Stupid is what stupid does...

Ylikunto on sanayhdistelmänä melkein yhtä mystinen kuin kiinteytyminen. Yhteistä sanoille on se, että kaikki mukaurheilijat/kotidieettaajat/muut vaahtopäät ovat niistä ehkä joskus kuulleet, mutta kellään ei ole mitään tietoa että mitä ylikunto tai kiinteytyminen oikeasti tarkoittaa. Vai miksi muuten tolvanat luulevat että tehtyään viikon penkkimaksimia putkeen heillä on ”rintalihakset” ylikunnossa? Tai miten ihmiset luulevat että rasvaa voidaan jotenkin ”kiinteyttää???

Ylikunnolle on useita erilaisia määritelmiä, mutta syy on lähes aina sama: liikaa pitkäkestoista rasitusta suhteessa lepoon ja ravintoon. Rasituksen alle menevät siis kaikenlainen rasitus, niin henkinen kuin fyysinen, niin lajin kuin lajin treenaus, työ tai koulu. Kaikki ovat kuulleet työnarkomaanien burnouteista. Kyseessa on hieman samankaltainen ilmiö. Itse sanana ylikunto on hieman hämäävä, Lontoon originaaliversio ”overtraining” kuvaa tätä pelottavaa ja epähaluttua fyysistä olotilaa paljon paremmin, koska sananmukaisesti, kyse on siis liikatreenaamisesta!!!

Urheillessamme annamme lihaksille keskushermoston kautta erilaisia käskyjä jotta ne toteuttaisivat haluttuja funktioita, joita voivat olla vaikkapa neljän Koffilavan kantaminen Siljalta parkkipaikalle (kuka unohti kaljakärryt?) nakkikioskiheijarin sijoittaminen naapurin leukaluuhun tai simppelimmin esimerkiksi penkkipunnerrus tai jalkakyykky. Useimmissa tapauksissa ihmiset ajattelevat vain lihasten palautumiseen vaadittavaa aikaa, mikä teoreettisesti on jotain 32 ja 72 tunnin väliltä, mutta unohtavat täysin keskushermoston, joka on kuitenkin paljon kriittisempi tekijä. Toki pitää se myöntää, että keskushermoston liikarasitusta on sinänsä erittäin vaikea huomata, toisin kuin esimerkiksi juuri kuritettuja reisilihaksia, jotka kyllä ilmoittavat seuraavana päivänä olemassaolostaan, mikäli on tehty jotain oikein, tai edes sinnepäin! Siinä missä tietyt painoharjoitteet rasittavat vain spesifiä lihasryhmää, kuten rintaa, selkää yms, niin keskushermosto rasittuu joka kerta, kun tehdään fyysisiä ponnisteluja. Tämän takia esimerkiksi lepopäivä täytyy pitää juuri nimensämukaisena ”lepopäivänä”, eikä niin että silloin suunnataan vain jonkun toisen urheilulajin pariin! Toki taas nämä aina tunnetut eläman realiteetit on otettava huomioon, ja pelkästään urheilusta johtuvaa ylikuntoa esiintyy yleensä vain huippu-urheilijoilla, kun taas meillä normipulliaisilla asiaan vaikuttavat vahvasti myos työ/kouluelamä ja muu turhanpäivainen stressi sekä kunnollisen ravinnon ja levon pitkäaikainen puute.

On kuitenkin huomattava, että ylikunto on ilmiö, joka harvemmin kehittyy viikossa tai parissa. Päinvastoin, kyseessä on yleensä pitkäaikainen, krooninen tila, joka kehittyy hiljakseen, kun tiettyjä palautumiseen liittyviä seikkoja (esim, ravinto, lepo) laiminlyödään tarpeeksi pitkään. Tässä kohtaa pitää kuitenkin panna merkille, että akuutti, eli lyhytaikainen ylikunto on puolestaan tavoiteltava tila, johon treenaajat lajiin ja asteeseen riippumatta yrittävät päästä juuri ennen kevennettyä viikkoa, muttä se onkin jo sitten toinen tarina se.

Kuten jo mainittu, kroonista ylikuntoa on kuitenkin aika vaikea havaita, koska oireet ovat joka kerta niin yksilöllisiä. Yleisinä oireina pidetään kuitenkin pitkäkestoista unettomuutta, treenimotivaation puutetta, masennusta, mielialan vaihteluita, jatkuvaa väsymystä sekä normaalista poikkeavaa lihaskipua. Kuten ylläolevista seikoista voi päätellä, ulkopuolisen, kuten lääkärin, on melko vaikea arvioida mainittuja tekijöitä, ja tässä kohtaa korostuukin urheilijan/saliläskin oman kropan ja mielen tuntemus. Lääketieteellisistä keinoista ensimmäiseksi mieleen tulevat hormonitasojen mittaukset. Ylikunnon alla kortisoli- eli stressihormonitasot ovat tavallista korkeammat, ja testosteronitasot taas puolestaan tavallista alhaisemmat. Käytännössä yksi hyvistä keinoista on leposykkeen mittaus, mutta taaskin, rajan vetäminen varsinkin kokemattomalle on melko hankalaa. Puhumattakaan siitä, että joku hetkellinen ulkopuolinen tekijä, kuten kokeista, töista tai parisuhteesta aiheutuva stressi voi olla syy suuriin osaan oireista.

Ylikuntoon altistuvat yleensä juuri ne, jotka treenaavat eniten (no shit Sherlock!), mikä ei siis tarkoita Teitä, jotka sauvakävelette/poljette pyörällä töihin/käytätte hissiä rappusten sijaan kaksi kertaa viikossa! Vaikka tavalliset kynäniskat ja muut viikonloppusoturit altistuvat oireyhtymälle aina silloin tällöin, niin varsinaisessa riskiryhmässä ovat kuitenkin useita kertoja viikossa (joskus jopa useita kertoja päivässä!) harjoittelevat yksilöt. Jos unohdetaan ”ammattiurheilijat”, niin mieleen tulevat ensimmäiseksi vapaaottelijat tai uimarit, joilla treenimäärä on sitä luokkaa, että joku meikäläisen 4-5 kertaa viikossa harjoittama ruoskien heiluttelu salilla (joka on muuten jo kauhistus jokaiselle sohvaperunalle) on aikamoista lomaa siihen verrattuna! Vaikka oireilu on tunnettua lajissa kuin lajissa, niin ainakin itse olen törmännyt dokumentoituun materiaaliin juuri saliurheilun saralla, ja syynä tähän lienee todennäköisesti se, että niin katsotun ”voimaharjoittelun” suurempi intensiteetti (=tässä tapauksessa treenipainojen suuruus) vaatii keskushermostolta suurempia palautumisresursseja kuin vastaava matalaintensiteettinen treeni. Eikä pitäisi olla yllätys kenellekään, että voimaharjoittelu on nykypäivänä osa lajia kuin lajia, aina jalkapallosta yleisurheiluun ja muuhun trikoopelleilyyn:)

Sinänsä mielenkiintoista on huomata, että varsinkin mimmeille syndrooma on paljon yleisempi kuin voisi äkkiseltään uskoa. Tähän on mitä ilmeisemmin syynä se, että painontarkkailu/hallinta on useammille naisille niin tärkeää, ja tämä johtaa yleensä vähintäänkin lieviin syömishäiriöihin tai aliravitsemukseen suhteessa hurjiin urheilumääriin. Siinä missä naiset yrittävät jatkuvasti laihduttaa (usein väärin keinoin, kuten vähentämällä ravintoa liikaa), niin miehet puolestaan yrittävät yleensä lisätä lihasmassaa (huomaa operatiivisena sanana verbi ”yrittävät”), minkä puolestaan pitäisi johtaa kaloriylijäämään (puupäille -> kaloriylijäämä = syöt enemmän kuin kulutat), mikä taas vuorostaan tehostaa palautumista.

Jokainen varmasti tietää lähipiiristään ainakin jonkun, joka käy päivästä toiseen jumpassa sun muussa peppupakaragymsticktreeneissä, mutta syö silti kuin hiiri! Yleisin syy tähän on ainakin oman kokemukseni (niin omin silmin nähdyn, omin korvin kuullun kuin omin silmin luetun materiaalin) perusteella se, että se salaperäiset ”allit” tai vatsamakkarat eivät vain ota lähteäkseen, vaikka muulta paistavat jo luut! Tähän sitten hätäpäissään tytot keksivät ratkaisuksi joko liikunnan lisäämisen tai jo nyt minimaalisen ravinnon vähentämisen! Pienenä puolustuksena mimmeille, olematon vatsamakkaraongelma on yleistä myos langanlaihoille puuhelmisählynpelaajille, jotka mieluumminh karsivat aamupalasta kuin viikonlopun keskikeppanasta, koska se on vain niin coolia juoda sitä kaljaa ne v**tun puukorut kaulassa!

Oireilusta vielä sen verran, että siinä missä miehet yleensä kärsivät enemmän fyysisistä oireista, niin naisilla varsinkin vakava masennus ja rankat mielialanvaihtelut ovat todella yleisiä, johtuen siitä että ko. rasitustilassa hormonitoiminta todellakin heittää kuperkeikkaa, mikä puolestaan usein vaikuttaa kuukautiskiertoihin yms, ja tämä puolestaan aiheuttaa huolta ja stressiä (ja kaikkea muuta mitä mies ei voi edes kuvitella) ja pikku hiljaa loppumaton kierre on valmis!!!

Ylikunto on kuitenkin itsessään todella vakava syndrooma, ja vuosikymmeniä sitten kun aktiivisten lepoviikkojen hyötyjä ei vielä tunnistettu niin hyvin liikuntalääketieteessä, niin osa tapauksista johti jopa sydänlihaksen tulehdukseen ja tätä myotä kuolemaan! Tosin tälloin useammassa tapauksessa oli kyse samaan aikaan myos kiellettyjen aineiden käytöstä, mikä vuorostaan aiheuttaa taas lisästressiä elimistölle.

Ja mikä tekee asian vielä ikävämmäksi, niin ylikuntoa ei voi lääkitä keinotekoisesti! Ei ole ihmepillereitä tai piikkiä perseeseen. Ainoa hoitomahdollisuus on LEPO! Kuulostaa melko yksinkertaiselta, mutta pitää ymmärtää, että henkilöt jotka ylikunnolle altistuvat, ovat usein tietyllä tavalla ”addiktoituneita” harrastamaansa lajiin tai urheiluun ylipäätänsä. Koitappa sanoa tupakanpolttajalle tai heroinistille että on muutaman viikon ilman ihmeainetta! Tai kuinka helposti naiset pystyvät olemaan edes viikon syomättä suklaata/muita herkkuja, tai miehet juomatta sita jokaviikkoista saunakaljaa!!! Helpommin sanottu kuin tehty...

Vaikka muuten elämässä on täällä mennyt lujaa, niin urheilun saralla olen viimeiset viisi (5!) viikkoa vaeltanut kyllä varjojen mailla, pahemmin kuin pitkiin aikoihin! Kaikki alkoi siitä kun aloin saamaan kuumemaisia oireita juuri tuo 5 viikkoa sitten, mutta kuitenkin siten, että en ollut varsinaisesti kipeä. Ei niinkään ylimääräistä lämpoä tavanmukaisessa merkityksessä, vaan olin ennemmin ”valekipeä”. Pieninkin fyysinen ponnistus aiheutti vuolaan ”kylmän”hien puskemisen, kroppa tuntui jatkuvasti heikolta ja hengittäessä syvään keuhkot rätisivät kuin Kelloggsit aamiaspoydässä. Nice. Urheiluvuosien karttuessa sitä pitäisi kuitenkin oppia pikku hiljaa tuntemaan omaa kroppaansa ja vetelemään oikeita johtopäätöksia, varsinkin jos on sen verran hitaampi että kiipeää sinne puuhun perse edellä kerta toisensa jälkeen!

Itselläni ylikuntomainen oireilu on sen verran arkipäivää, että kärsin siitä about kerran vuodessa, mikä puolestaan todistaa sen, että ilmeisesti en ole mikään Einstein, koska muutenhan sitä oppisi jo parista kerrasta! S**tana! Viimeksi kärsin vastaavasta vuosi sitten kesän lopulla, ja silloinkin syynä oli pelkästään samankaltainen ahneuden ja tyhmyyden sekoitus! Niinkuin nytkin, mietin silloinkin jo reilu kuukausi aikaisemmin, että pitäisikohän tässä lyödä vähän jarrua, ja pitää vähän oikeaa lomaa urheilusta, mutta se ”loma” alkoi kuitenkin vasta sitten pakon edessä, kun tulin samalla tavalla kipeäksi! Silloin tosin lievemmin. Luulen että kyse on kipukynnyksen kaltaisesta ilmiöstä, jossa keho taas tutusti adaptoituu ärsykkeisiin, ja kestää kerta kerralta enemmän. Huonona puolena vahingot ovat vain kerta kerralta suuremmat. Esimerkiksi ensimmäisinä treenivuosina selvisin vastaavasta pelkällä viikon levolla, viime kesänä ja sitä edeltävällä kerralla sain samassa yhteydessä lievän poskiontelontulehduksen (kun keho on vastaavan stressin alla, niin se tulee hyvin alttiiksi myos muille tulehduksille ja infektioille), joka meni kuitenkin ohi antibiooteilla.

No, tällä kertaa olin ensin viikon kevesti ”kipeä”. Siis jotain terveen ja sairaan välimaastosta. Tietenkin heti kun olotila alkoi osoittamaan laantumisen merkkejä, niin oli mentävä salille paikkaamaan viikolta väliin jääneet ”treenit”, ja johan sen tyhmempikin arvaa että miten siinä käy. Toinen viikko putkeen samanlaista olotilaa, ja tässä vaiheessa hainkin sitten lekurilta antibioottikuuriin. Kolme päivää kuuria, ja oireet ohi. Kaksi viikkoa kulunut. Okei, aloitin kolmannen viikon salitreenit tällä kertaa puolivaloilla ihan varmuuden vuoksi, ja tunsin kuinka olotila koheni silmissä viikon edetessä. Viikonloppuna tapahtui kuitenkin täyskäännos! Nyt olin oikeasti kipeä! Siis todella kipeä! öisin värisin sängyssä kuin jääkalikka, vaikka olin pukeutunut useampaan kerrokseen, ja aamulla heräsin kohtuullisesti lainehtivassa hikilammikossa. Päivisin oli sama fiilis hieman laajemmassa mittakaavassa, kehon lämpotila ajeli vuoristorataa, ja pieninkin fyysinen ponnistus aiheutti hengästymistä, mikä puolestaan aiheutti loputtoman yskänkohtauksen! Keuhkokuumeesta kerran kärsittyäni, voin sanoa että olotila oli asteikolla 0-10 (0=normikuume, 10=vakava keuhkokuume, 13= kuolema) about 4.8. Ja jotta tyhmyydellä ei olisi rajaa, niin tietenkin kävin töissä samaan aikaan, vetäen kuitenkin puoli askia paikallista buranaa päivässä. Uusintakierros lekurille, ja tällä kertaa 2 erilaista antibioottikuuria mukaan, koska leku diagnosoi myos toispuolisen poskiontelontulehduksen, taas kerran.

Se mikä oli kuitenkin tavallisesta poikkeavaa, oli lääkäreiden käytös. Siinä missä Suomessa meikää katsottiin kieroon ja meinattiin soittaa valkotakkiset kun kerroin oireideni yhteydestä urheiluun, niin täällä puolestaan molemmat lääkärit kuuntelivat kärsivällisesti ja tekivät asiaan kuuluvia kysymyksiä aiheesta, ja olivat samoilla linjoilla kanssani. Ei sillä, että olisin itse lääkäri, mutta eiköhan meikällä nyt kuitenkin ole joku aavistus siitä että miten oma kroppa toimii! Ja uudet antibiootit olivat syöty viikon 5 alussa, mutta päätin tässä vaiheessa pitää kuitenkin taukoa vielä loppuviikon, aina eiliseen asti, jolloin kävin kevyesti satujumppailemassa ja laittamassa verenkiertoa liikkeelle.

Olisihan se kyllä pitänyt tietää etukäteen, taas kerran, koska olin jo pistänyt merkille tavallista jäykemmät lihakset, ja ensimmäistä kertaa myos eri nivelet alkoivat oireilla, kuten ranteet sekä kyynerpäät. Ja tietysti, tietyllä tavoin laiminlöin lepoviikkoja tarkoituksella, koska aloitin treenit niin kevyesti tänne tullessani, joten levon tarve oli tälloin paljon vähäisempi, ja vaikka treenit ovatkin koventuneet huimasti sitten helmikuun, niin siltikin jatkoin vain samaa rataa lepoviikkojen välttelyssä. Heh, itse asiassa, muistan kuinka juuri kaksi viikkoa ennen sairastumista lopetin kuluneen treeniblokin kovimman viikon, ja vaikka olo oli taas tavallista murjotumpi ja väsyneempi, niin päätin silloin että pidän kevyen viikon vasta seuraavan kuukauden päätyttyä. Ja juuri tuo päätos tuona tiettynä hetkenä koitui kohtalokseni... Ei auta kuin katsoa peiliin ja todeta olevansa taaskin tyhmempi kuin ennen...

Muita oireita oli sinänsä aika vaikea havaita, vaikka kyllä niitä nyt jälkeenpäin pystyy taas tunnistamaan. Jos vaihtovuoden alussa unirytmit olivat kevyesti sekaisin, niin lukukauden lopussa ne heittivät jo volttia, (esim. peli-illat aamukuuteen tms) ja jo tästä syystä nukuin melko huonosti. Mielialavaihteluita tai masennusta ei itselläni koskaan ole sinänsä esiintynyt, jos ei oteta lukuun sitä vitutusta mikä syntyy kun tajuaa olevansa kipeä! Muutenkin tuon masennuksen suhteen olen aina ollut sitä mieltä, että se on enemmänkin mielen heikkoutta kuin mitään muuta. Jos olet masentunut, on siihen yleensä joku syy. Joko a) teet jotain syylle, korjaat asian, ja sillä hyvä, tai b) jos asia ei ole omassa vaikutuspiirissäsi, niin ei se itku ja messuaminen tod.näk auta yhtään mitään, joten parempi unohtaa koko juttu. Ei se tosielämässä tietysti ole noin yksinkertaista, mutta rationalisoimalla pääsee aika pitkälle.

Kyllähän sitä aluksi v*tutti, ja teki mieli hakata hieman päätä seinään, koska oli taas päivänselvä juttu että on taas tullut ylitettyä vanhat lukemat tyhjäpäisyyden mittapuulla! Mutta parin päivän kivien potkimisen jälkeen sitä taas tuli käytyä se ongelman myöntämisen ympyrä läpi, ja tulin taas siihen johtopäätökseen että ei se itsekiukkuaminen ja jalan polkeminen varmaankaan auta sen enempää kuin sen kuuluisan norsun kivittäminen! Se on muuten jännä miten sitä huomaa kaipaavansa ja arvostavansa asioita vasta silloin kun niitä ei voi saada! En halua mitenkään verrata asioita, mutta samoin sitä yleensä ymmärtää esimerkiksi parisuhteen tai hyvän terveyden todellisen arvon vasta silloin kun se on menetetty! Tulipahan taas mietittyä asioita hieman eri kantilta, ja josko sitä tällä kertaa oppisi ja viisastuisi hieman ensi kertaa varten.

Nyt se on taas kuitenkin aloitettava varovasti, ja mahalaskusta toipuminen ja nousu entisiin lukemiin vie varmasti aikansa, mutta minkäs teet. 5 viikkoa tuli tuhlattua itse hässäkässä, seuraavat 2 viikkoa menevät kyllä täysin lähinnä käsiä heilutellessa ja niitä seuraavat kaksi viikkoa sitten totutellaan hieman kovempaan treeniin. Ja kylmästi arvioisin että siitä menee vielä ainakin kuukausi ennenkuin ollaan edes lähellä entistä tilaa, kaikki tekijät mukaan ottaen. Eli periaatteessa tässä tuli juuri hukattua reilut kolmisen kuukautta, siis neljännesvuosi!!! Ei kyllä huvittaisi tuotakaan ajatella, ainakaan juuri ko. kantilta, mutta minkäs teet, joskus se on kuitenkin käytävä läpi. Ja niinhän se kulunut sanonta menee, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Kyllähän noita aikaisempiakin kokemuksia pystyy jo nyt jälkeenpäin katsomaan opettavaisessa valossa, joten eiköhän tämäkin sinne kategoriaan joskus ajan myötä päädy. Omista virheistähän sitä parhaiten oppii. Tai niin sitä ainakin äkkiseltään luulisi...