa kaikesta huolimatta viihdyin todella hyvin. Varsinkin hupparimiehen ja vanhuksen kanssa heitimme koko ajan vitsiä, vaikka emme aluksi edes tunteneet toisiamme.

Jouduimme taas vaihtamaan pöytää, ja seuraava pöytä oli täynnä väsyneitä, uhkapelihenkisiä roistoja jotka korottelivat mitä ihmeellisimmillä roskakäsillä. Prkl, en pitänyt pelityylin vaihdoksesta, koska en ollut valmis asettamaan koko stackiani pelkän kolikonheiton varaan. Jouduinkin kippaamaan muutaman keskisuuren käden hulluihin reissuihin, ja olin taas vajaassa kahdessa sadassa. Aloin sadattelemaan mielessäni. Miksi en lopettanut aikaisemmin, kun olin melkein omillani. Olin juuri aikaisemmin päivällä laskeskellut, että jos kasinolla pelataan 30 jakoa tunnissa, niin pelaaja saa tällöin aloituskädeksi ässäparin keskimäärin kerran seitsemässä tunnissa, ja jätkäpärin tai isomman keskimäärin kerran kahdessa tunnissa, Ja itse olin nähnyt ainoastaan ysiparin neljässä tunnissa. Kello löi puoli kolme, olin jälleen pienessä blindissa. Muutama maksu, kiinalaismies löi viiteentoista taalaan, kaksi maksua vierestä, itse mietin hetken ja korotin potillisen, 60 taalaa. Muut foldasivat, kiinalaismies julisti menevänsä all-in, 140 dollaria! Keräsin spotlight-aikaa, mietin 5 sekuntia, kymmenen, viisitoista, vaikka ratkaisu oli alusta asti selkeä kuin suvitaivas. Minulla oli hieman enemmän merkkejä kuin kinukilla, joten hän olisi vaarassa mennä poikki, tosin itsekin olisin hävitessäni raajarikko. Maksoin naama peruslukemilla. Kinkki käänsi ylpeänä esiin kurkoparin, pelin toiseksi parhaan aloituskäden! Loin maani myyneen katseen vastapelaajan kortteihin, huokaisin syvään ja neppasin omat taskukorttini ilman halki kohti pöydän keskustaa. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, kortit laskeutuivat hidastetusti keskelle pöytää kuvapuoli ylöspäin. Hetken aikaa oli kuoleman hiljaista, kunnes lähes yhtäaikainen leuanputoamisefekti kiersi pöytää. A-A, pocket rockets, bullets, Weapons of Mass Destruction, suomeksi naulat, tai paikallisesti American Airlines!!! Pelin paras aloituskäsi! Kiinalaisen silmät muljahtivat ympäri, ja hän tuijotti tuplaässiäni kuin mykkä tussua! Peli ei ollut silti ohi. Vielä oli viisi korttia tulematta, ja kinuski kaipasi joko kolmatta kurkoa tai ihmeväriä, ja hän myös saisi haluamansa suunnilleen joka kymmenes kerta. Potissa oli reilut 350 dollaria, ja tunsin kuinka pulssini hakkasi vähintään kahtasataa! Adrenaliini puski täysillä verenkiertoon, ja tuntui kuin sydämeni olisi halunnut hypätä rinnasta irti! Tunsin eläväni!!! Mitkä kicksit!!!

Floppi kääntyi 2-4-6, kaikki ristiä. Huomasin kaverin pitelevän ristikurkoa, ja vatsani kääntyi melkein ympäri, ennen kuin tajusin itse omaavani saman maan naulan. Ei hätää. Odottelimme siis enää kahta kurkoa, ja mikäli pöytään napsahtaisi yksikin risti, niin peli olisi selvä. Turn ja river menivät kuitenkin komeasti ohi, ja huoahdin helpotuksesta. Rupesin kasaamaan juuri voittaneita merkkejäni, ja laskeskelin nopeasti, että nyt voisin lopettaa, kun olin hieman voitolla. Seuraava käsi jaettiin kun vielä sompailin muovikiekkojen kanssa, ja vastaan katsoi A-Q. Vierestä reissu viiteentoista taalaan, ja meinasin kipata ja lopettaa, mutta äh, olihan siinä nyt varaa millä mällätä. Maksoin kyselemättä ja jatkoin onnessani chippien pinoamista. En edes välittänyt flopista laskeskellessani rahoja, ja vasta vuoron siirtyessä minulle käänsin katseeni pöytään. Q-Q-A!!! Perskeles! Olin flopannut täyskäden heti American Airlinesin perään. Näin sitä pitää. Muut olivat kuitenkin sököttäneet, ja itse rupesin teatteroimaan, ja sökötin välinpitämättömästi perässä ja keskityin taas rakentamaan chippitornejani. Turn oli ruutu-10, taas muut sököttivät, ja rekkakuski kulmauksesta korotti kahteenkymppiin. Yritin näytellä mahdollisimman epäkiinnostunutta. Vilkuilin vuoronperään kelloani ja stackiani, kuin haluten poistua juuri voittamani ison käden jälkeen. Maksoin nurkuen, ja rupesin tuijottamaan tulevaa korttia kuin onnenkantamoista toivoen. River oli merkityksetön pikkukortti, ja rekkamies löi taas 25 taalaa. Yritin näytellä vaikeaa, katselin korttejani, pottia, korttejani, kelloa, tuhahdin ja korotin ylimielisesti sataan taalaan toivoen maksua. Paksukainen otti jo merkit käteensä ja harkitsi maksua, mutta jokin sai hänet muuttamaan mielensä, ja hän foldasi näyttäen yhden ässän. Heh, olihan se pakko ylpeänä näyttää muille millaisen monsterin sain heti pocket rocketsien perään, ja poistuinkin pöydästä raikuvien aplodien saattelemana, lunastaen hetkeä myöhemmin 454 taalan arvosta keramiikkaa rahaksi.

Melbourne City, part one

Suuntasimme viime lauantaina siis Melbourneen, Australian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Melbourne on kolme kertaa Helsingin kokoinen. mutta asukkaita kaupungissa on melkein saman verran kuin Suomessa yhteensä, vajaat 4 miljoonaa! Ja jos mieltää stadia pakolaisten ja muiden siirtolaisten luvattuna maana, niin Melbourne se vasta on jotakin. Kaupungissa asuu vajaat parisataa eri kansalaisuutta, joista suurimman osan lohkaisevat kreikkalaiset veropakolaiset. Melbourne on myös maailman ainoa kaupunki, jossa on mahdollista kokea kaikki 4 vuodenaikaa saman päivän aikana! Tyypillinen säätiedotuskin lupaa yleensä seuraavaa: ”Aamulla hieman kevättä, mahdollinen talvipuuska, loppupäivästä enemmän kesää ja osittain syksyä” Oikeita vuodenaikoja ei kaupungissa tunneta, laskuissa mentiin sekaisin noin 50 vuotta sitten, ja nykyään talven ja kesän korvaavat futiskausi ja krikettikausi. Luonnollisesti Melbourne on Australian kylmin kaupunki, ja matalin lämpötila mitattiin vuonna 1901, asteiden ollessa huimat 4.4 plussan puolella. Kaupunki oli paniikissa, liikenne tukkeutui ja useat sadat ihmiset kärsivät vakavista paleltumista. Lunta kaupungissa on nähty huhujen mukaan viimeksi 22 vuotta sitten, mutta sitäkään ei voitu varmistaa, koska kaupungissa määrättiin tällöin yleinen hälytystila ja ulkonaliikkumiskielto.

Matka ei tosin alkanut lupaavasti. Lähtö oli suunnitelmien mukaan kahdeksalta aamulla, ja kahden minuutin lähtövalmiuden kohdalla kämppikseni Sharon päätti impulsiivisesti liittyä seuraamme, ja tästä syystä jouduimme varttumaan tunnin hänen pakkaamistaan. No, puolen tunnin odottelun jälkeen päätimme että haemme jätkien kanssa auton vuokraamosta sillä välin, ja kun palasimme kotiin, niin naisen logiikalla Sharon oli aloittanut netin välityksellä täytettävän koulutehtävän, joka oli aloitettaessa pakko viimeistellä, ja tähänhän kului sitten toinen tunti. Loistavaa! Alun perin tarkoituksena oli tehdä juuri edellä mainituista oikuista johtuen reissu pelkästään pätevämmän sukupuolen voimin, mutta nyt jouduimme Renarin, Alin ja Faustin (tai jotain sinnepäin) kanssa ottamaan yhden tiskauskoneen mukaan. Ihan kuin vuokraamassamme tilaihmeessä, aasinnahkapenkein varustetussa ja mitä ilmeisemmin paperimassasta tehdyssä Nissan Tidassa ei olisi jo muutenkin ahdasta. Melbourneen on Sydneystä matkaa reippaat 900 kilometriä, joten kukapa nyt välittäisi mistään ylimääräisestä tilasta, lämpötilankin ollessa vaivaiset 25 astetta. Alikin oli jo valmiiksi hyvässä hapessa, kaveri oli tullut kolmelta aamuyöllä kotiin, täysin pilvessä, siis kirjaimellisesti. Dokaamisen sijaan Singaporen kaveri keskittyy sätkän poltteluun, enkä yhtään ihmettelisi vaikka löytäisin viljelmiä hänen sänkynsä alta. Pössyttelystä huolimatta Ali on kuitenkin erittäin nasta jätkä, ja olisi hän meikäläisellekin synttäripöllyt aikoinaan tarjonnut, mutta katsoin sillä hetkellä viisaammaksi tukeutua pelkästään Luojan viljaan.

Luonnollisesti jaoimme ajovuorot keskenämme, lukuun ottamatta vieroitusoireista kärsivää Alia ja Sharonia, jolla oli vasta aloittelijoiden ajokorttia vastaava lätkä, millä sai ajaa vain mopojen vauhtia. Syy miksi valitsimme kymmenen tunnin ajomatkan muutaman tunnin lentämisen sijaan oli se, että saimme auton puoleen hintaan verrattuna lentolippuihin. Tosin autoa lunastettaessa selvisi että saamassamme tarjouksessa ei ollut tietenkään Alvia eikä vakuutusta mukana, ja hintahan tietysti pompsahti tuplaksi siltä seisomalta.

Täällä on luonnollisesti vasemman puoleinen liikenne, ja ratti on tietenkin repsikan puolella, aivan normaalisti. No eipähän tuo paljon meikäläisen ajoa haitannut, välillä tuppasin risteyksissä vähän hakemaan suomalaista ajolinjaa, mutta äkkiä siihen tottui. Matka kaupunkien välillä oli melko autiota, huoltoasemia oli vajaan sadan kilometrin välein, mutta autobahnin sijasta nopeus oli rajoitettu sataankymmeneen, ja kameroita oli kuin käpyjä kuusessa. Ja sitä luulisi että nopeusrajoitukset ovat Suomessa perseestä! Ja paikalliset rangerit kyttäävät autoilijoita aivan toisella intensiteetillä kuin pullaa syövät poliisit kotona, sekä meno- että tulomatkalla näimme useamman sakotuksen uhrin. Kevyt ylinopeus tuottaa rapian 700 taalan sakon ja puolikkaan ajokortin menetyksen, en tosin tiedä että mitä jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä.

Saavuimme Melbourneen vähän ennen kymmentä illalla, ja majoituimme Urban Central – nimiseen backpackers hostelliin. Sekin meinasi mennä puihin, sillä vaikka olin varannut huoneen etukäteen, ja soittanut vielä samana päivänä varmistuksen, niin siitä huolimatta hostellin täysin kykenemätön ja vihannekselta vaikuttava respa ei varaustani löytänyt. No siinähän sitten pienen kädenväännön jälkeen näytin sähköpostista tekemäni varauksen, ja kas kummaa, samalla sekunnilla huoneeksemme päivittyi vapaana oleva kalliimman luokan ”sviitti”. Hah, erotuksena alkuperäiseen saimme vain omalla vessalla ja suihkulla varustetun lukaalin. No, parempi sekin kun ei mitään. Sharon jäi Melbournessa asuvalle veljelleen, ja näimme hänet seuraavaksi vasta kotiinlähdön hetkellä.

Suuntasimme luonnollisesti tarkastamaan kaupungin yöelämää, ja täytyy myöntää että kaikki ihmiset olivat erittäin hyvin pukeutuneita. Eritoten naiset. Definitely hot! Tarkoitus oli suunnata suomalaiskavereiden suosittelemaan Loftiin, mutta jono sinne ulottui korttelin ympäri, joten suuntasimme lähistöllä olevaan siistiltä näyttävään klubiin. Tietysti taas ovella poke julisti että tunnin ajan sisään pääsevät vain kissat, ja senkin jälkeen pelkästään listalla olijat. Olimme jo poistumassa kun ilmeisesti tupakalla ollut baarityöntekijä kurotti kätensä aidatun alueen yli, nykäisi meikäläistä hihasta ja ojensi kätensä tervehdykseen. ”Hi! I´m Evie”. Aasialaistyttö iski silmää ”Now you are on the list”. Wau! Lupasin että palaisimme tunnin päästä, ja sillä välin yritimme seuraavaan, syrjäkujalla olevaan klubiin, jonne marssi sylikaupalla uskomattoman näyttäviä vosuja. Mutta taas sama kaava, ”sorry buddy, only guest list”, ja kun poistumme jonosta, niin äskettäin seurueeseemme liittyneet misut pääsivät kyllä kyselemättä sisään. Ei mennyt taaskaan nallekarkit tasan! Tutkailtuamme hiukan mahdollisuuksiamme, tulimme siihen tulokseen että parasta olisi mennä takaisin ensimmäiselle klubille, olimmehan listalla, ja sitä paitsi kaikkialle muualle oli armottomat jonot. Marssimmekin miehekkäästi listan läpi klubille, mutta se oli pahaksi onneksi Melbournen vastike Kouvolan Divalle, aasialaisia roiskeläppälutkia täynnä oleva teinihelvetti! Hyvänä puolena olimme melkein ainoat miespuoliset isännät koko yökerhossa, mutta toisaalta, kukaan meistä ei omannut ylimääräistä kiinnostusta Jammu-lisänimeen. Otimme kuitenkin muutamat kierrokset tiskillä, ja lopulta päädyimme vetäytymään hotellille muutaman tunnin yöunille ennen seuraavan päivän alkua. Koska Alin piti palata jo keskiviikoksi töihin, oli edessä todella kiireiset 3 päivää, koska nähtävää oli niin paljon.

Sunnuntaiaamuna kävimme hostellin tarjoamalla aamupalalla, mikä oli siis luonnollisesti paahtoleipää ja kuivuneita muroja, akkuhapolta maistuvan kahvin kera. Ravitsevan kestityksen jälkeen siirryimme tutkailemaan kaupunkia aamun valjetessa, ja ero edelliseen iltaan oli kuin suomalaisen ja somalin palkkapussilla. Kadut olivat tyhjiä, ja elonmerkkejä oli tuskin havaittavissa. Tosin tuskinpa kukaan muuallakaan sunnuntaiaamuna hirveän aktiivinen on, mutta kontrasti edellisiltaan oli suorastaan järkyttävä! Pikku hiljaa kaupunki kuitenkin heräsi eloon, ja kävimme tutkailemassa keskustaa ja paikallisia markkinoita. Yritimme myös ajaa kuuluisalla ilmaisella ratikalla, mutta jostain kumman syystä onnistuimme joka kerta nousemaan maksulliseen vaunuun, ja sitä seurasi nopea evakuointi aina seuraavalla asemalla. Maistoin muuten lounaalla paahdettua mustekalaa. Nam! Erittäin hyvää, maistui aika pitkälti samalle kuin kalapuikot:) Kolmen aikoihin otimme uskollisen, pokemonia muistuttavan peltilehmän allemme, ja suuntasimme 160 kilometrin päässä olevalle Phillip Islandille katsomaan pingviinien invaasiota. Reissu oli Melbournen keikan ainoa floppi, sillä smokkipukuisten kääpiöiden näkemisestä piti maksaa pieni omaisuus, ja sen jälkeen odottelimme about kahdensadan aasialaisturistin kanssa reilun tunnin persettä jäätävässä tuulessa, jotta kyseiset elikot tulisivat rannalla. Luonnollisesti valokuvaaminen oli kielletty, joten eipä tuosta reissusta mitään havaintomateriaalia jäänyt.

Palasimme siinä kymmenen maissa hostellille, vaihdoimme kuteet ja suuntasimme meikäläisen mieliksi Australian suurimpaan uhkapeliluolaan, Crown Casinolle, jossa järjestetään myös eteläisen pallonpuoliskon suurin pokeriturnaus, Aussie Millions. Harmi vaan että tämä iloittelu on jo tältä vuodelta ohi, ensi tammikuussa sitten seuraavaksi. Itsehän suuntasin tietysti pokeripöytiin, ja Sydneyn kasinosta poiketen, täällä oli varattu pohjakerroksesta omat tilat pelkästään pokeria varten. Päätin että kerran kun sitä tämän kokoisessa lukaalissa ollaan, niin eihän sitä pelkillä napeilla voi pelata, ja muutin siltä seisomalta 150 taalaa keramiikaksi. Muut eivät tietysti paljon pokerista piitanneet, ja he suuntasivatkin takaisin hostellille tyydytettyään ensin uhkapeliviettinsä häviämällä muutamia taaloja yksikätisiin rosvoihin ja muihin yhtä kehittäviin hedelmäpeleihin. Itse jäin sen sijaan lyömään korttia. Blindit olivat 2/3 taalaa, ja peli oli alusta asti melko vauhdikasta. Pöydässä ei meikäläisen lisäksi tainnut paljon muita fisuja olla, ja mietinkin että sunnuntaiyö ei tainnut olla ehkä paras hetki liittyä seuraan, koska silloin paikalla olisi todennäköisesti vain enemmän tai vähemmän ammattilaisia. Kortti kävi kuitenkin kiitettävästi, ensimmäisen tunnin sisään sain kolme A-Q:ta ja yhden A-K:n, kaikkien ollessa kuitenkin yhtä hyödyllisiä kuin Fiat Ritmo formularadalla, koska jouduin kippaamaan kaikki täysin ohi menneisiin floppeihin. Voitin kuitenkin muutaman pienen potin, mutta stackini hupenini silti uhkaavasti. Muutamaa jakoa myöhemmin käteeni sattui Q-J suittia. Limppasin sisään, ja pöydän päästä holtittomasti pelaava pitkätukka reissaa viiteentoista taalaan. Perusreissu, muutama maksaja, ja itse seurasin perässä. Floppi pyörähti tappavan kauniisti, J-Q-10, kaksi pataa, joita en tietenkään omannut. Kaksi pariani vaikutti kuitenkin vahvalta, ellei joku omannut jo valmista suoraa, jolloin olisin kusessa, koska kaksi pariani muuttuisi täydeksi kädeksi vain joka kuudes kerta. Hupparijätkä vasemmalta passasi, pitkätukka betsasi 30 taalaa, muut foldasivat, ja itse rupesin miettimään rasvatukan aikaisempaa peliä. Hän oli reissannut milloin milläkin roskakädellä, joten en jaksanut uskoa isoon suoraan, ja 9-8 tai K-9 olivat myös melko epätodennäköisiä. Todennäköisesti värin veto tai pari, ehkä jopa pari suoran vedolla. Olisin kuitenkin noita käsiä edellä. Maksu olisi joka tapauksessa heikko ratkaisu, joten arvoin kipin ja korotuksen välillä. Ja koska käteni oli paras mitä illan aikana olin saanut, oli ratkaisu aggressiivinen korotus. Julistin meneväni all-in, vajaat sata taalaa. Näin heti alkuperäisen korottajan ilmeestä, että hän oli lyöty, hän oli vain bluffannut. Pahaksi onnekseni kuitenkin välissämme oleva hupparijätkä oli passaamalla vain virittänyt ansan johon sokeasti marssin. Kaveri tietenkin maksoi reissuni, ja käänsi esiin, mitäs muutakaan kuin A-K:n. Valmis suora odottamassa, ja meikäläinen odotti joko täyskättä tai konkurssia, suhteella 16/84. Turn ja river olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin kipeästi tarvitsemani jätkä tai akka, ja meikäläiselle kävi kuin Laitelan Ismolle konsanaan. S**tana! Peli olisi kuitenkin vielä maistunut, mutta ymmärsin olevani tiltissä. Perhana suora! Vitutti kuin pientä sikaa talvella kun kaukalo on jäässä! Hupparijätkä pahoitteli kohteliaasti, mutta pitkätukka rupesi louskuttamaan pöydän päästä. ”Seems it´s game over dude! That´s how it goes when you try to play me!” Ääliö! Jos olin aiemmin tiltissä, nyt kiehuin sisäisesti! Meikäläisen silmillehän ei tuommoiset pellet hypi!!! Mieleni teki palauttaa kohteliaisuus laukomalla muutamia tarkasti valittuja kommentteja kaverin moppitukasta, puhumattakaan hänen ylähuulellaan loisivista amisviiksistä! Nielin kuitenkin kaikki voimasanat sisääni suomalaisen tyyneydellä, ja kaivoin taskustani seuraavat 150 taalaa, ollen valmis uuteen erään.

To be continued…

Tenttiä pukkaa

Kaikkien innolla ja lämmöllä odottama hetki, eli se kaikkein pyhin, tenttiviikko on tehnyt tuloaan jo muutaman viikon, ja sen kyllä huomaa. Tenttien lisäksi ensimmäisten harjoitustöiden ja esseiden deadlinet sattuvat samoille kulmille, ja meno hiljenee kuin sunnuntaimessussa konsanaan. Kaikki ovat vetäytyneet lokeroihinsa ”opiskelemaan”, ja alkuhuumaan verrattuna tunnelma on parin viime viikon aikana ollut hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Sama juttu kuin Suomessa. Lukukauden alussa kun aikaa on vielä vaikka muille jakaa, niin kaikki vaan dokaavat/pössyttelevät ruohoa, ja sitten parin kuukauden aivosolujen tuhoamisen jälkeen ruvetaan viime hetken paniikissa arpomaan jotain konkreettista paperille, kun tajutaan että huomenna pitäisi palauttaa harkkatyö, josta riippuu puolet kurssin arvosanasta. Itse asiassa tenttiviikko alkoi kirjaimellisesti viime maanantaina, ja lauantaista lähtien joka toinen asukki on ollut lukittuneena huoneeseensa 24/7, enkä ole edes nähnyt puolia omista kämppiksistäni. Luulisi että tuolla strategialla saisi sitten jotain tuloksia aikaan, mutta tenttien jälkeen jengi palaa kotiin kuin äitinsä myyneenä, kyyneleet silmissä ja suru puserossa, ja heidän poistuessaan hiljaa omaan huoneeseensa, voin melkein kuulla kun he vetävät liikkuvat taakse. Toki ymmärrän että tentit täällä aiheuttavat ”hieman” enemmän stressiä kuin Lappeessa, koska siellä kyseisen vessapaperin voi täyttää muutaman kuukauden päästä uudestaan, mahtavaan nollan euron hintaan. Täällä taas hinta pyörii nelinumeroisissa summissa, puhumattakaan koko kurssin uudelleen läpikäymisestä.

Ehkä pitäisi itsekin stressata hieman, koska otin vain kolme kurssia, ja mikäli reputan yhdenkin tentin/harkkatyön (ja samalla siis kurssini) niin viisumini palaa tuhkaksi samalla sekunnilla, ja maahanmuuttoviranomaiset pistävät meikäläisen maitojunalla kotiin ennen aikojaan! Njaa, tuo turha stressaaminen ei kuitenkaan ole koskaan kuulunut meikän paheisiin, varmaan se auttaa yhtään jos pureskelen kynsiäni 24/7 ja itken huomista tenttiä! Tietty pieni stressi on vaan hyvästä, se ajaa ihmiset parempiin suorituksiin, ja yleensä ihmisiä hajottavat tenttiviikot erottelevatkin vain jyvät akanoista! En ole koskaan pitänyt noista viime päivien pänttäämisistä, ja täälläkin noudatin jo kotikonnuilta tuttua menestystaktiikkaa, eli aloitin pienen skarppaamisen jo muutama viikko aikaisemmin. Luin vartin silloin, puoli tuntia tällöin, ja jos ei napannut, niin nakkasin kirjat nurkkaan ja läksin salille/kaljalle. Jokainen nyt pystyy ottamaan puoli tuntia päivästään milloin vain, ja jos on kiire, niin lukee vaikka samalla kun vääntää pythonia kaakeliastialle.

Viime perjantaina jouduin palauttamaan ensimmäisen harkkatyöni, ja kyseessä oli konsultointikurssille tehty casen ja reflektiivisen artikkelin sekasikiö, joka lopputuloksena ei muistuttanut oikein kumpaakaan. Lappeessa olisi riittänyt kun olisi googlettanut muutamia avainsanoja, käyttänyt luovaa copy & pastea ja lisännyt loppuun koskettavan kertomuksen siitä, kuinka vaikean casen teko masensi mieltä ja ajoi ko. opiskelijan itsemurhan partaalle. Jos haluaa lisäpisteitä, voi vielä kertoa vaikeasta lapsuudestaan, tai katkerasta teini-iän romanssista, josta ei ole vielä 25-vuotiaanakaan päässyt yli! Täällä opettaja esitteli muutamia välttämättömyyksiä, ja tulin lopulta siihen tulokseen että jos haluan kirjoittaa hyväksytyn lappusen, niin sen on oltava vähintään Nobel-ehdokkuuden luokkaan! Ei s**tana! Ilmeisesti opettajan päämääränä on vain opiskelijoiden kurjuuden maksimoiminen, en näe tuossa omien tuntemuksien jakamisessa kyllä mitään bisnesteknistä merkitystä. Varmaan tuleva työnantajani on kiinnostunut siitä, minkälaisia tuntemuksia ylitöiden tekeminen minussa herättää, tai kuinka kasvattavaksi koin potkujen antamisen Lahtiselle.

”Rankan” kouluviikon jälkeen viikonloppuna iski taas tuo kirottu krooninen kyynärnivelen koukistusrefleksi, ja kylillehän sitä oli taas pakko lähteä. Viikonlopun tenttiin luku suli kokonaisuudessaan tuohon reissuun, mutta onneksi olin kaukaa viisaasti hoitanut homman jo etukäteen, joten no panic. Tiistaina marssin sitten ainoaan tenttiini, tai tarkemmin sanottuna ”välikokeeseen”. Aiheena oli tietentin jo edellisestä artikkelista tuttu Financial Management, ja tunnin raapustamisen jälkeen homma oli hanskassa, ja luulisin että aika lailla laatutuloksia saa odotella;) Tosin taas jostain kumman syystä luokkatoverini itkivät verta tentin jälkeen, kun eivät osanneet diskontata vuoden päästä saatua satataalaista tämän päivän arvoon, tai kun eivät tienneet että lasketaanko varastomiehen palkka yrityksen kuluihin. Itsehän peippailin current ratiot ja Du Pontin analyysit vasemmalla kädellä, nuohan opetettiin Suomessa jo melkein ala-asteella.

Loppuviikko menikin sitten rennommin, kun muita kokeita ei ollut, ja saatoin tehdä mitä huvitti mistään käytännössä välittämättä. No pääasiassa vietin tämän ajan joko nukkuen, syöden, pajalla tai elokuvia katsellen. Rupesin muuten katsomaan useampi vuosi sitten tullutta Fastlane –sarjaa. En edes muistanut että kuinka hyvä se oli! Sarja on ehdoton katseluhitti jokaiselle wannabe-playerille! Itse kun yritän parhaani mukaan joskus tuunata kelloni ja kenkäni muun asustuksen mukaan, niin taas sain huomata painivani kevyessä sarjassa, kun sarjan yhdessä jaksossa coolimpi kahdesta päähenkilöstä sovittaa autonsa paitansa värin mukaan. Asiaa!!!

Kelit ovat muuten muuttuneet täällä kahdessa viikossa aivan totaalisesti. Tulee mieleen aivan Suomen juhannus, jolloin harvinainen auringonpaiste vaihtuu kahdessa nanosekunnissa tuhottomaan räntäpaskasateeseen, ja tämä vaihtuu puolestaan miinus viidentoista asteen pakkaseen! No tämähän ei kuitenkaan suomalaisia haittaa muuten, mutta kun perkele kalja jäätyy pulloihin! No onneksi mitään noin radikaalia täällä ei ole (ainakaan vielä) tapahtunut, mutta porottava auringonpaiste hävisi hetkessä, ja tilalle tuli muutama sadepäivä ja Suomen kesä. Jopa meikäläinen joutuu harkitsemaan pitkähihaista, paikallisten kulkiessa jo toppatakeissa ja pilkkihaalareissa. Ja kyllä sen alkaa tässä vaiheessa jo pikku hiljaa huomata, että täällä talot on pitkälti rakennettu samalla hartaudella kuin paperilennokit Suomessa, kun seinät pitävät tuulta yhtä hyvin kuin siivilä vettä! No ehkä ei pitäisi kuitenkaan valittaa, sillä nyt on kuitenkin kulunut jo 3.5 kuukautta keskikesästä, eikä kukaan susirajallaan odota että lokakuun puolessa välissä voisi ottaa aurinkoa. Eihän? Ja jostain syystä koululla ilmastointi on Sahara-asetuksilla ympäri vuoden, mikä tarkoittaa sitä että jos aurinko paistaa, niin tulet usean litran hikoilleena luokkaan, vain saadaksesi keuhkokuumeen tai pahimmassa tapauksessa toisen asteen paleltumia! Jos ulkona on taas kylmä, niin sitä suuremmalla syyllä, jo matkalla kouluun alkanut orastava keuhkoputkentulehdus kehittyy luokassa mitä todennäköisemmin hengenvaaralliseksi tappajabakteeriksi, tai vaihtoehtoisesti AIDSiksi!
Onhan se toki ovela tapa yliopistolta maksimoida omat tuotot, kun opiskelijoiden tentitkin menevät päin mäntyä vain sen takia kun sormet ovat niin kohmeessa että kynä ei pysy kädessä! Ja jälleen yliopisto saa pari tuhatta taalaa rikkailta vanhemmilta, jotka maksavat teiniangstista kärsivän kolmekymppisen ”pikkupoikansa” opiskelut mukisematta!

Viime viikkojen matalalennosta johtuen blogi on siirtynyt muuten jo lähes reaaliaikaan. Tuossa tunnin kuluttua olisi tarkoitus lähteä Melbourneen neljäksi päiväksi pistämään elämä risaiseksi ja kaupunki sekaisin, ja tästä syystä blogi palaa kiusaamaan lukijoita ja muita vähemmistöjä vasta ensi viikon loppupuolella. Tiedän, ikävää, ette voi odottaa niin kauan, vanne kiristää päätä ja muutenkin masentaa… Ei huolta, viikon päästä (mikäli siis munuaiseni ovat silloin vielä tallella) palataan asiaan entistä ehompana, ja toivon mukaan turinaa F1-kaupungin meiningistä riittää…

Sillä välin voisitte hieman tehostaa tuota kommenttien jättämistä, erityisesti ne jotka eivät ole niitä vielä kertaakaan jättäneet. Kavereilta kuulemieni huhujen mukaan saattaa olla mahdollista että heidän isovanhempiensa lastenlapset lukevat blogia, puhumattakaan naapurin putkimiehestä tai serkun enon kälyn kaimasta, mutta olisihan se kiva tietää oikeasti että ketkä paikan päällä käyvät. Hyvänä peliliikkeenä toimii se, jos mietit että tiedänkö MINÄ että sinä luet blogia. Jos joudut arpomaan vastauksen, niin siinä tapauksessa se on kommentin paikka. Ei niitä pakkokommentteja nyt kuitenkaan ensi hätään ole pakko vuodattaa, otatte muutaman neuvoa antavan, ja suomalaiseen tapaan arvotte muutaman viikon, ja sitten vaikka tuhannen kännissä avaudutte kaikesta mikä risoo mieltä. Kaikki surut, murheet, huolet ja turhat toiveet ovat tervetulleita, ja kyllähän se aina lämmittää mieltä kuulla edes jotain teistä pohjolan tovereista.

Newtonin kolmas

A) Jos grillijonossa seisoessasi nakkikioskiheijari aineellistuu noin 0.5x10^-23 senttimetrin päähän poskestasi, kellon ollessa aamukolme ja Pekan ja Villen ollessa ainoat lähistöllä olevat kaverisi, niin kuinka suurella voimalla poskesi vaikuttaa lähistöllä oleviin rystysiin (jotka todennäköisesti tapaavat poskiluusi nopeammin kuin pian)? Vinkki: Etäisyys on niin pieni että voit olettaa sen nollaksi. 2p

B) Jos heijarin takana on 35-vuotias romani, joka on istunut kolmanneksen elämästään linnassa ja jonka kädessä on 52 grammaa painava kantasormus ja kolme vohkittua kultakelloa, niin mikä on kasvojesi nopeus hetkellä t, jolloin kohtaat läheisen asfaltilta näyttävän pinnan? 2p

C) Millä todennäköisyydellä Pekka ja Ville tulevat apuun, jos molemmat ovat noin 55-kiloisia tietotekniikan opiskelijoita, ja kimppuusi käynyt vähemmistöryhmittymään kuuluva polkupyörävaras kantaa vyöllään kansansa tunnusta, kulunutta moraa (vohkittu sekin)? 2p

Jos varhaispuberteettisi epähuomiossa jätit yläluokan tunnusmerkkeihin kuuluvan lukion käymättä, tai sinne eksyneenä kuitenkin kulutit fysiikan/matematiikan tuntisi ristinollaa/taskubiljardia pelaten, voi yllä mainittujen jokaviikonloppuisten ongelmien ratkominen tuntua mahdottomalta. Eipä sitä varmaan itse kukaan olisi silloin teini-iän parhaassa huumassa uskonut, että astraalivakioilla ja muilla heprealta kuulostavilta koukeroilla olisi mitään virkaa myöhemmässä elämässä, paljon kiinnostavampaa oli tuijotella viereisen pöydän tyttöjä tai suunnitella viikonlopun tenutusreissua, kun vihdoin ensimmäinen kaveripiiristä oli täyttänyt kahdeksantoista.

Yllä olevien triviaalien kysymysten ratkaisuun tarvitaan vain hieman jokapäiväistä dynamiikan ymmärrystä, tarkemmin Newtonin lain tuntemista, jonkin verran mielikuvitusta ja arpomalla tehtyjä oletuksia (niin, siis sama taktiikka jota 90% noudatti ylioppilaskokeissa) sekä ripaus todennäköisyysmatematiikan tuntemusta, tai vaihtoehtoisesti viimeinen kohta voidaan korvata myös tosielämän kokemuksella.

Newton oli itse asiassa melkoinen nero aikanaan, koska hänen lakejaan voidaan soveltaa suoraan tosielämään, toisin kuin Avogadron vakiota tai Lagrangen lauseketta. Newton todisti jo omana aikanaan sen, että lihavat ovat ihmisistä voimakkaimpia, koska F=ma, F:n ollessa voima, m:n massa ja a:n kiihtyvyys. Läskin tieteellisen ylivoimaisuuden lisäksi lihavilla ihmisillä on myös selkeästi eniten potentiaalia, koska E=mgh, ja mikäli pullasorsat saadaan ylös läppärinsä äärestä, kasvaa heidän energiansa eksponentiaalisesti koska E=0.5mv². Myös Einsteinin suhteellisuusteoria (E=mc²) tukee tätä väittämää, koska hänen mukaansa henkilön energisyys kasvaa jopa valonnopeuden toiseen potenssiin henkilön massan kasvaessa! Jos läskin ylivoimaisuus on vieläkin epäselvää, niin gravitaatiolain mukaan lihavilla ihmisillä on eniten vetovoimaa, koska gravitaatiovaikutus on suoraan verrannollinen henkilön massaan. Jälkimmäisen soveltaminen käytännön elämään on kuitenkin vähintään arveluttavaa, koska jos mies tuo baarista kotiin keskimääräistä vetovoimaisemman kohteen, joutuu hän pilkan & ivan peruslain mukaan kuulemaan tapahtuneesta pienen ikuisuuden, koska muistutuskertojen määrä on kääntäen verrannollinen kuluneen ajan neliöön.

Tärkein Newtonin laeista on mekaniikan kolmas peruslaki, eli voiman ja vastavoiman laki. Se ilmenee yleensä siten, että jos lyöt jotakuta taksijonossa, niin mikäli kohde ei ole sinua huomattavasti pienempi tai toivottomassa jurrissa, niin sinua lyödään mitä pikemmin takaisin! Joskus saattaa myös käydä niin, että vastavoima ikään kuin ennakoi, ja sinua lyödään itse asiassa ensin. Tätä tosin kutsutaan yleensä paskaksi säkäksi, tai vaihtoehtoisesti Kouvolaksi. Jokaisella voimalla on Newtonin mukaan vastavoimansa. Eksaktin tieteen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että mikäli partikkeli A (Rainerin kantasormus) vaikuttaa partikkeliin B (poskesi hetkellä t) voimalla F (riippuu Rainerin saliohjelmasta), niin partikkeli B vaikuttaa takaisin samansuuruisella, mutta vastakkaissuuntaisella voimalla alkuperäiseen partikkeliin A. Käytännön elämässä tästä tiedosta ei tosin ole mitään hyötyä, koska lopputuloksena hopeinen vaakuna sulautuu poskiluuhusi voimalla F, mikä sattuu joka tapauksessa aivan helvetisti!

Hyvin usein tämä voiman ja vastavoiman laki sekoitetaan kuitenkin onneen, tai epämääräiseltä kuulostavaan tuuri–nimiseen ilmiöön. Krooniset hedelmäpelinarkomaanit luulevat että mitä suuremman määrän X he syytävät Kelan tukia äärikommunistisen raha-automaattiyhdistyksen koneisiin, sitä varmemmin se jättipotti suuruudeltaan X kertaa pelikertojen lukumäärä, kolahtaa juuri omalle tilille. Tiede ei kuitenkaan moista hölynpölyä tunnista, vaikka kaikki ihmiset siihen uskovatkin, samoin kuin joulupukkiin. Onni on itse asiassa yhtä epäselvä käsite kuin ”kiinteytyminen” aerobicissa. Esimerkiksi lotto ei ole tuuripeli, vaan todennäköisemmin se voittaa jolla on eniten rahaa. Yksinkertaista. Myöskään ruletti ei toimi tuurilla, vaan kolmen punaisen jälkeen todennäköisyys mustalle on suoraan verrannollinen vitutuksen määrään, ja luonnollisesti musta tulee heti kun siirrät loppuja pelimerkkejäsi vastaavan massan punaisen kohdalle. Jos tuuri-ilmiötä ei ole siis olemassa, niin mikä takaa universumin tasapainon? Karman laki pätee vain buddhalaisiin ja hinduihin, joten se ei voi olla kyseessä. Paha saa palkkansa taas ainoastaan elokuvissa ja naiivien ihmisten mielessä, joten sekään ei päde. Muutaman puolivahingossa tehdyn empiirisen kokeen jälkeen päädyin siihen tulokseen, että kyseessä on oltava viivästetty sovellus Newtonin kolmannesta laista.

Niin kuin kaikki blogia lukeneet muistavat, ensimmäisellä kerralla paikallisella casinolla käydessäni todennäköisyys oli puolellani, mutta ilmeisesti en ollut käynyt tarpeeksi salilla, koska sen hetkinen voima oli kuitenkin omaa voimaani suurempi, ja erheellisesti reklamoin onnetarta tapahtuneesta, vaikka kaikkeen oli selkeä fysikaalisiin suureisiin perustuva selitys. Kuitenkin yllä selitetyn logiikan mukaisesti, vastavoima puuttui peliin seuraavalla kerralla, ja tasasi puntit korkojen kera. Itse asiassa mietin kyseistä tapahtumaketjua viime torstaina nuokkuessani jälleen aamuluennolla. On se ihmeellinen asia mihin väsynyt mieli kykenee. Ajatus liikkuu liukkaasti kuin talonmies jäisellä peltikatolla, ja luulenkin että historian suurimmat oivallukset on tehty useiden nukkumattomien öiden jälkeen kroonisessa kofeiinitiputuksessa. Kaikki alkoi siitä, kun luennoitsija julisti ryhmätyöt ajankohtaiseksi. Mieleeni tuli heti osakseni saamat susinaiset toiselta kurssilta, ja aloin jo luonnostella worst case –skenaariota, koska arvelin että arpaonni ei taaskaan olisi kohdallani. Ja vaikka ryhmiä ei arvottaisi, niin sitä suuremmalla syyllä kuvittelin saavani osakseni luokan armopalat, koska itse edustin luokan selkeintä vähemmistöä, ollen siis ainoa valkoihoinen koko porukassa! Onnekseni vastavoima koitui taas pelastuksekseni, ja sain hyvitystä ensimmäisellä kurssillani kohtaamalleni vääryydelle. Luennoitsija julisti ryhmät vapaasti valittaviksi luennon ensimmäisellä puolikkaalla, ja heti kahvitauon koittaessa luokan parhaimman näköinen misu (arvostelu suhteellisella asteikolla, absoluuttinen arvosana olisi reilut 8.5) tassutteli luokseni, ja kysyi halukkuuttani liittyä hänen ryhmäänsä! Tuijotin tyttöä innostuneena kuin sonni uutta lankkuaitaa, ja kesti hetken ennen kuin sain puhekykyni takaisin ja onnistuin päästämään suustani myöntymistä etäisesti muistuttavan korahduksen. Tosin taas maailmankaikkeuden tasapainon mukaisesti kaunottaren ystävätär, siis kolmas henkilö tulevasta ryhmästämme, oli luonnollisesti mallia T-72 taisteluvaunu. No, ei se mitään, voin ystävällisyyttäni delegoida hänelle jotain nakkihommia, jotta hänen ei tarvitse turhaan vaivautua ryhmätapaamisiin.

Tauon jälkeen marssin paikalle hölmön hymy korvissa, ja ehdin juuri ja juuri istuutua, kun joku koputti minua olkapäähän. Käännyin uteliaana, ja takana hymyili yksi luokan kuumimmista aasialaiskissoista. Myös hän olisi ollut halukas yhtymään min… siis ryhmääni! Olin ällistyksestä lähes soikea, mistä näitä oikein tulee? Ilmeisesti luokan ainoan arjalaisen positio ei ollutkaan yhtään hullumpi;) Valitettavasti jouduin tietenkin torjumaan jälkimmäisen tarjouksen, luonnollisesti ensimmäisestä johtuen. Jos hymyni oli tätä ennen korvissa, en voi edes sanoin kuvailla kuinka hölmöltä saatoin näyttää tämän jälkeen. Itsetyytyväisyyteni sai taas uusia mittoja, ja jouduinkin pyytämään vieressä istuvia kavereita siirtymään muutamaa penkinmittaa sivummalle, jotta sain tarpeeksi tilaa itselleni ja juuri jättimäisiin mittoihin kasvaneelle egolleni;)

Jälkeenpäin yritin kuumeisesti miettiä pätevää selitystä tapahtuneelle. Jos en paremmin tietäisi, voisin syyttää sattumaa tai epäillä tuurin roolia asiaan, mutta koska molemmat ovat epävalideja ilmiöitä, niin tapahtumaketjulle on oltava jokin muu yhtä looginen selitys. Lukion vanhojen fysiikan oppikirjojen mukaan kaikki maailmankaikkeudessa pyörii fysiikan lakien mukaan, joten mitä ilmeisemmin kyseessä on juuri yllä mainittu ilmiö. Ilmeisesti kaikki siis tasaantuu aikanaan, paitsi verot ja paskanakit armeijassa. Asepalveluksessa oikeudenmukaisuus ilmenee nakkigeneraattorin muodossa, jossa nallekarkit jaetaan yksinkertaisen, kusipäisyyden ja nohevuuden muodostaman nelikenttämatriisin mukaan.

	Kusipäisyys ->
Nohevuus (kasvaa ylöspäin)	Upseeriainesta	Kantahenkilökuntaa
	Alikessu	Mokkeli

Tietysti tässä kohtaa herää kysymys, että eikö siellä luennoilla pitäisi sitten opiskella, eikä pohtia kaikkea jonninjoutavaa ja muuta yhtä kiinnostavaa, koska Lappeen yliopisto sentään maksaa käytännössä sata taalaa jokaisesta luennosta johon otan osaa. No kyseessähän oli siis Financial Management –kurssi, jossa pääpaino on enemmän tai vähemmän matematiikassa, siis tuossa kaikkien rakastamassa numeraalitieteessä, jonka tarkoitus koulussa on lähinnä sama kuin fysiikan, eli ainoastaan saada ihmiset itkemään. Usein tähän riittää se, että pilvessä oleva luennoitsija ahdistelee oppilaita täysin järkevillä kysymyksillä, kuten ”mikä on suorakulmaisen ympyrän kulmien summa?” tai ”jos derivoit hypotenuusan niin mikä on näin syntyneen pyörähdysparaboloidin tilavuus muuttujan k arvolla ratti?”. Yleensä viimeistään tässä vaiheessa opiskelijat menevät vessaan itkemään, ja palaavat suorittamaan vaadittavat kurssit sitten viiden vuoden päästä, jolloin tuskan määrä on suoraan verrannollinen valmistumisen riippuvuuteen juuri näistä kursseista.

Jostain syystä Luoja kuitenkin soi meikäläiselle kyvyn ymmärtää Neperin luvun neljättä potenssia, samoin kuin kultaisen leikkauksen riippuvuutta hyperbolisesta jakokulmasta, ja tavallisesti kyseisillä luennoilla itse selailen jo seuraavan viikon juttuja tai mietin kuinka Pythagoraan lause vaikuttaa yrityksen taseeseen. Toisinaan joudun jopa neuvomaan luennoitsijaa, kun hän epähuomiossa kertoo että neliöjuuren voi vähentää verotuksessa, tai että osinkot voidaan integroida suoraan toimitusjohtajan tilille. No ei se mitään, me suomalaiset kun olemme jo luonnostamme niin avuliasta ja ystävällistä kansaa, niin eipä tuollaiset pikkujutut tunnu juuri missään…

Töitä etsimässä

Ennen aikaan kun mustalaiset vielä kiertelivät, sattui seuraava tapaus:
Isäntä hermostui häneltä rahaa, ruokaa, rehua ja yösijaa kerjääviin mustalaisiin ja tiuskaisi eräälle nuorelle mannelle:
- Oletko sinä ikinä tehnyt päivääkään töitä?! Tiedätkö edes, mitä tarkoittaa sana työ?!
Nuori mustalainen alkoi tuumailla:
- Työ, työ... Kyl hää on jostai tuttu ssana. Hai, nyt mie muistan. Myö oltiin viime vuonna Valten kans Kuopion markkinoil ja juteltii keskel kattuu. Niin siihen tul yks poliisi joka sano: Mittee TYÖ seisotte siin liikentee tukkon keskel kattuu, mänkee jalakakäytävälle!

Vihdoin on tullut myös täällä aika tunnistaa elämän realiteetit. Polttavan auringon alla on julmetun hauskaa, tekemistä löytyy vaikka muille jakaa, ohrapirtelö maistuu luvattoman hyvin ja kaikkea kivaa tekisi mieli ostaa mitä kotimaasta ei löydy. Tämä johtaa vain välttämättömästi siihen ikävään tosiasiaan, että vuodan taloudellisesti kuiviin, ennemmin tai myöhemmin. Ja nykyisellä suomalaisisännän tahdilla se tarkoittanee tuota ensimmäistä vaihtoehtoa. Joten joku ylimääräinen rahanlähde täytyy keksiä. No se hanurin myyminen on ensimmäisenä taas mielessä, sitä täytyisi tehdä vain viikonloppuisin, siitä saisi mitä ilmeisemmin hyvät rahat, mutta toisaalta istuminen seuraavan viikon luennoilla voisi olla yllättävän vaikeaa, puhumattakaan omasta kunniasta, joten jätetään se väliin. Toinen vaihtoehto olisi alkaa ravata siellä casinolla harva se ilta, mutta jopa meikäläisen seikkailumieli antaa periksi, koska laatimani riskianalyysi vs tuotto-odotukset ei kohtaa halutulla tasolla, enkä halua pelata asuntoani niin kuin salkkareitten Ismo. Toki hätävaihtoehtona voidaan myös pitää matkaa Hong Kongiin, koska länsimäiset sisäelimet ovat siellä kovassa huudossa. Mutta pidettäköön se suunnitelma B:nä, ja yritetään keskittyä alustavasti johonkin rakentavaan. Eli mustalaisten kauhuksi, on ruvettava kylmästi työnhakuun.

Suuren kaupungin lailla työpaikkoja on jaossa melko isolla hanskalla. Tosin kaikki vähänkin paremmat hommat menevät täysipäiväisille työntekijöille ja vastavalmistuneille, joten opiskelijaviisumin sallima 20h töitä viikossa asettaa hieman rajoituksia. Toki muutamia poikkeuksia on, esimerkiksi markkinointiassistentteja tai johdon assareita haetaan osaaikaisiksi kunnon firmoihin. Pelkästään osa-aikatöitä eri puolella kaupunkia on tarjolla runsaasti, esimerkkinä erilaisia myyjän hommia missä tahansa kaupassa, aina kaupankassasta erikoisliikkeisiin asti. Baarityöntekijöistä on myös pula, kuin myös erilaista promo/markkinointihommista. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Eli valinnanvaraa on. Palkat täällä ovat yleisesti 14-20 taalaa/h, eli reilut 10-15 euroa per tunti, mikä tarkoittaa erittäin kilpailukykyistä kotimaan palkkoihin verrattuna. Ja jostain nakkihommista, kuten niistä baarin yötunneista tai satunnaisista mainos/promokeikoista saa jopa 25-30 taalaa per tunti! Ja nyt puhutaan siis pelkästään osa-aikaduuneista, jotka sijoittuvat ravintoketjun pohjalle!

Tähän mennessä olen vain katsellut eri mahdollisuuksia syrjäsilmällä, josko sieltä jotain erityisen kiinnostavaa löytyisi. Fiilis on vähän sitä luokkaa, että mieluummin semmoinen duuni jossa voi heittää aivot narikkaan ja jota ei tarvitse päivän päätteeksi miettiä, koska tuo työnteko ei ole kyllä päällimmäisenä kiinnostusten joukossa, ainakaan täällä;) Tietysti toisaalta tekisi mieli kokeilla tuota baarimikon homma, josta aina pienenä haaveilin. Kämppikseni Ali on ravintolassa töissä, ja hän pystyisi järkkäämään itseni noille vaadituille kursseille, jotka kustantavat vajaa 160 taalaa, ja sen jälkeen olisin valmis töihin. Muutama kaverini työskentelee baarimikkona, ja kuulemma jos on vähänkin selvää järkeä päässä niin baarimikoksi pääsee suoraan, eikä tarvitse toimia blokkarina tai vastaavana. Täytyypä miettiä asiaa. Ensi viikolla on koululla ensimmäiset välikokeet, sen jälkeen matkustamme Melbourneen, ja tämän reissun jälkeen tilini todennäköisesti näyttää melko tyhjältä, joten päätän tässä ja nyt aloittaa työnhaun tosissani Melbournen jälkeen.

Tosin viime viikolla kävin jo yhdessä työhaastattelussa. Kyseessä oli paikallinen Wellness Center, joka etsi ilmoituksen perusteella ravintokonsultteja. Kuulosti täydelliseltä, voisin yhdistää jokapäiväisen harrastukseni, ehkä pikemminkin jopa elämäntapani työn kanssa. Yes! Otin kärppänä yhteyttä firmaan, ja nopeassa haastattelussa sovimme tapaamisajankohdan, mutta tehtävänkuva ei vielä sen enempää selvinnyt. Marssin sitten sovittuna ajankohtana intoa täynnä paikalle, huomatakseni vain että kyseessä oli ilmeisesti ryhmähaastattelu, paikalla oli reilut parikymmntä tyyppiä. Istuimme alas ja firman eri edustajat esittelivät itsensä, ja alkoi pikku hiljaa selvitä että kyseessä olisikin jonkinlainen myyntihomma. V***u! Siis telemarkkinointia parhaimmillaan, juuri sitä roskaa missä myyt kavereillesi puuta heinää ja muuta kuraa. Paskoin jo kettinkiä siinä vaiheessa kun firman edustajat esittelivät kalvoilla omia tuloksiaan. ”Vain näitä ihmetabletteja syömällä menetin 5 kiloa rasvaa kolmessa viikossa, ja vain näitä toisia nappeja kiskomalla sain 5 kiloa lihasta seuraavien kolmen viikkojen aikana”, ja taululla oli ennen ja jälkeen kuvat kaverista, joka oli jälkimmäisessä kuvassa vetänyt vain vatsansa sisään. Just! Pyörittelin päätäni ja itkin verta sisäisesti. Olisihan tämä pitänyt arvata. Ja tuotetta hypetettin aivan sikana, jokaisen esityksen jälkeen lavalla olija huudatti tuotenimikettä yleisöllä, ja jokaisessa kalvossa korostettiin tuotteen erinomaisuutta. Mitä paskaa!! Istuin kuitenkin koko esityksen ajan, ja sen jälkeen siirryttiin face-to-face -haastatteluun paikallisten myyntitykkien/”mukatrainerien” kanssa. Olin jo tässä vaiheessa varma kannastani, että mitään tämmöistä huuhaata en rupeaisi mistään hinnasta markkinoimaan, olin tullut paikalle ihan toiset ajatukset mielessä! Päätin kuitenkin mielenkiinnosta kuunnella edustajan loputkin sanottavat. Olimme jo aikaisemmin täyttäneet lomakkeet aikaisemmasta kokemuksestamme urheilun ja liikunnan saralla, ja omaani lukiessa edustaja kirjaimellisesti kusi hujanaa, koska muut paikalla olijat olivat enemmän tai vähemmän keski-ikäisiä sohvaperunoita tai juuri puberteetin kynnyksellä olevia alkoholisoituneita opiskelijan alkuja joita aihe kiinnosti yhtä paljon kuin kilo multaa. Perseennuolenta ei tehnyt meikäläiseen kuitenkaan mitään vaikutusta, ja vielä vähemmän kun utelin liikunnan yhteydestä näihin painonhallintavalmisteisiin. Kuulemma riitti kun popsit tuotteita säännöllisesti. Paskan marjat! Tokihan moinen onnistuu jos päivittäin roskaruoka korvataan moisilla lisäravinteilla, mutta sama kun onnistuu normaalilla kotiruuallakin. Ja jos olisin kiinnostunut duunista, niin minun olisi pitänyt maksaa vaivaton 300 taalan aloitusmaksu opetuksesta ja muusta ohjauksesta. En viitsinyt sanoa suoraan että mihin kaveri voi hommansa tunkea, joten lupasin palata asiaan myöhemmin, mitä en varmana tulisi kuitenkaan tekemään.

Olin ennen haastattelua innoissani kuin lapsi jouluaattona, joten luonnollisesti kusetuksen jälkeen revin villaa päästäni ja toivotin kaikki maailman telemarkkinoijat tuonelan syvyyksiin! Pitää siis jatkaa vapaiden paikkojen tarkastelua. Mihinkään kaupan kassalle en kuitenkaan mene, siis paikalliseen s-markettiin tms, se on varma. Urheiluliikkeet kiinnostavat, samoin kuin erilaiset erikoisliikkeet, baarimikon ollessa myös vaihtoehto. Saa nähdä, aikaa on vielä jonkun verran. Tietysti olisi siistiä saada joku isomman kaliiberin paikka, johon olisi mahdollista palata myöhemmin, mutta osa-aikaisena tuo on melko vaikeaa, koska valmistuneita puskee markkinoille joka hetki.

Viikonloppuna siirryttiin luonnollisesti taas juhlavaihteelle, oli Timin tyttöystävän, ranskalaisen Laure-Loun synttärit. Juhlat aloitettiin tuttavallisesti Gumalissa, Laure-Loun asunnossa. Itse olin suunnitellut olevani vesilinjalla, mutta jostain syystä viisi sekuntia paikalle saapumiseni jälkeen käteeni aineellistuivat kuppi halpaa laatikkoviiniä sekä viskicola, molemmat Carloksen toimesta. Prkl, kolumbialainen päätti kostaa muutaman viikon takaisen Finlandiatarjoiluni, ja piti huolta että kuppini olivat täynnä joka hetki.

Lämmittelyn jälkeen jatkoimme matkaa Retroon, jonne pääsimme Laure-Loun ansiosta kutsuvieraslistan kautta. Nimensä mukaisesti baarissa soitettiin kunnon ysärimusaa, ja jakauma oli hieman teinibaaria vanhempaa, tosin meininki oli jälleen katossa. Ja juuri kun pääsin tiskille jatkamaan alkanutta nousuhumalaani, niin Carlos ilmestyi paikalle kuin tyhjästä, tuuppasi kaljan toiseen käteeni, ja toiseen käteeni kolmekymppisen taskuvenuksen! Tämä oli sitä todellista siipimiehen hommaa! Ensin hoidetaan tärkein, eli kurkun kostuke, ja seuraavaksi visuaalinen viihdyke eli silmäkarkki, sillä vosu oli kieltämättä melko hyvännäköinen. Tosin kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja samoin kuin suomalaismies baarissa, nainen oli miellyttävä siihen asti kunnes hän avasi suunsa, mihin kesti noin 1,2 sekuntia. Suusta pulppusi mitä ihmeellisimpiä sanoja, ja olin varma että nainen oli joko totaalisessa jurrissa tai vähintään kokapöllyissä, ja koska askel eteni normaalisti, (vaikka silmistä ei voinut sanoa samaa) veikkaisin jälkimmäistä. Ja koska tärykalvoni olivat paikallisesta volyymistandardista johtuen tulehtuneet jo heti baariin astumisen jälkeen, en oikeastaan kuullut kuin puolet naisen puheesta, joutuen arvailemaan loput. Mimmi ei kuitenkaan siitä huolimatta jättänyt mitään arvailujen varaan, ja meikäläistä kylmempi pelimies olisi varmasti käyttänyt tilanteen arkailematta hyväkseen, mutta kissan sen hetkinen olotila teki tilanteen yhtä haastavaksi kuin halvaantuneen leijonan ampumisen aitaukseen, ja toivotinkin huuhkajalle hyvät illan jatkot ja loittonin paikalta vähin äänin. Rehellisesti on kuitenkin sanottava, että mikäli olisi oltu vain jätkäporukalla liikenteessä, olisi tilanne saattanut olla toinen, nyt piti kuitenkin pitää suomalaisten mainetta yllä myös naisten edessä, enkä aikonut mennä ensimmäiseen helppoon. Tosin jälkeenpäin rupesin kuitenkin arpomaan, kuten jokainen terve mies olisi tehnyt asemassani, että josko sittenkin, mutta kun paikallisena puimakoneena tunnettu Carloskin tuli puoli tuntia myöhemmin päätään pyöritellen samaan lopputulokseen, niin tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Tai ainakin toivoin niin…

Kun olimme kolumbialaisen kanssa myöhemmin taas tiskillä, hento käsi laskeutui varovasti olalleni ja selkäni takaa kuului pehmeä ääni ”are you somekind of personal trainer?”. Käännyin hymyillen, vain nähdäkseni englantilaisen kauluspaitaan pukeutuneen geelitukan! Voi v***u! Eihän tuossa tietty mitään, mutta kaverin katse ja äänensävy kertoivat kyllä asian ytimen, Carlos meinasi tukehtua kaljaansa ja siinä vaiheessa kun kaveri rupesi kutsumaan käsivarsiani tykeiksi ja hieromaan niitä, niin sanoin suoraan että ”tack ska du ha, voit painua helvettiin!”. Ei jukoliste, eikö täällä ole ennen nähty yliblondia skandinaavia!

Ja jotta ilta sen kuin paranisi, vartin päästä olimme tanssimassa tyttöjen kanssa, kun takaani tuli meikäläistä hieman pitempi hujoppi, ja rupesi esittelemään minulle hauisposeaan. Wtf??? Kaveri osoitteli kavereitaan siinä mielessä, että ymmärsin hänen mitä ilmeisemmin haluavan kuvan minusta ja itsestään. Naurahdin ja tokaisin vain ”Thanks, but no thanks mate”. Kaveri jatkoi posettamista ilman tuloksia, ja kun olin kääntymässä jälleen tyttöjen pariin, hän pukkasi meikäläistä leikillään olkaan. Loin naurahtavan katseen takaisin, ja tein selväksi etten ollut kiinnostunut. Ehdin jälleen kääntyä poispäin, kun kaveri toisti taklauksen hieman kovempaa. Normaalistihan meikäläinen on erittäin rauhaa rakastava puunhalaaja, ja toisissa olosuhteissa olisin todennäköisesti vain kysynyt kaverilta että oliko hänellä ikävä lapsuus vai mistä moinen veljellinen halailu? Nyt kuitenkin edellisestä nauttimastani kunnon ateriasta oli jo aikaa muutama tunti, synttärikemuilla vahingossa syömäni suklaakakun tuoma insuliininoste oli jo tiessään, ja sitä normaalisti seuraava vapaapudotus veren sokeripitoisuudessa tarkoitti hetkellisesti sitä, että pinnani oli lyhyt kuin aasialaisen mulkku! Mieleni teki pistää kaveri heti-poikki-katki-ja-pinoon siinä silmänräpäyksessä! Kaverin pelastukseksi ja meikäläisen pahaksi onneksi toisessa kädessäni oleva, jo tutuksi tullut meksikaanon urealta näyttävä virvoke esti kuitenkin tehokkaasti murhasuunnitelmani, ja tyydyin vain antamaan kaverille hieman vauhtia toisella kädellä! Noin 3 metrin perselennon jälkeen kaveri päätyi pällistelemään minua sukkiensa tasolta! Viimeistelin hyökkäykseni katseella, joka olisi saanut töitä kivimurskaamolta milloin tahansa, mutta vinkuheinän onneksi hänen kaverinsa olivat välissä pahoittelemassa asiaa samalla sekunnilla, ja tilanne kuihtui kokoon ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan…

Tuosta huolimatta jatkoimme iltaamme, ja olin jo päättänyt siirtyä vesilinjalle, kun Carlos ja Tim päättivät että nyt ruvetaan juomaan tosissaan, ja Carlos nosti välittömästi äläkän pystyyn kun selvisi että baarista ei löydy Finlandiaa. Jouduimme tyytymään salmarin korvikkeeseen ja Baileys´siin, mutta hyvin nekin maistuivat. Ja koska unohdin vesitankkauksen illan aikana, sain aamulla kokea ensimmäisen kunnon krapulani aikoihin…

Viime viikon iltalehdessä oli muuten juttua siitä, että mustalaiset valittivat Ylelle, että heitä koskevia ohjelmia näytetään liian vähän. Niinpä ensi viikosta alkaen Poliisi-TV näytetään kolmesti viikossa:)

Annual dinner

Perjantaina oli vuorossa taas lisää taloyhtiön kekkereitä. Kattobileet Gumalissa, grillibileet Bulgassa, nakinpaistoa biitsillä, yhteisiä illanviettoja ja jos jonkinmoisia kekkereitä on jo tähän mennessä käyty läpi. Juhlien teemalla ei ole yleensä mitään väliä, pääasia että löytyy joku syy maksan nesteyttämiselle. Tällä kertaa oltiin kuitenkin vähän virallisemmalla linjalla, oli jokavuotisen juhlaillallisen aika, ja vierailijoina/puhujina toimisivat ylintä virkaa tekevät intiaanipäälliköt yliopistosta.

En viitsi tähän väliin enää edes avautua Loasin kyvyttömyydestä järjestää minkäänlaista yhteistä toimintaa, sehän voisi pahimmassa mahdollisessa tapauksessa nostaa eri asuntokohteiden ryhmähenkeä, ja samalla saattaisit jopa tutustua naapureihisi! Täällä tunnetaan varmana kaikki lähimmän sadan metrin säteellä asuvat, puhumattakaan toisten taloyhtiöiden asukeista, näiden kavereista tai kavereiden setien veljenpoikien tuttujen kaiman kavereista. Asuessani Lappeessa 2.5 vuotta, seinänaapureista ei ollut mitään tietoa koko aikana, paitsi silloin kun he ystävällisesti päättivät soittaa suomirockia läpi yön. Silloinkin kirosin heidät vain syvimpään helvettiin, tutustumista se ei todennäköisesti mitenkään edistänyt. Lappeessa kun törmäät naapuriin lähtiessäsi aamulla kouluun, niin molemmat osapuolet vain vetävät päänsä syvemmälle pusakan uumeniin, ja mitään tervehdystä edes etäisesti muistuttavaa äännähdystä on turha toivoa. Voit kyllä yrittää, mutta viimeistään kolmannen yrityksen jälkeen tulet siihen tulokseen että naapurisi on joko kuuromykkä, tai sitten hän puhuu ainoastaan norjaa! Ja sitäkin äänettömästi. Samaan aikaan naapurisi ihmettelee että oletko hänestä epätoivoisesti kiinnostunut stalker, vai miksi ihmeessä yrität kommunikoida hänen kanssaan. Naapurisovun ja yhteisymmärryksen syntyminen on mahdollista ainoastaan viikonloppuisin, ja silloin vasta muutaman promillen jälkeen, mikäli keräät sopivasti pohjia jotta uskallat mennä kuokkimaan yläkerran bileisiin. Tosin lopputulos on silti aivan sama kuin jos tyytyisit vetämään kalsarikännit kotona, koska aamulla kukaan ei muista mitään edellisillan tapahtumista, ja ne yläkerran pirkot ovat yhtä tuntemattomia kuin ennenkin. Yritäpä seuraavan kerran tavatessanne käyttäytyä kuin tuntisitte, ja saat osaksesi vain ihmetteleviä katseita, pahimmassa tapauksessa jopa aimo annoksen pippurisumutetta.

Jotta jotain vertailukuvaa asiasta voisi kaivaa ilmoille, niin koko tuon 2.5 vuoden aikana tunsin Karankorockista reilut kymmenen suomalaista, ja varmaan vajaat sata vaihto-oppilasta. Tilastomatematiikan kurssista on vihdoin hyötyä ja kykenen laskemaan että karkeasti arvioiden ulkomaalaiset opiskelijat ovat kymmenen kertaa sosiaalisempia kuin suomalaiset. No eihän tarina tietenkään noin yksiselitteinen ole, mutta aika karua kieltä se kertoo kuitenkin, varsinkin jos jätän laskuista Maken kämppiksineen pois, jolloin tuntemieni suomalaisnaapureiden määrä laskee melkein puoleen. Tosin vaihtareihin tutustumista helpotti se että talonvanhin aka Hollannin Isäntä asui kämppäkaverina kaksi vuotta, ja äidin helmoista ensimmäistä kertaa pois muuttaneet ulkomaalaiset juoksivat ovellamme harva se tunti ihmetellen niinkin triviaaleja asioita kuin miksi kotiinpääsy on jotenkin vaikeaa ilman avainta, tai miksi palohälytin alkaa aina ulvomaan kokkauksen yhteydessä. Savulla ja hengitysteiden tukkeutumisella kun ei kuulemma ollut mitään yhteistä asian kanssa.

Samoin viikottaiset saunaillat karankorockin kellarissa sujuivat ei-suomalaisissa merkeissä, tosin vierailijat oppivat nopeasti kunnioittamaan suomalaisisäntien läsnäoloa, ja jos paikkaa lauteilta ei vapautunut hyvällä, niin muutama litra vettä kiville, ja tätä seurasi yleensä välitön evakuointi vieraskielisen kirosanaryöpyn saattelemana. Tosin kaikki tämä tapahtui hyvin ystävällisessä hengessä kaikesta huolimatta, ja ainakin harvoilla suomalaisilla oli hauskaa. Juttua vaihtareiden kanssa riitti aiheesta kuin aiheesta, ja puheensorina oli taukoamatonta. Mutta annas olla kun joskus muita suomalaisia eksyi saunaan. Kaikki istuivat turpa tukossa puoli tuntia, ja sanaakaan ei pukahdettu. Ainoa mahdollinen kommunikointi tapahtui pullon sihahtaessa ”Ai katos perkele, sulla on Karjalaa”. ”Njooh”.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, juhlaillallisten teemana oli tänä vuonna Bollywood, osallistujien toivottiin siis pukeutuvan intialaisiin kaapuihin ja huntuihin, ja paikalla oleva oheisviihdykekin oli järjestetty hindujen malliin. No onhan se kuitenkin sanomattakin selvää että kukaan itseään kunnioittava skandinaavi ei hametta päälleen pue, oli kyseessä sitten minkämoiset kemut tahansa. Wannabe-viikinki Ali noudatti myös neuvoani, ja annoimme Timin ja Renarin hoitaa perunasäkkipuolen, itse tyytyessämme siis jo tuttuun ja turvalliseen smart casual – linjaan. Myös Soo teki erittäin onnistuneen asuvalinnan, ja intialaisen lakanan sijaan erittäin visuaalisesti leikattu iltapuku keräsi kyllä ansaitusti huomiota.

Itse juhlat olivat hulppeat, tosin ilmaista viinaa oli jaossa vain kaksi kierrosta, valikoiman ollessa taas kaikkea maltaan ja samppanjan väliltä. Juhlijat oli arvottu kahdeksan hengen pöytiin, joten luonnollisesti suurin osa naamoista pöydän ympärillä oli tuntemattomia, mutta illan edetessä kaikki tunsivat toisensa, kuin myös viereisten pöytien aterioijat. Alkupalojen virkaa toimittivat intialaiset pasteijat, jonkinmoinen liha/juustohyytelö ja sekasalaatti. Mistään gastronomisesta nautinnosta ei tosin ollut kyse, ja jouduinkin desinfioimaan makuhermojani etanolilla joka suupalan välissä. Seuraavaksi oli vuorossa ohjelmaa Bollywoodin malliin, eli napatanssia notkeiden tyttöjen toimesta ja intialaista jodlausta. Onneksi ystäväni Lyon onnistui kääntämään jostain viinipullon, ja tyhjensimme sitä parhaamme mukaan aina pääruuan saapumiseen asti. Tarjolla oli joko lammasta tai kanaa, ja molemmat maistuivat mitä erinomaisimmilta. Siis nyt alettiin puhua jo kunnon ateriasta! Taas seurasi vastaavaa ohjelmaa, tanssimista ja musisointia. Porukka lainehti ympäri salia, omista paikoista ei ollut enää tietoakaan. Jälkiruuaksi oli joko hedelmäpiirasta tai suklaavanukasta, molempien viedessä kielen mennessään. Tämän jälkeen seurasi taas lantionketkutusta aina valomerkkiin saakka, mikä tässä tilaisuudessa tarkoitti puolta yötä, ja tästä oli tarkoitus suunnata jatkoille vapaasti valittuun osoitteeseen, mikä tarkoitti siis kuitenkin lähinnä lähintä pubia, jossa meininki oli kuitenkin pystyyn kuollutta. Yhden kierroksen jälkeen teimme onnistuneen vetäytymisen kotipesään, tällä kertaa vielä jopa suhteellisen ajoissa, noin yhden aikoihin.

Lauantaina kävin tervehtimässä kavereitani Billabongissa, mutta suunniteltu pokeri-ilta vaihtuikin tuopin kolisteluksi, sillä jengi halusi chipsien heittelyn sijaan kumota ohraa viikonlopun kunniaksi, ja suuntasimme siis taas Kelly´ssiin, Billabongin suosikkipubiin. Ja tunnetusti irkkupubissa ei vettä tarjoilla, joten vaahdotin maltaani hartaasti, ja yritin selvitä yhdellä, mutta olihan se jälleennäkemisen kunniaksi pakko ottaa muutama lisäkierros ennen kotiinlähtöä.

Olen viimeisten viikkojen aikana oppinut paikallisten tavoille, tai siis suomeksi sanottuna unirytmini on vain päin persettä. Viimeiset kolme viikkoa olen käytännössä mennyt nukkumaan about 04-06, ja herännyt sitten muiden mukana puolen päivän jälkeen. Kaikki alkoi noista La Citan/Cargon reissuista, jatkui synttäreillä ja muilla kemuilla, ja rytmin korjaaminen tulee ajankohtaiseksi aina juuri ennen viikonloppua, koska torstain luennot ovat aamulla. Siinä sitten torstaina heräilen reilun kahden tunnin yöunien jälkeen, vaellan luennoille vain kohdatakseni kofeiinin hetkellisen yliannostuksen, ja sama kaava toistuu perjantaina, tosin muutamaa tuntia myöhemmin. Rytmi alkaa kahden vajaan yön jälkeen olla taas kohdallaan, mutta luonnollisesti tulevat perjantai- sekä lauantaiyö ovat eri mieltä, ja usein viikonlopun seikkailut kestävät reilusti seuraavaan aamuun, ja suurella vaivalla ja pistävällä tuskalla korjattu vuorokausirytmini svengaa taas kuin raajarikkoinen hirvi.