lauantai 26. heinäkuuta 2008

Stupid is what stupid does...

Ylikunto on sanayhdistelmänä melkein yhtä mystinen kuin kiinteytyminen. Yhteistä sanoille on se, että kaikki mukaurheilijat/kotidieettaajat/muut vaahtopäät ovat niistä ehkä joskus kuulleet, mutta kellään ei ole mitään tietoa että mitä ylikunto tai kiinteytyminen oikeasti tarkoittaa. Vai miksi muuten tolvanat luulevat että tehtyään viikon penkkimaksimia putkeen heillä on ”rintalihakset” ylikunnossa? Tai miten ihmiset luulevat että rasvaa voidaan jotenkin ”kiinteyttää???

Ylikunnolle on useita erilaisia määritelmiä, mutta syy on lähes aina sama: liikaa pitkäkestoista rasitusta suhteessa lepoon ja ravintoon. Rasituksen alle menevät siis kaikenlainen rasitus, niin henkinen kuin fyysinen, niin lajin kuin lajin treenaus, työ tai koulu. Kaikki ovat kuulleet työnarkomaanien burnouteista. Kyseessa on hieman samankaltainen ilmiö. Itse sanana ylikunto on hieman hämäävä, Lontoon originaaliversio ”overtraining” kuvaa tätä pelottavaa ja epähaluttua fyysistä olotilaa paljon paremmin, koska sananmukaisesti, kyse on siis liikatreenaamisesta!!!

Urheillessamme annamme lihaksille keskushermoston kautta erilaisia käskyjä jotta ne toteuttaisivat haluttuja funktioita, joita voivat olla vaikkapa neljän Koffilavan kantaminen Siljalta parkkipaikalle (kuka unohti kaljakärryt?) nakkikioskiheijarin sijoittaminen naapurin leukaluuhun tai simppelimmin esimerkiksi penkkipunnerrus tai jalkakyykky. Useimmissa tapauksissa ihmiset ajattelevat vain lihasten palautumiseen vaadittavaa aikaa, mikä teoreettisesti on jotain 32 ja 72 tunnin väliltä, mutta unohtavat täysin keskushermoston, joka on kuitenkin paljon kriittisempi tekijä. Toki pitää se myöntää, että keskushermoston liikarasitusta on sinänsä erittäin vaikea huomata, toisin kuin esimerkiksi juuri kuritettuja reisilihaksia, jotka kyllä ilmoittavat seuraavana päivänä olemassaolostaan, mikäli on tehty jotain oikein, tai edes sinnepäin! Siinä missä tietyt painoharjoitteet rasittavat vain spesifiä lihasryhmää, kuten rintaa, selkää yms, niin keskushermosto rasittuu joka kerta, kun tehdään fyysisiä ponnisteluja. Tämän takia esimerkiksi lepopäivä täytyy pitää juuri nimensämukaisena ”lepopäivänä”, eikä niin että silloin suunnataan vain jonkun toisen urheilulajin pariin! Toki taas nämä aina tunnetut eläman realiteetit on otettava huomioon, ja pelkästään urheilusta johtuvaa ylikuntoa esiintyy yleensä vain huippu-urheilijoilla, kun taas meillä normipulliaisilla asiaan vaikuttavat vahvasti myos työ/kouluelamä ja muu turhanpäivainen stressi sekä kunnollisen ravinnon ja levon pitkäaikainen puute.

On kuitenkin huomattava, että ylikunto on ilmiö, joka harvemmin kehittyy viikossa tai parissa. Päinvastoin, kyseessä on yleensä pitkäaikainen, krooninen tila, joka kehittyy hiljakseen, kun tiettyjä palautumiseen liittyviä seikkoja (esim, ravinto, lepo) laiminlyödään tarpeeksi pitkään. Tässä kohtaa pitää kuitenkin panna merkille, että akuutti, eli lyhytaikainen ylikunto on puolestaan tavoiteltava tila, johon treenaajat lajiin ja asteeseen riippumatta yrittävät päästä juuri ennen kevennettyä viikkoa, muttä se onkin jo sitten toinen tarina se.

Kuten jo mainittu, kroonista ylikuntoa on kuitenkin aika vaikea havaita, koska oireet ovat joka kerta niin yksilöllisiä. Yleisinä oireina pidetään kuitenkin pitkäkestoista unettomuutta, treenimotivaation puutetta, masennusta, mielialan vaihteluita, jatkuvaa väsymystä sekä normaalista poikkeavaa lihaskipua. Kuten ylläolevista seikoista voi päätellä, ulkopuolisen, kuten lääkärin, on melko vaikea arvioida mainittuja tekijöitä, ja tässä kohtaa korostuukin urheilijan/saliläskin oman kropan ja mielen tuntemus. Lääketieteellisistä keinoista ensimmäiseksi mieleen tulevat hormonitasojen mittaukset. Ylikunnon alla kortisoli- eli stressihormonitasot ovat tavallista korkeammat, ja testosteronitasot taas puolestaan tavallista alhaisemmat. Käytännössä yksi hyvistä keinoista on leposykkeen mittaus, mutta taaskin, rajan vetäminen varsinkin kokemattomalle on melko hankalaa. Puhumattakaan siitä, että joku hetkellinen ulkopuolinen tekijä, kuten kokeista, töista tai parisuhteesta aiheutuva stressi voi olla syy suuriin osaan oireista.

Ylikuntoon altistuvat yleensä juuri ne, jotka treenaavat eniten (no shit Sherlock!), mikä ei siis tarkoita Teitä, jotka sauvakävelette/poljette pyörällä töihin/käytätte hissiä rappusten sijaan kaksi kertaa viikossa! Vaikka tavalliset kynäniskat ja muut viikonloppusoturit altistuvat oireyhtymälle aina silloin tällöin, niin varsinaisessa riskiryhmässä ovat kuitenkin useita kertoja viikossa (joskus jopa useita kertoja päivässä!) harjoittelevat yksilöt. Jos unohdetaan ”ammattiurheilijat”, niin mieleen tulevat ensimmäiseksi vapaaottelijat tai uimarit, joilla treenimäärä on sitä luokkaa, että joku meikäläisen 4-5 kertaa viikossa harjoittama ruoskien heiluttelu salilla (joka on muuten jo kauhistus jokaiselle sohvaperunalle) on aikamoista lomaa siihen verrattuna! Vaikka oireilu on tunnettua lajissa kuin lajissa, niin ainakin itse olen törmännyt dokumentoituun materiaaliin juuri saliurheilun saralla, ja syynä tähän lienee todennäköisesti se, että niin katsotun ”voimaharjoittelun” suurempi intensiteetti (=tässä tapauksessa treenipainojen suuruus) vaatii keskushermostolta suurempia palautumisresursseja kuin vastaava matalaintensiteettinen treeni. Eikä pitäisi olla yllätys kenellekään, että voimaharjoittelu on nykypäivänä osa lajia kuin lajia, aina jalkapallosta yleisurheiluun ja muuhun trikoopelleilyyn:)

Sinänsä mielenkiintoista on huomata, että varsinkin mimmeille syndrooma on paljon yleisempi kuin voisi äkkiseltään uskoa. Tähän on mitä ilmeisemmin syynä se, että painontarkkailu/hallinta on useammille naisille niin tärkeää, ja tämä johtaa yleensä vähintäänkin lieviin syömishäiriöihin tai aliravitsemukseen suhteessa hurjiin urheilumääriin. Siinä missä naiset yrittävät jatkuvasti laihduttaa (usein väärin keinoin, kuten vähentämällä ravintoa liikaa), niin miehet puolestaan yrittävät yleensä lisätä lihasmassaa (huomaa operatiivisena sanana verbi ”yrittävät”), minkä puolestaan pitäisi johtaa kaloriylijäämään (puupäille -> kaloriylijäämä = syöt enemmän kuin kulutat), mikä taas vuorostaan tehostaa palautumista.

Jokainen varmasti tietää lähipiiristään ainakin jonkun, joka käy päivästä toiseen jumpassa sun muussa peppupakaragymsticktreeneissä, mutta syö silti kuin hiiri! Yleisin syy tähän on ainakin oman kokemukseni (niin omin silmin nähdyn, omin korvin kuullun kuin omin silmin luetun materiaalin) perusteella se, että se salaperäiset ”allit” tai vatsamakkarat eivät vain ota lähteäkseen, vaikka muulta paistavat jo luut! Tähän sitten hätäpäissään tytot keksivät ratkaisuksi joko liikunnan lisäämisen tai jo nyt minimaalisen ravinnon vähentämisen! Pienenä puolustuksena mimmeille, olematon vatsamakkaraongelma on yleistä myos langanlaihoille puuhelmisählynpelaajille, jotka mieluumminh karsivat aamupalasta kuin viikonlopun keskikeppanasta, koska se on vain niin coolia juoda sitä kaljaa ne v**tun puukorut kaulassa!

Oireilusta vielä sen verran, että siinä missä miehet yleensä kärsivät enemmän fyysisistä oireista, niin naisilla varsinkin vakava masennus ja rankat mielialanvaihtelut ovat todella yleisiä, johtuen siitä että ko. rasitustilassa hormonitoiminta todellakin heittää kuperkeikkaa, mikä puolestaan usein vaikuttaa kuukautiskiertoihin yms, ja tämä puolestaan aiheuttaa huolta ja stressiä (ja kaikkea muuta mitä mies ei voi edes kuvitella) ja pikku hiljaa loppumaton kierre on valmis!!!

Ylikunto on kuitenkin itsessään todella vakava syndrooma, ja vuosikymmeniä sitten kun aktiivisten lepoviikkojen hyötyjä ei vielä tunnistettu niin hyvin liikuntalääketieteessä, niin osa tapauksista johti jopa sydänlihaksen tulehdukseen ja tätä myotä kuolemaan! Tosin tälloin useammassa tapauksessa oli kyse samaan aikaan myos kiellettyjen aineiden käytöstä, mikä vuorostaan aiheuttaa taas lisästressiä elimistölle.

Ja mikä tekee asian vielä ikävämmäksi, niin ylikuntoa ei voi lääkitä keinotekoisesti! Ei ole ihmepillereitä tai piikkiä perseeseen. Ainoa hoitomahdollisuus on LEPO! Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta pitää ymmärtää, että henkilöt jotka ylikunnolle altistuvat, ovat usein tietyllä tavalla ”addiktoituneita” harrastamaansa lajiin tai urheiluun ylipäätänsä. Koitappa sanoa tupakanpolttajalle tai heroinistille että on muutaman viikon ilman ihmeainetta! Tai kuinka helposti naiset pystyvät olemaan edes viikon syomättä suklaata/muita herkkuja, tai miehet juomatta sita jokaviikkoista saunakaljaa!!! Helpommin sanottu kuin tehty...

Vaikka muuten elämässä on täällä mennyt lujaa, niin urheilun saralla olen viimeiset viisi (5!) viikkoa vaeltanut kyllä varjojen mailla, pahemmin kuin pitkiin aikoihin! Kaikki alkoi siitä kun aloin saamaan kuumemaisia oireita juuri tuo 5 viikkoa sitten, mutta kuitenkin siten, että en ollut varsinaisesti kipeä. Ei niinkään ylimääräistä lämpoä tavanmukaisessa merkityksessä, vaan olin ennemmin ”valekipeä”. Pieninkin fyysinen ponnistus aiheutti vuolaan ”kylmän”hien puskemisen, kroppa tuntui jatkuvasti heikolta ja hengittäessä syvään keuhkot rätisivät kuin Kelloggsit aamiaspoydässä. Nice. Urheiluvuosien karttuessa sitä pitäisi kuitenkin oppia pikku hiljaa tuntemaan omaa kroppaansa ja vetelemään oikeita johtopäätöksia, varsinkin jos on sen verran hitaampi että kiipeää sinne puuhun perse edellä kerta toisensa jälkeen!

Itselläni ylikuntomainen oireilu on sen verran arkipäivää, että kärsin siitä about kerran vuodessa, mikä puolestaan todistaa sen, että ilmeisesti en ole mikään Einstein, koska muutenhan sitä oppisi jo parista kerrasta! S**tana! Viimeksi kärsin vastaavasta vuosi sitten kesän lopulla, ja silloinkin syynä oli pelkästään samankaltainen ahneuden ja tyhmyyden sekoitus! Niinkuin nytkin, mietin silloinkin jo reilu kuukausi aikaisemmin, että pitäisikohän tässä lyödä vähän jarrua, ja pitää vähän oikeaa lomaa urheilusta, mutta se ”loma” alkoi kuitenkin vasta sitten pakon edessä, kun tulin samalla tavalla kipeäksi! Silloin tosin lievemmin. Luulen että kyse on kipukynnyksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa keho taas tutusti adaptoituu ärsykkeisiin, ja kestää kerta kerralta enemmän. Huonona puolena vahingot ovat vain kerta kerralta suuremmat. Esimerkiksi ensimmäisinä treenivuosina selvisin vastaavasta pelkällä viikon levolla, viime kesänä ja sitä edeltävällä kerralla sain samassa yhteydessä lievän poskiontelontulehduksen (kun keho on vastaavan stressin alla, niin se tulee hyvin alttiiksi myos muille tulehduksille ja infektioille), joka meni kuitenkin ohi antibiooteilla.

No, tällä kertaa olin ensin viikon kevesti ”kipeä”. Siis jotain terveen ja sairaan välimaastosta. Tietenkin heti kun olotila alkoi osoittamaan laantumisen merkkejä, niin oli mentävä salille paikkaamaan viikolta väliin jääneet ”treenit”, ja johan sen tyhmempikin arvaa että miten siinä käy. Toinen viikko putkeen samanlaista olotilaa, ja tässä vaiheessa hainkin sitten lekurilta antibioottikuuriin. Kolme päivää kuuria, ja oireet ohi. Kaksi viikkoa kulunut. Okei, aloitin kolmannen viikon salitreenit tällä kertaa puolivaloilla ihan varmuuden vuoksi, ja tunsin kuinka olotila koheni silmissä viikon edetessä. Viikonloppuna tapahtui kuitenkin täyskäännos! Nyt olin oikeasti kipeä! Siis todella kipeä! öisin värisin sängyssä kuin jääkalikka, vaikka olin pukeutunut useampaan kerrokseen, ja aamulla heräsin kohtuullisesti lainehtivassa hikilammikossa. Päivisin oli sama fiilis hieman laajemmassa mittakaavassa, kehon lämpotila ajeli vuoristorataa, ja pieninkin fyysinen ponnistus aiheutti hengästymistä, mikä puolestaan aiheutti loputtoman yskänkohtauksen! Keuhkokuumeesta kerran kärsittyäni, voin sanoa että olotila oli asteikolla 0-10 (0=normikuume, 10=vakava keuhkokuume, 13= kuolema) about 4.8. Ja jotta tyhmyydellä ei olisi rajaa, niin tietenkin kävin töissä samaan aikaan, vetäen kuitenkin puoli askia paikallista buranaa päivässä. Uusintakierros lekurille, ja tällä kertaa 2 erilaista antibioottikuuria mukaan, koska leku diagnosoi myos toispuolisen poskiontelontulehduksen, taas kerran.

Se mikä oli kuitenkin tavallisesta poikkeavaa, oli lääkäreiden käytös. Siinä missä Suomessa meikää katsottiin kieroon ja meinattiin soittaa valkotakkiset kun kerroin oireideni yhteydestä urheiluun, niin täällä puolestaan molemmat lääkärit kuuntelivat kärsivällisesti ja tekivät asiaan kuuluvia kysymyksiä aiheesta, ja olivat samoilla linjoilla kanssani. Ei sillä, että olisin itse lääkäri, mutta eiköhan meikällä nyt kuitenkin ole joku aavistus siitä että miten oma kroppa toimii! Ja uudet antibiootit olivat syöty viikon 5 alussa, mutta päätin tässä vaiheessa pitää kuitenkin taukoa vielä loppuviikon, aina eiliseen asti, jolloin kävin kevyesti satujumppailemassa ja laittamassa verenkiertoa liikkeelle.

Olisihan se kyllä pitänyt tietää etukäteen, taas kerran, koska olin jo pistänyt merkille tavallista jäykemmät lihakset, ja ensimmäistä kertaa myos eri nivelet alkoivat oireilla, kuten ranteet sekä kyynerpäät. Ja tietysti, tietyllä tavoin laiminlöin lepoviikkoja tarkoituksella, koska aloitin treenit niin kevyesti tänne tullessani, joten levon tarve oli tälloin paljon vähäisempi, ja vaikka treenit ovatkin koventuneet huimasti sitten helmikuun, niin siltikin jatkoin vain samaa rataa lepoviikkojen välttelyssä. Heh, itse asiassa, muistan kuinka juuri kaksi viikkoa ennen sairastumista lopetin kuluneen treeniblokin kovimman viikon, ja vaikka olo oli taas tavallista murjotumpi ja väsyneempi, niin päätin silloin että pidän kevyen viikon vasta seuraavan kuukauden päätyttyä. Ja juuri tuo päätos tuona tiettynä hetkenä koitui kohtalokseni... Ei auta kuin katsoa peiliin ja todeta olevansa taaskin tyhmempi kuin ennen...

Muita oireita oli sinänsä aika vaikea havaita, vaikka kyllä niitä nyt jälkeenpäin pystyy taas tunnistamaan. Jos vaihtovuoden alussa unirytmit olivat kevyesti sekaisin, niin lukukauden lopussa ne heittivät jo volttia, (esim. peli-illat aamukuuteen tms) ja jo tästä syystä nukuin melko huonosti. Mielialavaihteluita tai masennusta ei itselläni koskaan ole sinänsä esiintynyt, jos ei oteta lukuun sitä vitutusta mikä syntyy kun tajuaa olevansa kipeä! Muutenkin tuon masennuksen suhteen olen aina ollut sitä mieltä, että se on enemmänkin mielen heikkoutta kuin mitään muuta. Jos olet masentunut, on siihen yleensä joku syy. Joko a) teet jotain syylle, korjaat asian, ja sillä hyvä, tai b) jos asia ei ole omassa vaikutuspiirissäsi, niin ei se itku ja messuaminen tod.näk auta yhtään mitään, joten parempi unohtaa koko juttu. Ei se tosielämässä tietysti ole noin yksinkertaista, mutta rationalisoimalla pääsee aika pitkälle.

Kyllähän sitä aluksi v*tutti, ja teki mieli hakata hieman päätä seinään, koska oli taas päivänselvä juttu että on taas tullut ylitettyä vanhat lukemat tyhjäpäisyyden mittapuulla! Mutta parin päivän kivien potkimisen jälkeen sitä taas tuli käytyä se ongelman myöntämisen ympyrä läpi, ja tulin taas siihen johtopäätökseen että ei se itsekiukkuaminen ja jalan polkeminen varmaankaan auta sen enempää kuin sen kuuluisan norsun kivittäminen! Se on muuten jännä miten sitä huomaa kaipaavansa ja arvostavansa asioita vasta silloin kun niitä ei voi saada! En halua mitenkään verrata asioita, mutta samoin sitä yleensä ymmärtää esimerkiksi parisuhteen tai hyvän terveyden todellisen arvon vasta silloin kun se on menetetty! Tulipahan taas mietittyä asioita hieman eri kantilta, ja josko sitä tällä kertaa oppisi ja viisastuisi hieman ensi kertaa varten.

Nyt se on taas kuitenkin aloitettava varovasti, ja mahalaskusta toipuminen ja nousu entisiin lukemiin vie varmasti aikansa, mutta minkäs teet. 5 viikkoa tuli tuhlattua itse hässäkässä, seuraavat 2 viikkoa menevät kyllä täysin lähinnä käsiä heilutellessa ja niitä seuraavat kaksi viikkoa sitten totutellaan hieman kovempaan treeniin. Ja kylmästi arvioisin että siitä menee vielä ainakin kuukausi ennenkuin ollaan edes lähellä entistä tilaa, kaikki tekijät mukaan ottaen. Eli periaatteessa tässä tuli juuri hukattua reilut kolmisen kuukautta, siis neljännesvuosi!!! Ei kyllä huvittaisi tuotakaan ajatella, ainakaan juuri ko. kantilta, mutta minkäs teet, joskus se on kuitenkin käytävä läpi. Ja niinhän se kulunut sanonta menee, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Kyllähän noita aikaisempiakin kokemuksia pystyy jo nyt jälkeenpäin katsomaan opettavaisessa valossa, joten eiköhän tämäkin sinne kategoriaan joskus ajan myötä päädy. Omista virheistähän sitä parhaiten oppii. Tai niin sitä ainakin äkkiseltään luulisi...

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Eron hetket

Kaikesta kivasta huolimatta syyslukukauden loppuminen toi mukanaan myös hieman ankeampia asioita. Suurin osa kavereistani oli tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, joten hyvästejä oli tiedossa siis roppakaupalla. Sitä ei voi vaan uskoa että miten hyviä ystävyyssuhteita pystyy vajaassa puolessa vuodessa luomaan! Ja kuinka monta! Varmasti ainakin jokainen itse vaihdossa ollut ymmärtää mistä puhun. Täällä tutustuu niin loistaviin ja upeisiin ihmisiin, että tekee tietyllä tavalla todella kipeää nähdä heidän lähtevän, varsinkin tietäessään että suurinta osaa heistä ei tule enää koskaan näkemään. Geegalista läksi reilut 70-80 % jengistä, ja viimeinen viikko on ollut kuolemanhiljainen, kaikkien surressa lähteneitä tovereita. Moni olisi halunnut jäädä vielä toiseksi puolikkaaksi, ja itse asiassa naapurin Christian oli ainoa joka onnistui anomaan itselleen lisäaikaa kotiyliopistostaan. Itse olen siinä asemassa onnekas, että sain jäädä vielä kevätlukukaudeksi, vaikka toisaalta, tuntui aika haikealta katsoa vierestä kun kaverit pakkasivat tavaransa vuoron perään ja tekivät lähtönsä. Kuluneiden viikkojen aikana on vietetty kyllä niin monet läksiäiset, että ei mitään järkeä. Tunnelma on aina hieman kaksijakoinen, toisaalta on älyttömän kiva nähdä kaikki yhdessä, mutta toisaalta sitä jää kaipaamaan juuri sitä sankaria, jonka kunniaksi läksärit on järjestetty. Huoh. Elämä tuo, elämä vie…

No, jos se ei potki tarpeeksi että kaverit lähtee naapurista, niin koivikkoa kyllä riittää lisääkin. Oma kämppämme tyhjenee myös;( Valitettavasti. Renar valmistui, eikä täten voi enää asua koulun asuntolassa. Timille tulee samassa kompleksissa kaksi vuotta täyteen, mikä tarkoittaa myös siis lähtöä. Korealaislikka Soo puolestaan lähtee kiertelemään maailmaa puoleksi vuodeksi, jonka jälkeen hän mitä todennäköisemmin palaa takaisin, mutta silloin puolestaan meikäläinen on sanonut jo hyvästit eteläiselle pallonpuoliskolle. Renarista tuli meikälle kyllä NIIIIN paras kaveri, seikka jota en olisi kyllä alussa uskonut millään, koska niin kuin sanottu, ollaan melko erilaisia, meikä semmoinen suomalainen rämäpääkoheltaja, kun taas paljon hiljaisempi Renar pelaa varman päälle ja on välillä liiankin kohtelias. Mutta kas kummaa, jutut osuvat kuitenkin yhteen kuin duplot konsanaan, ja mikäs sen parempaa. Pientä bangladeshiläistä tulen varmasti kaipaamaan eniten, mutta onneksi hän muutti kuitenkin vain kaupungin toiselle laidalle, joten varmasti tullaan järkkäilemään kaikkea yhdessä. Myös Tim oli todellinen loistotyyppi, vaikka työkiireiltään ei niin usein ehtinyt menoon mukaan. Aussi oli kuitenkin varsinainen ilopilleri ja jekuntekijä, ja tarinat eivät häneltä loppuneet koskaan. Jotenkin tuntuu epäreilulta, että kämppämme, ja samalla koko Geegalin kaksi parasta tyyppiä joutuvat lähtemään. Onni onnettomuudessa, pojat ottivat yhdessä Carloksen kanssa kolmen hengen solukämpän, joten pääseepähän kerralla näkemään sitten kaikkia. Pitää myöntää, että hieman käy toisaalta kateeksi, olisi varmasti mahtavaa jakaa kämppä noiden kolmen kaveruksen kanssa, mutta taas toisaalta, yksityistä kämppää ei voi mitenkään verrata Geegalin ryhmähenkeen. Sinänsä aika jännä ja mielenkiintoinen seikka, että edellä mainitut kaverukset ovat vähintään 26-vuotiaita (eli Suomen iässä semmoiset 22-23), mutta ottavat edelleen boksin kimppaperiaatteella. Toki Sydneyn vuokrat ovat sitä tasoa, että moinen on todella järkevää, ja meininki on kuitenkin isossa kaupungissa niin toista luokkaa kuin jossain Kouvola-Lappeenranta –akselilla, että uskoisin tuon olevan kaikista paras veto. Myös Soo oli erittäin mukava kämppis, ja uusilla mokkeleilla on kyllä rima niin korkealla, että melko mission impossible on edessä.

Viimeinen viikko vietettiinkin sitten yhdessä. Iltaisin tehtiin kaikkea hauskaa, kuten hölmöiltiin ja pelailtiin erilaisia pelejä. Pari iltaa meni monopolin parissa, ja kieltämättä, se hauskuuden määrä oli yllätys itsellenikin. Ja vaikka sain molemmilla kerroilla rakennettua construction yardin paikalliselle Erottajalle, niin silti aina kriittisillä hetkillä löysin itseni jonkun toisen hotellilta, ja tietäähän sen että miten siinä käy... Molemmat pelit kestivätkin aina aamukuuden tienoille, kivasti muuten unirytmi toimi tuon jälkeen. Parina iltana löimme läppärit yksiin keittiössä, ja pelailimme yhdessä jotain ammuskelupelejä, kuten CS:ää tai Call of Dutya. Parhaimmillaan saimme muutaman kaverin messiin, ja meitä olikin seitsemän kaveria pöydän ympärillä. Tim muutti ensimmäisenä, ja Renarin viimeisinä iltoina mietittiin yhteistä tekemistä. Pelailimme vähän aikaa korttia, kun mieleeni juolahti sairas peli pikkupoikavuosilta. Vesipokeri! Siis periaatteena se, että aina käden häviävä joutuu juomaan lasin vettä. Niin, eihän se miltään kuulosta, mutta kymmenen lasin jälkeen olo alkaa olla jo melko tukala, ja seuraavaksi yöksi kannattaakin pistää peti vessaan. Eihän pelissä siis mitään järkeä ole, mutta hauska katsella kavereiden tuskaa vierestä. Ja lasin virkaa toimitti reilut 3 desiä vetävä kuppi! Tietysti ensimmäisille luovuttajille pitää keksiä joku rangaistus, muutenhan peli loppuu heti kun ensimmäiselle tulee vähänkin huonompi olo. No, kyllähän se punismentti keksittiin, kuten jälkimmäisestä videosta voi päätellä. Kesken pelin sovittiin myös lisärangaistus, ihan vain paineen lisäykseksi. Kahden ensimmäisen luovuttajan piti suudella keskenään, sukupuolesta riippumatta. Itsenihän oli melko helppoa suostua, koska tässä vaiheessa en ollut juonut vielä lasiakaan, ja muilla oli alla 4-6 tankkausta. Peli kuitenkin loppui mielenkiintoisesti. Huono-onninen Renar joi 18 (!!!) lasia, siis about 6 litraa, ja viimeiset kolme lasia menivät jo niin että neljännes lasista valui rinnuksille. Kaverini olisi kuitenkin halunnut jatkaa, mutta Sharon rupesi harkitsemaan josko luovuttaisi ensimmäisenä Renarin puolesta, koska homma alkoi oikeasti näyttää jo vakavalta. Tässä vaiheessa kuitenkin Ali hipsi salaa vessaan, ja täten hänet tuomittiin pitkän kädenväännön jälkeen häviäjäksi. Ja kyseessähän oli siis se versio pokerista, jossa kortteja vaihdetaan 30 sekunnin ajan vain toisten kanssa. Joten kaikilla oli tasavertaiset lähtökohdat, hieman tuuria alkuun ja nopeat kädet hoitivat loput. Itsehän päädyin juomaan 3 lasia, muiden juodessa vähintään 10. Ja jo kolme tuntui mahassa, kymmenestä nyt puhumattakaan. Taisi jäädä nukkuminen muilla hieman vähemmäksi, esimerkiksi Soo ja Renar juoksivat seuraavana yönä vessassa kuusi kertaa, siis kuusi (6!) kertaa per rakko.


No, ei sitä hiljaisuutta kauaa kestä, koska uusi jengi saapuu Geegaliin itse asiassa tänään! Ja olisiko se liikaa pyydetty, että vihdoinkin saisin sen Malmö IF:n telinevoimistelujoukkueen luokseni? Liika on aina liikaa, joten on varmaan ihan ymmärrettävää että en moista onnea saanut osakseni koko vuodeksi, mutta kyllä se lukukausi olisi mielestäni nyt aika minimivaatimus! Ja hei, kun meikä nyt sattuu olemaan sen verran reilumpi jätkä, niin sovitaan että unohdetaan se kokonainen joukkue, muutama likka kyllä riittää. Itse asiassa, vain sen takia koska olen niin hyvällä tuulella, niin sanotaan että yksikin jumalaisen notkea ruotsitar riittää, tai no, voi se olla Tanskastakin. Ei oo kyllä mitenkään paljon pyydetty! Aika reilua mun mielestä. Onko se nyt muka liikaa, jos tänne kerta on Suomesta asti tultu?

ILMEISESTI ON!!! Voi perkeleen perkele! Ei nyt taas tiedä oikein että mihin suuntaan tässä repeis, kun tuntuu siltä että sitä kakkosnelosta on ängetty voitelemattomana tuonne ahterin puolelle oikein metritavarana!!! (Missäs se partaterä nyt taas olikaan?) V***u! Ei oo kuulemma tulossa telinevoimistelijaa, eikä ees ruottalaista! Ja voi JUMALAUTA, jos mä en tänne jonkun maalaista tampiota mun nurkkiin haluais, nii voittoarpa osuis kyllä Ranskaan!! Ei oo kyllä olemassa ärsyttävämpää kansaa kun nuo patonkia pureskevat harlekiinit! Ranska on niitten mielestä niin fiíni kieli että parempaa ei oo, ja sitä nasaaliääntelyä on pakko tunkea joka väliin! Ja sitten niitten ärrät lespaa pahemmin kuin spitaalinen karusellissa! Ja ne kulkee niin nenä pystyssä, että sadekelillä menee s**tana vettä sieraimiinkin! Kaikki Kourulassa asuvat kyllä muistavat että mistä oli syksyn -07 mulkuin vaihto-oppilas kotoisin! No Ranskasta tietenkin! Just semmonen ADHD:stä kärsivä turbohuuli, oman elämänsä keisari! Ei ihme että jopa muutkin vaihtarit oli sitä mieltä että se kaveri olis pitäny viedä saunan taakse! Ja otetaanpa sitten esimerkiksi täältä eräs nimeltä mainitsematon ranskalainen kaverini. Aina kun jollakin muulla on jotain säpinää jonkun tytön, tai kun edes joku ilmaisee pitävänsä jotain hyvännäköisenä, niin eikös se ranskalainen ole nyrpistelemässä nenäänsä. ”Ei sopis mulle. Liian pieni nenä. Synnyttäjän lantio. Lausuu r-kirjaimen hassusti. En tykkää. En olis kyllä tommosen kanssa. Liian halvat vaatteet tms”. (No muahan toi nyt ei suoraan koske, itselläni taisi olla viimeksi säpinää joskus vuonna -03). Mutta sitten yhtenä iltana, just jonkun edellä mainitun kaltaisen kommentin jälkeen kaveri rupesi innoissaan hehkuttamaan että sillä on seuraavana päivänä treffit jonkun superhyvännäkösen aasialaismisun kanssa, joka on samalta kurssilta meidän kanssa. Wtf? Ei sillä kurssilla kyllä mun tietääkseni oo yhtään ees hyvännäköstä aasialaiskissaa, puhumattakaan mistään helmistä!

”Pardon? No se yksi sieltä eturivistä”
”Öööh… (puhutaaks me nyt samasta kurssista?)”
”Sen nimi on Jeannette (tai Lynette, joku –ette tai –nette se kuiteskii oli), siitä kolmosryhmästä!”
”Ai se (et
oo kyl tosissas)????”
”Niin nii, siis etk
ö muka tienny, se on ammatiltaan malli. On se niin hyvännäkönen, ja sen kroppa on niiiin bueno”
”Jaa-a”

Ja tässä tapauksessa tyttö oli kaulaan saakka normibulimikon näköinen, mutta sen naama näytti siltä kuin joku olisit ampunut sitä sawed-offilla point blankista, ja päivystävän lääkärin virkaa toimittava harjoittelija lähisiwasta olisi kännipäissään noukkinut puolet hauleista pois käyttäen voimapihtejä! No, en taaskaan jaksanut tähän mitään muuta sanoa, onnea matkaan korkeintaan. Itse kyllä mieluummin vaikka ampuisin itseni.

No, jotta toi ei olis tarpeeks, nii voi hattivatti sentään! Kyllähän sen nyt heikkopäisempikin arvaa, että ranskalainen vatipäähän tänne on tulossa, vielä tuohon Renarin paikalle meikän seinänaapuriksi! Jos mä ju**lauta kerrankin joudun haistelemaa mozzarellaa tai muuta kalsariperäistä aromia, niin mä kyllä annan Zidanelle semmosta kyytiä, että se joutuu tutustumaan parmesaanin sijaan vähintään kolmannen asteen paralyysiin!! Sen jälkeen se baskeripäinen eläimiinsekaantuja voi keskittyä ihan rauhassa tunkemaan niitä sormiaan vaikka sinne hanuriinsa!

Olisi ollu ihan kiva saada muitakin eurooppalaisia seuraksi, mutta taisi olla taas Gerlanderilla piilopullo mukana viikkoarvonnassa, koska vaikka ruksin kaikki numerot, niin siltikin sain vain nollasta korkeintaan negatiiviseen suuntaan poikkeavan määrän osumia! Kaksi muuta uutta mormonia tulevat¸mistäs muualtakaan kuin Aasiasta! Toinen Vietnamista ja toinen Kiinasta. No, ei niissä nyt muuta vikaa ole, paitsi että ne haisee pahalle, ja em. syystä johtuen, ne käyttää jotain eau de guanoa kolmen edestä, mikä ei ainakaan helpota ongelmaa!!! Ja sitä paitsi ne kokkaileekin kaikkea outoa, kuten koiria, mustekalaa ja pikkupoikia! Ja sitten ne polttaa jotain uskonnollisia suitsukkeita twentyfourseven, vaikka luulen että sen tarkoituksena on ainoastaan peittää bongin ja kannabiksen tuoksu! Tässä muuten parhaillaan väsään juuri reklamaatiota asuntotoimistolle, kysellen että minnepäin satamaa paloitellut ruumiit kannattaa upottaa, ihan vain ympäristövahinkojen minimoimiseksi!

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Rentoa elämää

Ah, on tuo työntekokin joskus melko leppoisaa hommaa. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikka viime perjantai. Painelin aamulla yhdeksäksi töihin. Jouduin kävelemään jopa rasittavat 10 minuuttia yliopistolle, kun en raaskinut taksia tilata. Aamupäivä meni siinä, kun sen filippiiniläisen (vai olikohan se sittenkin fíjiläinen, no jotaa sinnepäin kuitenkii) papparaisen kanssa maalattiin kolme (3!) vyötärönkorkuista kirjahyllyä. Fyysinen rasitus oli sitä luokkaa, että teetaukoon mennessä olimme aivan puhki, kuten arvata saattaa. Tauon jälkeen siirtelin muutaman juoma-automaatin paria kerrosta ylemmäs, ja puolenpäivän jälkeen otimme koko revohkan mukaan ja siirryimme autoilla puolen tunnin matkan päähän yliopiston soutu/purjehdusklubille. Oli muuten melkoisen pramea mesta, kaikki niin viimeisen päälle ja asiakaskunta oli sitä leffoistakin tuttua viidenkympin paremmalle puolella olevaa, selkeästi varakkaampaan yläluokkaan kuuluvaa kipparihenkistä pariskuntaa. No, pomon matka toisella autolla venähti sattuneista syistä toisen puolituntikkaan, ja kun työkalut olivat siellä, niin ensin paikalle saapuneet sankarit, eli minä ja mr.Fiji saimme vapaasti palloilla ympäri jahtiklubia, ja luonnollisesti yliopiston hommissa kun ollaan, niin ilmainen tarjoilu kuului asiaan. Ei tosin oltu niin rohkeita että oltaisiin miestä väkevämpää otettu, vaikka baarimikko vahvasti jekkuvodkaa suosittelikin. En kyllä usko että siitä mitään sanktioita olisi tullut, sen verran vapaata meininki täällä on, mutta kuitenkin. Tyydyttiin vain pariin kierrokseen limukkaa, itse tietty laittilinjalla, kun taas papparainen veteli nestemäistä sokeria kyselemättä:)

Viimein saatiin työkalut paikalle, ja siinä vaiheessa homman laajuus selvisi meikällekin! Piti purkaa yksi hylly (kiinni kahdella ruuvilla), ja maalata kaksi pinta-alaltaan reippaan neliömetrin kokoista aluetta. No, eipä tässä vielä kaikki. Resursseja vaativan maalausurakan jälkeen jouduimme vielä ottamaan kolmekakkosen laajakuvan alas katosta roikkuvasta kehikosta, vain odottaaksemme seuraavan tunnin (taas cokista juoden), kun henkilökunta etsi kehikon runkoon sopivaa kuusiokoloavainta. Eipä löytynyt, töllötin takaisin kattoon, henkilökunta sponssasi vielä kierrokset hyvästä duunista, ja takaisin yliopistolle. Yliopiston ohessa toimii kaksi baaria, ja toisessa oli juuri alkamassa jotkut kemut unionin työntekijöille. No, sinnehän puskettiin työajalla koko remmi, ilmaista kaljaa ja kuohuvaa sekä jonkin sortin naposteltavaa. Puoli viideltä suuntasin kotiin, tietty kellotettuani itseni pomon käskystä puoli tuntia myöhemmäksi. Yhdeksältä oli vielä ylitöitä luvassa, mutta ehdin juuri ja juuri syödä päivällisen, kun chief soitti siinä 1730, että mitäs jos tehtäisiinkin hommat jo nyt. Kuitti. 10 minuuttia ja olin takaisin yliopistolla, siinä sitten tunti siirreltiin samoja huonekaluja paikasta X paikkaan Y, joita olimme juuri edellispäivänä siirrelleet paikasta Y paikkaan X. Luonnollisesti kaikesta alkavasta ylityöstä napsahtaa heti kolmen tunnin liksa, joten ei hullumpi keikka, varsinkin kun hommien jälkeen suuntasimme tarjoilupuolen johtajattaren toivomuksesta keittiön puolelle, jossa ylitarjontaa oli enemmän kuin runsaasti. Itsehän vein kotiin muuan muassa laatikollisen voileipiä ja donitseja. Tietenkään jälkimmäisiä en syönyt itse, vaan dumppasin ne mukavana tyyppinä kämppiksilleni.

Muutenkin aika rauhallista meininkiä tuolla töissä. Yhtenä päivänä piti siirtää 20 tuolia 50 metrin päähän, toinen kaveri läksi hakemaan kärryjä, mutta itse olin sitä mieltä että siinä ajassa kun kärryt on paikalla, niin olen kantanut tuolit jo käsin. Nappasin 5 tuolin pinon syliini, mutta ennen kuin ehdin askeltaan ottaa niin johan pomo parahti hätäisesti: OY! Mr.Joona! What are you doing? Selitin aikomukseni, mutta päällikkö oli visusti sitä mieltä että kaikki turha hien vuodattaminen on… no, turhaa. Meinasin aloittaa RUK:n malliin että ”kyllähän meillä Suomessa…”, mutta päätin kuitenkin jättää sanomatta. Maassa maan tavalla. Myöhemmin olin fiksaamassa ruokalan pöytiä, kun muut marssivat vierestä teetauolle. ”Mr. Joona, time for break!”. Näytin peukkua ja ajattelin viimeistellä kuitenkin pöydän, joka oli juuri työn alla. Ehdin juuri laskea pääni, kun kauempaa kajahti täydellä volyymilla. ”SON! EFFECTIVE IMMEDIATELY!!! Jaahas.

Päivä päivältä hauskempia veikkoja nuo työkaverit. Heh, nimitykset vaihtuu töissä tuon tuosta. Aina kun tulen tai lähden töistä, niin se on: ”G´morning champ” tai ”See ya tomorrow champ”. Sitten kun pomolla on jotain kerrottavaa tai kysyttävää, niin kutsumanimi vaihtuu: ”Do you know, Mr.Joona…?” tai ”How it is in Finland, Mr. Joona…?”. Ja taas aina kun pitää kantaa jotain, niin kuuluu: ”Musclestm, this is for ya” tai ”Musclestm, come here!”. Eipä tiennyt Hollannin Isäntäkään, että olisi voinut aikoinaan trademarkata tuon keksimänsä nimityksen, nyt nimittäin rojaltteja tippuisi tiuhaan tahtiin. Aina kun lähdetään porukalla jonnekin, niin pomo punnitsee käsissään kaiken kannettavan, ja meikäläiselle tietty ojennetaan se painavin esine. Ja yleensä kyse on siis tapauksesta, jossa jaossa on partikkeleita, jotka painavat 1-5 kg kipale. Taitaa ukko tehdä tuonkin ihan piruillaakseen, parhaassa tapauksessa punnitsi kädessään työkalulaukkua ja erilaisia nippeleitä sisältävää pahvilaatikkoa, ja kun ei päässyt ratkaisuun, niin ojensi molemmat toiselle kaverille.

”Which weights more?”.
”Umm…this one”.
”Musclestm
”Rrrrright boss”

Ja eihän se hauskuus työkavereihin lopu. Koulun yhteydessä toimii paikallinen kebula, ja kun ensi kertaa hain lounasta sieltä (tapahtui siis pari päivää ennen EM-kisojen Turkki-Saksa matsia), niin vuorossa oleva Kérim katsoi ylivaaleaa lakikasvustoani pitkään (muka vihaisena), ja kysyi sitten: ”You are not from Germany, are you?” ja teki kädessään olevalla veitsellä epämääräisiä liikkeitä. Ennen kuin ehdin edes vastata, niin hän solkotti jotain konekiväärin nopeudella muille halalin paistajille, jotka kerääntyivät nopeasti eteeni, taaskin ”mukavihaisina”. Heh, onneksi olin nopeasti jekun päässä kiinni, ja kysyin muka hämmentyneenä: ”Entschuldigen Sie bitte, aber was meinen Sie?” Siinä sitten naurettiin porukalla, ja tuo ensin mainittu Ìmal yritti opetella lausumaan nimeni, mutta tuloksettoman yrittelyn jälkeen päädyttiin sitten lontoonkieliseen vastineeseen, jota kuulen nykyään päivittäin. Ja heti tuon futismatsin jälkeisenä päivänä (karvakädethän sen hävisi, yllätys) kuului seuraavaa. ”John. JOHN! Come here. Do you want to know a secret? Do you KNOW why those german bastards won last night? They put a kilo of sweet honeybutter in their arses, you know, to bring them luck!”.

Joskus blogin alkualkoina mainitsin sen kikkarapäisen kauluspaitalaiheliinin sieltä salilta, joka rupesi piipittämään kun yritin ottaa ensimmäisiä valokuvia punttihuoneen puolelta. Myöhemmin olen nähnyt kaverin useasti treenaavaan paikan päällä, mutta jotain epämääräistä tyypissä on aina ollut. Siis se jäbä on just semmonen perusluigi, rasvaprosentti on jopa harvinaisen alhainen, mutta siihen se positiivisuus loppuukin. Kaverilla ei ole nimittäin tippaakaan lihaksia! Siis kirjaimellisesti, ei gramman grammaa, ainakaan ulkoisesti näkyvää grammaa! Jannusta pitäisi saada kuva, jotta naisetkin ymmärtäisivät, että mitä se ”laihduttaminen” ilman lihaksia ylläpitävää treeniä oikein teettää, koska tuonhan kuulee joka naisen suusta. ”Siis mä haluun vaan laihtuu, en mä mitään LIHAKSIA haluu, siis en todellakaa!” Tuo anorektikon ja luurangon laihan välimaastoon sijoittuva näky on nimittäin yhtä kaukana ihanteesta kuin Suomen jalkapallomaajoukkue kansainvälisestä menestyksestä. Kaveri treenailee joka ikinen kerta hihattomasta, ja tekee lähes aina ylataljaa niskan taakse tai vipunostoja rinnalle, joista molemmat kuuluvat samaan hyödyllisyysluokkaan salaatin kanssa, kun on kyse massan kasvattamisesta!

Se mikä meikä on aina ihmetellyt (sen lisäksi että miten ihmeessä salin henkilökuntaan kuuluva voi olla noin jälkeenjäänyt (lue= vammainen) treenimetodeissa, IHAN millä tahansa asteikolla mitattuna!), on tuon kaverin pienehköt MANBOOBSIT! Siis luulin aina että kyseisestä ilmiöstä kärsivät vain reilusti ylipainoiset tai ne hel**vetin harvat joilla on joku geneettinen vika. Ja ennen kuin kukaan vaa´an hajoittaja rupeaa onnittelemaan itseään siitä että kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, niin se on taas yhtä yleistä kuin sen kaksipäisen vasikan löytäminen sieltä Hilma-tädin navetasta. Tämä jamppa menee kuitenkin luokituksen ”luuviulut” alle milloin tahansa, joten liiasta suklaakakkujen syömisestä ei voi ainakaan olla kyse.

No, asiaan. Kaveri tuli yhtenä päivänä taas siinä samassa pinkissä kauluspaidassa (mitä se ilmeisesti vuorottelee sen hihattoman kanssa) käymään meidän toimistolla, ja pomo siinä esitteli meikäläisen samalla kun käteltiin. Kädenpuristus oli mallia ”kuollut kala”, ja väristykset kulkivat läpi selkäpiin. ”Yea, we ´ve met before, I have seen hi… he…. Suuni tuntui yht´äkkiä karhealta kuin hiekkapaperi. Pystyin melkein kuulemaan kun rattaat alkoivat liikahtelemaan päässäni. Tiedättehän miten miehet puhuvat eri sukupuolille eri tavoin. Äänensävy ja kehonkieli ovat erilaisia, yleensä ihan tiedostamatta. Joku pomon käytöksestä ja eleissä sai niskavillani pystyyn. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden, ja tiedostin kaikkien varttuvan seuraavaa sanavalintaani, vaikka oikeasti ajatuksenkulku tapahtui noin mikrosekunnin kolmanneksessa, ja onneksi autopilotti otti ohjat ylipitkän tauon jälkeen:
”…I have seen YOU in the gym, how is it going?”
”Not so bad, thanks for asking”
”You know Mr.Joona, that SHE is the manager of the gym?”

JU**LAUTA!!!! Se karnevaali-intiaani olikin oikeasti NAINEN!!!!! Siis mitä v**tua!!!? NAINEN!!!!???? Siis mieheltä näyttävä nainen!!! Ei niinkään mikään maskuliininen drag-queen, vaan enemmänkin semmoinen androgyynihomon näkoinen interseksuaali! Ja tämä tuulenpieksemä troglodyytti puhuu malatalla äänellä, sen kainalopuskat kaipaavat trimmaamista eikä se käytä rintsikoita. Jälkimmäiset tosin tiedän siitä, kun se kaksijalkainen cyrano käyttää sitä naurettavaa hihatonta, jossa kainalohalkio ulottuu puoleenväliin kylkeä. Eikä sitä sen rintavarustustakaan erottaisi muuten, ellei se pitäisi sitä ylipinkeää treenipaitaa päällä. Kauluspaita päällä sen sivuprofiili on tasaisempi kuin kakkosnelonen! Villi veikkaukseni on, että kyseessä on hienosteltu versio rekkalesbosta. Ja meikä on puoli vuotta luullut että se on mies! Ei s**tana!

Asiasta leivänpaahtimeen, kesän kevyesti odotetuin elokuva, Dark Knight, saa muuten ensi-iltansa Suomessa 25 päivä tätä kuuta. Onneksi meikä on ajan hermolla, ja pääsen nauttimaan siipien havinasta jo ensi torstaina, 17 päivä. Kuten suurin osa tietää, kyseessä on myös Heath Ledgerin (joka oli muuten aussi!) viimeiseksi jäänyt elokuva, mutta kuten trailerista voi päätellä, kyseessä taitaa olla Jokerin paras tulkinta ikinä! Jos milloinkaan on tehnyt mieli elokuviin, niin nyt on ehkä paras hetki.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Välitilinpäätös

Vuosi 2008 on taas ohittanut puolenvälinsä, ja meikäläisenkin taistelut täällä down under alkavat olla samoin puoliksi suoritettu. Joten taitaa olla aika pistää hommaa hieman pakettiin ja analysoida tapahtumia. Ja näin puolenvälin kunniaksihan tässä voisi kirjoittaa extrapitkät vuodatukset, vaikka se onkin lukijoille yhtä miellyttävää kuin hakaneulojen tunkeminen varpaankynsien alle.

Kuluneet 4-5 kuukautta ovat olleet melko erilaisia mihin olen aikaisemmin tottunut. Uusi mantere, uudet kujeet, eihän tuo nyt yllätyksenä tullut. Mutta silti, niin ihmismieli, kuin kehokin, hakeutuu mielellään homeostaasiin, eli tasapainotilaan, ja sen järkkyminen tuntuu aluksi epämukavalta. Se on jotain uutta, mihin yksilö ei ole ennen törmännyt. Esimerkiksi, ihmiset ovat tottuneet saamaan lämmintä vettä suihkusta. Sinä aamuna kun sitä ei tule, niin auta armias. Mutta jos kylmää vettä tulee viikkokaupalle. niin pikku hiljaa ihmiset adaptoituvat, eli tottuvat tähän. Ilmiö kuuluu jokaisen elämään, ja esimerkkejä voi hakea mistä vain. Työpaikan/koulun/tyttöystävän/auton tai vaikka ruohonleikkurin vaihto. Kaikki edustavat jotain uutta ja tuntematonta, ja vaikka ne voivat etukäteen näyttää kuinka mahtavalta tahansa (harvemmin kukaan nyt huonompaan vaihtaan, vaikka onhan niitäkin pölvästejä nähty!), niin alussa on kuitenkin aina pieni epämukavuusvaihe kun ollaan tuntemattomilla vesillä. Ihmiset ovat uusia, käyttäytyvät eri tavoin ja ennen niin hyväksi havaitut sosiaaliset mallit tai käytöskoodit voivat kääntyä ylösalaisin. Se s**tanan uusi sähköleikkurikaan ei toimi samoin kuin vanha sodanaikainen malli, jolla pystyi ajelemaan nurin pienet männytkin! Asiat ja käytännön toimintamallit on vain opittava uudestaan, yleensä erehdyksen ja turakoimisen kautta! Kukapa sitä olisi kokeilematta tiennyt että siihen elektroniseen sähköaitaan ei kannata kusta!

Mutta pikku hiljaa asiat alkavat luistaa, ja palasten loksahdellessa paikoilleen tuo puskurivyöhyke on taakse jäänyttä elämää ja uudet rutiinit ottavat paikkansa jokapäiväisessä elämässä ja taas ollaan tutuilla linjoilla. Ja hommat ovat täällä kulkeneet kyllä aivan loistavasti, vaikka tokihan aina on parantamisen varaa. Jälkiviisaus on aina paras viisaus, ja taaksepäin on helppo katsoa ja nähdä ne oikeat ratkaisut jotka jäivät silloin aikaisemmin tekemättä:)

Sukellus & surffaus olivat kovasti mielessä tänne tullessa, mutta tähän mennessä olen ehtinyt vain kerran surffaamaan. No, se asia kyllä korjataan heti kun kesäkelit tulevat takaisin, se on vissi. Samoin sukelluksen laita, eihän sitä voi jättää kokematta, ja vaikka se nyt ekalta lukukaudelta jäikin väliin, niin onhan tässä vielä aikaa. Uuden-Seelannin reissun aikataulutimme ensi kesälle, eli varmaan siinä loka-joulukuun tienoilla pitäisi siellä kipaista, ja paikkahan on tunnettu extremeurheilijoiden ja adrenaliinipiikittäjien paratiisina, joten saa nähdä että mitä kaikkea kivaa sieltä jää käteen. Muutenkin, nyt kun mestat on nähty ja seikkailut koettu, niin tietää ensi lukukaudella että minne kannattaa mennä ja mihin pirskeisiin ottaa osaa. Ja koska kesä tekee tuloaan, niin huhujen mukaan täällä alkava kevätlukukausi on kaksin verroin vauhdikkaampi kuin mennyt syyskausi.

Hmm… Onhan se pakko myöntää, kyllähän täällä on koti-ikäväkin ollut. Kyllä sitä jokainen vaihdossa ollut tietää että sitä ikävää ei voi välttää, jokainen vain reagoi siihen omalla tavallaan. Täälläkin on päiviä, jolloin olo on kuin maailmankeisarilla, ja Sydneykin tuntuu liian pieneltä, ja sitten on niitä päiviä kun tekisi mieli vain kaivautua peiton alle ja herätä omasta sängystä kotisuomessa. No mutta onneksi suhdeluku noiden päivien välillä on melko suuri ensin mainittujen hyväksi, ja sitä paitsi, sehän on vaan inhimillistä että ikävöi joskus kotiin. Ei siitä pidä sen suurempaa numeroa tehdä, melko naurettavaa pelleilyä jos rupeaa itkemään ja hengittelemään liimaa vain sen takia ettei pääse takaisin kotiin heti kun se kone on tänne laskeutunut. Itseä jos rupeaa ahdistamaan, niin mietin lähes aina sitä, että voisi ne asiat huonomminkin olla, ja mieleen tulee armeijan aamuherätykset ja muut pyörävajarallit keskellä talvea. Täällä ei ole ainakaan kukaan pakottamassa tekemään yhtään mitään, joten ei siinä kyllä pitäisi olla minkäänlaista aihetta itkuun tai muuhun nenänkaivamiseen. Ja silti kuulee niitä tarinoita niistä pannuaivoista, jotka itkevät että ”en mä olekaa ku 25 ja risat, mut silti itken ja nyyhkytän, kun mulla on vaa niin kova ikävä sitä meidän karvaturpa-Muppea ja sitä mun tyttö/poikaystävää, jonka kaa seukkasin 2 viikkoo ennenku läksin tänne! Mä haluun heti kotiin, tai muuten rupeen kiljumaa”. Ton tason juureksia pitäis kyllä pistää boksiin suorana lähetyksenä! Ois kannattanu varmaan miettii ennenku läksit matkaan, et jos olisit säästäny lipun hinnassa ja vetäny ittes vaan JOJOON!!! Se viisumin hankkiminenkin oli sen verran kryptinen projekti, että nopeampiälyisempi voisi luulla että samalla kyettäisiin screenaamaan kaikki maajoukkuetason urpot pois koneesta, ja annettaisiin tilalle vaikka bussilippu Turkuun ilman paluuta!

Mitäs sitä kotoa sitten on kaivannut? Vaikea, ja jopa hengenvaarallinen kysymys, johon joku meikäläisen ajatuksenjuoksuun kykenemätön mangusti saattaisi jopa langeta. Ai miten niin? No mietitääs vähäsen. Mitäs tuohon nyt sitten pitäisi sanoa, että kaikki olisivat tyytyväisiä. No tietty omaa perhettä on ollut ikävä, jos sitä ei sano ääneen, niin vanhemmat vetävät nimen yli testamentista kyselemättä. Ja sitten saa myös unohtaa ne äiteen herkulliset lihapullat ja kaikki mahdolliset sponsoroinnit sieltä isukin puolelta. Tuo veljeni Bull(a) nyt tuskin niskojaan nakkelisi jos sitä ei mainitsisi, enemmän se on tyytyväinen kun saa loikoilla kotona sorkat ojossa ilman että kukaan kyseenalaistaa sen asemaa karsinan kovimpana karjuna, mutta sekin autuus kestää enää sen puolisen vuotta, sitten on paluu arkeen sen pienemmän kaukalon ääressä.

No kavereita on tietty ollut myös ikävä, mutta tässäkin pitäisi varmaan olla paljon spesifimpi, vai onko sitä ollut yhtä ikävä niitä parhaimpia kavereita, kuin niitä hyvän päivän tuttuja, ja entäs niitä jotka ovat soitelleet/mesetelleet/kirjoitelleet blogiin vs. niitä jotka ovat kaivautuneet kotiloihinsa?

No sitten tietty pitäisi varmaan mainita että on ollut ikävä myös sitä Hilkkaa ja Annaa, Liinua ja Päivikkiä, ja ketäs vielä, tai muuten saa kotiinpalatessaan niitä jäätäviä, yllättävästi tikarilta haisevia katseita ja pahimmassa tapauksessa itkuisia puhelinsoittoisia tänne keskellä yötä. Ja kuitenkin aina joku unohtuu, ja sitten joku polttaa päreensä (sekä meikäläisen postilaatikon) ja kellään ei ole enää kivaa. No entäs ne sukulaiset? Niissä on se hyvä puoli että ne voi kattaa yhdellä sanalla, vaikka taaskin tulee eteen ongelma että kumpi on kivempi, setä vai täti, serkku vai pikkuserkku, ja kumpaa on kovempi ikävä? No onneksi meikäläisen sukulaiset on niin hyviä tyyppejä (hyvät geenit kulkee suvussa), että he tietävät tulevansa katetuiksi tasapuolisesti tuon yhden sanan alla.

Hauskaahan täällä on ollut aivan kybällä, siitähän ei pääse yli eikä ympäri. Mahtavia tuttavuuksia ja rajoja ylittäviä kaverisuhteita on luotu jo nyt sellainen määrä, että aika monen käden varpaat menisivät pelkkään laskemiseen. Useita jumalattoman hauskoja hetkiä on vietetty yhdessä, ja niitä kaikkia fiilistelee itse kukin varmaan vielä pitkään. Tietty parhaimmilla hetkillä on tuntunut myös aika haikealta siinä suhteessa, että ne hetket olisi halunnut jakaa myös kotona olevien parhaiden kavereiden kanssa. No mutta eiköhän reissua muistella sitten niitten kamujen kanssa ensi tammikuussa Koffin äärellä, kun, tai siis jos, palaan maailman valloittaneena kotiin…

Heh, tiettyjä ajatuksia, asenteita ja odotuksia oli myös tuon etanolin suhteen tänne saapuessa. Mielessä kävi mahdoton ajatus, että olisiko mahdollista jatkaa kotona alkanutta melko negatiivista toleranssia, ja viettää vaihtovuosi ennenkuulumattomasti nesteittä. No, onhan se pakko myöntää itsekin, että ajatus oli lievästi sanottuna melko pystyyn kuolleena syntynyt, ja nyt omakohtaisesti suoritetun empiirisen tutkimuksen jälkeen voin todeta että yksilöstä riippumatta alkoholinkulutuskäyrä nousee exponentiaalisesti vaihtoajan (t) funktiona, kunnes se saavuttaa pohjatonta kaivoa muistuttavan lakipisteen (h). Teoriassa funktio voi saada h:takin korkeampia arvoja, mutta käytännössä raja-arvon määrittävät joko a) matkabudjetti, joka yllättäen vaihtoi nimensä ravitsemus- ja nesteytysbudjetiksi tai b) maksan sietokyky. Poikkeustapauksena pitää muistaa, että vastaukseksi on mahdollista saada imaginääriluku, mikäli kohdassa a muuttuja B (lompakon paksuus) korvataan arvolla Pb (Pappa betalar).

Alkupään kuvaajasta ei kannata tehdä kuitenkaan sen suurempia aproksimaatioita, koska käyrän ekstrapoloiminen pienistä t:n arvoista suuriin johtaa vain ongelmiin (havaittu useissa tenttitilanteissa), koska asymptoottista käyrää muistuttavan kuvaajan hetkellinen volatiliteetti kasvaa huomattavasti muuttujan t lähestyessä suurinta raja-arvoaan. Intuitiivisesti tämä tarkoittaa sitä, että ajanhetkesta t1 (tentteihin noin viikko, s**tana) aina hetkeen t2 (viimeinen tentti ohi, vituiks meni, taas, vaikka ei haittaa kyllä tippaakaan! Jihuu!!! Vapaus, elämä, täältä tullaan!!) kuvaaja saa nollasta poikkeamattomia arvoja, ja tämän jälkeen jousiefektin (Oletko tosielämän Einstein? Mötkö et al. 1798) johdosta funktion maksimiarvo lähestyy hetkellisesti ääretöntä, ja raju nousukiito pysähtyy vasta kun aikaa kuvaava variantti saavuttaa raja-arvonsa Tse on loppu nyt, tai vaihtoehtoisesti mikäli onnistut sitä ennen derivoimaan lompakkosi arvon nollaksi. Tosin tällöinkin substituutteina voidaan käyttää joko lasinpesunestettä tai kirnupiimää.

Akateeminen tutkimus on omalta osaltani vielä hieman keskeneräinen, koska aika t on geneeriseen tapaukseen verrattuna kaksinkertainen (lukukausi vs koko vuosi), mutta jo tässä vaiheessa on selvää, että suosituksiini tulee kuulumaan AA-kerhon jäsenyyden liittäminen kotiinpalaaville vaihto-opiskelijoille suunnattuun tervetuloa kotiin -pakettiin, joka tällä hetkellä koostuu ainakin Lappeenrannassa pelkästään lämpimästä kädestä ja mustasta silmästä.

Sitten päästäänkin mielenkiintoisimpaan aiheeseen, eli itse blogiin. Yleisesti ottaen yhteiskunnassa vallitsee uskomus, jonka mukaan bloggaajat ovat joko mielisairaita tai henkisesti vajaita, kärsien yleensä vähintään neljännen asteen masennuksesta sekä yleensä myös jonkinmoisesta ekshibitionismista. Itse olin ennen blogin aloittamista täysin samaa mieltä. Ja niin olen vieläkin.

Kroonisen bloggaajan tunnistaa yleensä yliaktiivisesta, kontekstiin sopimattomien sivistyssanojen viljelemisestä tai muuten sekundäärisillä argumenteilla briljeeraamisesta. Irrelevanttia tai ei, Ranskassa sana ”bloggaaja” rinnastetaan aasiinsekaantujaan viittaavaan kuolettavaan loukkaukseen. Suomen mielenterveyslaitoksen teettämän tutkimuksen mukaan bloggaaminen on henkisesti sairaiden ja syöpäpotilaiden toiseksi suosituin harrastus, heti Big Brotherin seuraamisen jälkeen.

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin ollut minulle henkisesti erittäin palkitsevaa, ja koen saaneeni siitä mahtavan voimavaran valoisaa tulevaisuutta varten. Haluaisin kiittää kaikkia lukijoita, jotka ovat jakaneet tämän ikimuistoisen matkan kanssani, ja joiden loppumaton tuki on ollut minulle äärimmäisen tärkeää matkalla kohti henkistä kehitystä, sekä… Hetkonen! Otetaas stoppi tähän! Just tähän!

Siis, tarkoituksenihan oli sanoa, että blogin väsääminen on ollut meikäläiselle lähinnä yhtä mielekästä kuin päivittäinen natriumpolystyreenisulfonaatin annostelu rektaaliin. Siitä on ollut korkeintaan se hyöty, että tiedänpähän ainakin sen että tulevaisuudessa jos ja kun lähden jonnekin reissuun, niin en varmana kyseistä paskaa enää kirjoita. Koskaan. Piste. Ja jos pitäisi luetella asioita joista haluaisin lukijoita jostain kumman syystä kiittää, niin lista olisi lyhyempi kuin luettelo Ruotsin voittamista sodista.

Blogin tarkoitus oli antaa muille pillipiipareille mahdollisuus seurata (no ihan kun jotain oikeesti kiinnostais) taisteluitani täällä jossakin nousevan auringon lähettyvillä (no ei toi maantietokaan oo näköjään mun parhaita puolia), mikä oikeasti tarkoittaa sitä, ettei mun tartte sitten jokaiselle erkille erikseen kertoa samaa tarinaa kymmentä kertaa kun tulen takaisin! Ja mä ymmärsin ton siten, että sen pitäisi korkeintaan lisätä vi**tusta muille, koska niitten pitää käydä loggailemassa siellä kaimaanienrakastaja.urpo.com-saitilla joka päivä, eikä niinpäin että se lisääkin VI**TUSTA MULLE!! Siis kyllähän toi nyt pikkasen (eikä niinkään ihan pikkasen) hajottaa, koska tänne pitää olla jumankekka joka viikko rustaamassa jotain elämää suurempaa lönrott-tason epiikkaa! Ja blogin molemmat (ainoat) lukijat, Jukka & Bull(a) saivat jostain töitä (eipähän tienny työnantaja että saipahan taas aikamoisen kasan tyhjiä saliviisauksia riesakseen) tai hankkivat muuten vain oman elämän, joten niistäkin näkyy enää vauhtiviivat kerran kuussa, ja sekin parhaimmillaan.

Ainoa syy miksi edes harrastan moista sofistikoitunutta verbaaliakrobatiaa on se, että mitä ilmeisemmin mulla ei oo oikeesti kavereita joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. No mutta sehän nyt ei oo mitään uutta, on mulla s**tana parempaakin tekemistä kuin hengailla juustojen kanssa, jotka eivät ymmärrä beetakaroteenin tai saksalaisen volyymitreenin päälle! Noissa kuvissakin olen vaan väkisin (ota nyt juma**uta se kuva ennenkumä vedän sua pataa ja hautaan sun kissas tonne mettää) änkenyt joidenkin turistien sekaan, että saan edes jotain valehdeltavaa.

Se on varmaan kaikille tässä vaiheessa jo aika selvää, että blogi on kirjoitettu melko kusenkastelemalla kierteellä, ja kaikkia ajatuksia ei tarvitse ottaa ihan tosissaan. Tai siis, eiköhän tuokin ”kaikille varmaan melko selvää” ole melkoista YLIarvioimista ihmiskunnasta, jonka kuolleisuuslukema laskisi ainakin viidenneksellä, mikäli jokainen neropattipellehermanni ymmärtäisi että sitä haarukkaa ei tosiaankaan kannata laittaa sinne PISTORASIAAN!!! Joten varmuuden välttämiseksi, tavaanpa sen vielä teille. Blogi on siis kirjoitettu melko ku-sen-kas-te-le-mal-la kier-teel-lä, ja i-han tar-koi-tuk-sel-la. SELKISKÖ? HÄH!?

Ensinnäkin, mikäli joku kaipaa sitä kukkaistuoksuista blogia, niin kait se nyt on aika ilmeistä (kts. yllä pistorasia-esimerkki) että semmoista ei täältä löydy, eikä tule löytymään! Toiseksi, lähinnä kaikille puunhalaajille ja kettutytöille tiedoksi, se kommenttilaatikko on tarkoitettu myös sille kritiikille, varmaan kuulen sen ”ko se Joona kirjottaa niin ylitsevuotavaa egoilupullistelua, eiks se vois kirjottaa mieluummin sillee normaalisti, ja vaihtas ne elämää tärkeämmät salijutut muihin aiheisiin, kuten öljylauttojen leviämiseen tai punaselkäpingviinien elinpiirien pienenemiseen”-whinetyksen minkä kerrot parhaalle kaverillesi, joka sekin on joko puhkiraiskattu barbinukke tai sun ikioma nöpökorvas, se öisin kirkuva, keritsemistä + keittämistä kaipaava siamilainen karvapuudeli!
Ja kolmanneksi, voi v***u s**tana, jos se sun pölyhuiskas, ihan sama mikä tiibetinmaki se on, on nimeltään Nuppu, Mr.Prince, pikku-Erkka tai ees jotain sinnepäin, niin tiiät varmaan että kenen naamalta mun jalka löytyy ensimmäisenä kun tuun takas!

Tässä kohtaa vaikuttaa juuri se suomalaisuuden paradoksi. Mikäli kirjoittaisin persikanväristä blogia siitä kuinka onnellinen olen, kuinka täällä on niin kivaa ja mahtavaa, ja kuinka kaikki on niin siistiä ettei mitään rajaa, niin ihmiset rupeaisivat heti ajattelemaan että onpas sillä Keräsen pojalla taas noussut kusi päähän. Vähän sama kun Lahtinen voittaa lotossa, ja kertoo lehtihaastattelussa olevansa onnellinen ja aikovansa ostaa uuden mersun. Tällöin naapurit ajattelevat että onpas sillä nousukas-Lahtisella noussut neste päähän, kun heti pitää saada naama paikallispitäjänlehteen ja uudet vankkurit alle. Ei se suomalainen halua kuulla toisen menestyksestä ja hyvästä olosta. E-hei, mieluummin kuullaan juttuja siitä, kuinka Lahtisen kissa söi 7-oikein kupongin, sen jälkeen kun se Tahitin matka ja SL viissatanen oli jo maksettu. Samoin suomalaisen mieltä lämmittää paljon enemmän tarina siitä, kuinka se työpaikan mulkku vuoropäällikkö sai snagarilla dunkkkuun tai kuinka Virtasen emäntä petti sitä putkimiehen kanssa.

No, se paradoksin toinen puoli: sitten kun Lahtinen/Virtanen/Keränen itkee että kuinka hatuttaa, kun se kuponki katosi, vaimo lähti tai kuinka täällä lihapullissa ei ole tarpeeksi proteiinia, ja naapurit ovat taas sitä mieltä että onko sen ison miehen taas pakko itkeä kovaan ääneen, eikä se voisi vaan päättää hiljaisesti päivänsä siellä kellarissa syömällä rotanmyrkkyä. Koskaan ei olla tyytyväisiä. Kun on kesä, perse on hiessä, kun on talvi, perse on jäässä. Kun on syksy, perse on märkä, ja kun on kevät, niin perse on… no, aika v*tun sama, oli mitä oli, pointtina, joka tapauksessa saa sen kusipään maineen teki mitä tahansa, joten why not go down swinging anyway!

Sinänsä aika mielenkiintoinen dilemma. Ihmiset sanovat toista ja ajattelevat toista. Ei mikään Nobelin arvoinen oivallus tosin. Kaikki herrantertut ja muut itseään siveellisinä pitävät naapurin keijot paheksuvat blogia ääneen, mutta jos oikeasti kirjoittaisin blogia normaaliin, kiviäkin kiinnostaa –tyyliin, niin voisin laskea blogin molemmat lukijat yhden käden sormilla. Tekopyhyys on samaa luokkaa kuin siinä, että naapurin rouvien mielestä rasismi on rikos, mutta se oli varmasti se NEEKERI sieltä torilta joka varasti sen telkkarin. Ja mitä v**tuu toi SOMALIKII tuolta takarivistä tuijottaa!

Silloinkin kun paras kaveri ostaa kammottavan rievun sikahintaan, niin sitä on pakko kehua, jottei kaverille tule paha mieli. No, harmi vaan, kannattaisi varmaan joskus ajatella taas sitä omaa nenää pidemmälle. Joko itse sanot sille puupäälle että se osti just HEL**TIN ruman perunäsäkin, tai sitten ne sata muuta ohikulkijaa sanoo sen sille illalla ilmeillään. No mutta ei se mitään, kunhan tuli oma nahka pelastettua, kaverilla nyt niin väliä, paitsi että jos vielä tuon jälkeen kehtaat liikkua sen seurassa, niin sut pitäs lopettaa pelkästä sympatiasta!

Suomalaiset ovat muutenkin niin velikultia, että heille tärkeintä on vaatimattomuus ja omien suoritusten vähättely, jottei kukaan varmasti tajuaisi että sulla menee paremmin kuin naapurin keskiverto-Kakella, jolla on 65-vuoden asuntolaina, käytetty volvo, raveista voitettu vaimo, musta silmä ja rinnassa pinssi joka kertoo Kaken viettäneen elämänsä viisi viimeistä vuotta AA-kerhossa. Suomalaisten tunnuslauseita ovatkin, ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”, tai ” kel’ onni on, se onnen kätkeköön”. Mikäli joku kommunismin vastustaja erehtyy huikentelemaan saavutuksillaan, tai ylipäätään käy ilmi että ko. tyyppi yrittää saavuttaa jotain elämässään, siis muutakin kuin itsemurhaan päättyvän syvän masennuksen 15-vuotiaana, niin lähimmäiset voivat tehokkaasti ojentaa häntä käyttämällä argumentteja kuten ”itku pitkästä ilosta” ja ”kyllä routa porsaan kotiin ajaa”.

Ja jotta edelliset sanonnat eivät olisi pelkästään täyttä kuraa, niin osa kanssamme asuvista peruskouludropouteista perustaa koko elämänsä näiden loistavien teemojen varaan! Näitä raimohelmismejä viljellään jatkuvalla syötöllä, vain sen takia jotta kukaan lähellä oleva ei ahdistuisi mahdollisesta valon ja toivonpilkahduksesta, joka sekin näkyy yleensä vain piipun päästä, joka toivon mukaan on suunnattu kitalakeesi! Tässä kohtaa herää vain ajatus siitä, kuinka loistava koko systeemi itse asiassa on. Mitään ei ole järkeä ruveta tavoittelemaan, koska sitä ei kuitenkaan kenellekään uskallettaisi kertoa, koska sekä edellä mainittu että jälkimmäinen johtavat parhaassakin tapauksessa pitäjän roviolle. Ja hämmentävintä tässä on se, että kun nämä BB:n kyttääjät ovat tarpeeksi hakanneet päätään vessan seinään, niin kehtaavat sen jälkeen odottaa pelastusta ja prinssi Uljasta hokemalla jotain ”paistaa se päivä vielä joskus risukasaankin”-mantraa. EI OO MUUTEN PAISTAMASSA!!!

No joo, ehkä on parempi lopettaa vielä kun on voitolla, paitsi että silloinkin se lopetusliike olisi pitänyt suunnata omaan takaraivoon siinä vaiheessa kun blogi oli vielä suunnitteluasteella. Varmasti kaikki jotka silloin taputtivat selkään ”kirjota ihmeessä Jonttu sitä blogii sieltä Ausseista” katuvat nyt tuota virheliikettä ankarasti. They unleashed the Beast! Meikäläisen mielipiteet kestävät päivänvaloa yleensä yhtä paljon kuin vampyyrit, ja mietinkin toisinaan että milloin hallitus laittaa kotimaisen jackbauerin perääni!

Kun tuota blogia lueskelee taaksepäin, niin tulee jopa itsekin huomattua että on sitä tullut päästettyä aina silloin tällöin MELKOISIA sammakoita suustaan. No mitäpä muuta sitä voisi odottaakaan, kun päästetään meikäläisen kaltainen, neron ÄO:lla ja pihalaatoituksen sosiaalisilla taidoilla varustettu Von Arscloch puikkoihin! Tulevaisuutta ajatellen nouseekin haastavaksi, että miten säilyttää blogi mahdollisimman ala-arvoisena, ja onko sitä mahdollisuus viedä vieläkin pidemmälle saamatta kuitenkaan kaasutustuomiota Unicefiltä.

Oletteko muuten koskaan miettineet että mitä yhteistä on maahanmuuttajilla ja niillä sulatejuustoilla, joita jossain yhteyksissä myös blogin lukijoiksi kutsutaan? No ette varmaan, koska muutenhan en moista kysyisi! Maahanmuuttajat tulevat Suomeen ja nauttivat Suomen anteliaasta sosiaalitukijärjestelmästä, mutta heti kun tulee näiden peelojen vuoro tehdä jotain takaisinpäin, niin he katoavat kuin pieru Saharaan… Valitettavasti tämä tapahtuu vain kuvaannollisesti, ja heti kun seuraavan kuun blogite…sosiaalituet ovat jaossa, niin nämä v*tun kurakikkelit ovat taas kädet ojossa menossa sieltä missä se sähköpaimen on matalin.

Ja kysynpähän vaan, kenen mielestä moisesta pitäisi selviytyä ruoskimista pienemmin rangaistuksin???