Rentoa elämää

Ah, on tuo työntekokin joskus melko leppoisaa hommaa. Otetaanpa nyt esimerkiksi vaikka viime perjantai. Painelin aamulla yhdeksäksi töihin. Jouduin kävelemään jopa rasittavat 10 minuuttia yliopistolle, kun en raaskinut taksia tilata. Aamupäivä meni siinä, kun sen filippiiniläisen (vai olikohan se sittenkin fíjiläinen, no jotaa sinnepäin kuitenkii) papparaisen kanssa maalattiin kolme (3!) vyötärönkorkuista kirjahyllyä. Fyysinen rasitus oli sitä luokkaa, että teetaukoon mennessä olimme aivan puhki, kuten arvata saattaa. Tauon jälkeen siirtelin muutaman juoma-automaatin paria kerrosta ylemmäs, ja puolenpäivän jälkeen otimme koko revohkan mukaan ja siirryimme autoilla puolen tunnin matkan päähän yliopiston soutu/purjehdusklubille. Oli muuten melkoisen pramea mesta, kaikki niin viimeisen päälle ja asiakaskunta oli sitä leffoistakin tuttua viidenkympin paremmalle puolella olevaa, selkeästi varakkaampaan yläluokkaan kuuluvaa kipparihenkistä pariskuntaa. No, pomon matka toisella autolla venähti sattuneista syistä toisen puolituntikkaan, ja kun työkalut olivat siellä, niin ensin paikalle saapuneet sankarit, eli minä ja mr.Fiji saimme vapaasti palloilla ympäri jahtiklubia, ja luonnollisesti yliopiston hommissa kun ollaan, niin ilmainen tarjoilu kuului asiaan. Ei tosin oltu niin rohkeita että oltaisiin miestä väkevämpää otettu, vaikka baarimikko vahvasti jekkuvodkaa suosittelikin. En kyllä usko että siitä mitään sanktioita olisi tullut, sen verran vapaata meininki täällä on, mutta kuitenkin. Tyydyttiin vain pariin kierrokseen limukkaa, itse tietty laittilinjalla, kun taas papparainen veteli nestemäistä sokeria kyselemättä:)

Viimein saatiin työkalut paikalle, ja siinä vaiheessa homman laajuus selvisi meikällekin! Piti purkaa yksi hylly (kiinni kahdella ruuvilla), ja maalata kaksi pinta-alaltaan reippaan neliömetrin kokoista aluetta. No, eipä tässä vielä kaikki. Resursseja vaativan maalausurakan jälkeen jouduimme vielä ottamaan kolmekakkosen laajakuvan alas katosta roikkuvasta kehikosta, vain odottaaksemme seuraavan tunnin (taas cokista juoden), kun henkilökunta etsi kehikon runkoon sopivaa kuusiokoloavainta. Eipä löytynyt, töllötin takaisin kattoon, henkilökunta sponssasi vielä kierrokset hyvästä duunista, ja takaisin yliopistolle. Yliopiston ohessa toimii kaksi baaria, ja toisessa oli juuri alkamassa jotkut kemut unionin työntekijöille. No, sinnehän puskettiin työajalla koko remmi, ilmaista kaljaa ja kuohuvaa sekä jonkin sortin naposteltavaa. Puoli viideltä suuntasin kotiin, tietty kellotettuani itseni pomon käskystä puoli tuntia myöhemmäksi. Yhdeksältä oli vielä ylitöitä luvassa, mutta ehdin juuri ja juuri syödä päivällisen, kun chief soitti siinä 1730, että mitäs jos tehtäisiinkin hommat jo nyt. Kuitti. 10 minuuttia ja olin takaisin yliopistolla, siinä sitten tunti siirreltiin samoja huonekaluja paikasta X paikkaan Y, joita olimme juuri edellispäivänä siirrelleet paikasta Y paikkaan X. Luonnollisesti kaikesta alkavasta ylityöstä napsahtaa heti kolmen tunnin liksa, joten ei hullumpi keikka, varsinkin kun hommien jälkeen suuntasimme tarjoilupuolen johtajattaren toivomuksesta keittiön puolelle, jossa ylitarjontaa oli enemmän kuin runsaasti. Itsehän vein kotiin muuan muassa laatikollisen voileipiä ja donitseja. Tietenkään jälkimmäisiä en syönyt itse, vaan dumppasin ne mukavana tyyppinä kämppiksilleni.

Muutenkin aika rauhallista meininkiä tuolla töissä. Yhtenä päivänä piti siirtää 20 tuolia 50 metrin päähän, toinen kaveri läksi hakemaan kärryjä, mutta itse olin sitä mieltä että siinä ajassa kun kärryt on paikalla, niin olen kantanut tuolit jo käsin. Nappasin 5 tuolin pinon syliini, mutta ennen kuin ehdin askeltaan ottaa niin johan pomo parahti hätäisesti: OY! Mr.Joona! What are you doing? Selitin aikomukseni, mutta päällikkö oli visusti sitä mieltä että kaikki turha hien vuodattaminen on… no, turhaa. Meinasin aloittaa RUK:n malliin että ”kyllähän meillä Suomessa…”, mutta päätin kuitenkin jättää sanomatta. Maassa maan tavalla. Myöhemmin olin fiksaamassa ruokalan pöytiä, kun muut marssivat vierestä teetauolle. ”Mr. Joona, time for break!”. Näytin peukkua ja ajattelin viimeistellä kuitenkin pöydän, joka oli juuri työn alla. Ehdin juuri laskea pääni, kun kauempaa kajahti täydellä volyymilla. ”SON! EFFECTIVE IMMEDIATELY!!! Jaahas.

Päivä päivältä hauskempia veikkoja nuo työkaverit. Heh, nimitykset vaihtuu töissä tuon tuosta. Aina kun tulen tai lähden töistä, niin se on: ”G´morning champ” tai ”See ya tomorrow champ”. Sitten kun pomolla on jotain kerrottavaa tai kysyttävää, niin kutsumanimi vaihtuu: ”Do you know, Mr.Joona…?” tai ”How it is in Finland, Mr. Joona…?”. Ja taas aina kun pitää kantaa jotain, niin kuuluu: ”Muscles^tm, this is for ya” tai ”Muscles^tm, come here!”. Eipä tiennyt Hollannin Isäntäkään, että olisi voinut aikoinaan trademarkata tuon keksimänsä nimityksen, nyt nimittäin rojaltteja tippuisi tiuhaan tahtiin. Aina kun lähdetään porukalla jonnekin, niin pomo punnitsee käsissään kaiken kannettavan, ja meikäläiselle tietty ojennetaan se painavin esine. Ja yleensä kyse on siis tapauksesta, jossa jaossa on partikkeleita, jotka painavat 1-5 kg kipale. Taitaa ukko tehdä tuonkin ihan piruillaakseen, parhaassa tapauksessa punnitsi kädessään työkalulaukkua ja erilaisia nippeleitä sisältävää pahvilaatikkoa, ja kun ei päässyt ratkaisuun, niin ojensi molemmat toiselle kaverille.

”Which weights more?”.
”Umm…this one”.
”Muscles^tm”
”Rrrrright boss”

Ja eihän se hauskuus työkavereihin lopu. Koulun yhteydessä toimii paikallinen kebula, ja kun ensi kertaa hain lounasta sieltä (tapahtui siis pari päivää ennen EM-kisojen Turkki-Saksa matsia), niin vuorossa oleva Kérim katsoi ylivaaleaa lakikasvustoani pitkään (muka vihaisena), ja kysyi sitten: ”You are not from Germany, are you?” ja teki kädessään olevalla veitsellä epämääräisiä liikkeitä. Ennen kuin ehdin edes vastata, niin hän solkotti jotain konekiväärin nopeudella muille halalin paistajille, jotka kerääntyivät nopeasti eteeni, taaskin ”mukavihaisina”. Heh, onneksi olin nopeasti jekun päässä kiinni, ja kysyin muka hämmentyneenä: ”Entschuldigen Sie bitte, aber was meinen Sie?” Siinä sitten naurettiin porukalla, ja tuo ensin mainittu Ìmal yritti opetella lausumaan nimeni, mutta tuloksettoman yrittelyn jälkeen päädyttiin sitten lontoonkieliseen vastineeseen, jota kuulen nykyään päivittäin. Ja heti tuon futismatsin jälkeisenä päivänä (karvakädethän sen hävisi, yllätys) kuului seuraavaa. ”John. JOHN! Come here. Do you want to know a secret? Do you KNOW why those german bastards won last night? They put a kilo of sweet honeybutter in their arses, you know, to bring them luck!”.

Joskus blogin alkualkoina mainitsin sen kikkarapäisen kauluspaitalaiheliinin sieltä salilta, joka rupesi piipittämään kun yritin ottaa ensimmäisiä valokuvia punttihuoneen puolelta. Myöhemmin olen nähnyt kaverin useasti treenaavaan paikan päällä, mutta jotain epämääräistä tyypissä on aina ollut. Siis se jäbä on just semmonen perusluigi, rasvaprosentti on jopa harvinaisen alhainen, mutta siihen se positiivisuus loppuukin. Kaverilla ei ole nimittäin tippaakaan lihaksia! Siis kirjaimellisesti, ei gramman grammaa, ainakaan ulkoisesti näkyvää grammaa! Jannusta pitäisi saada kuva, jotta naisetkin ymmärtäisivät, että mitä se ”laihduttaminen” ilman lihaksia ylläpitävää treeniä oikein teettää, koska tuonhan kuulee joka naisen suusta. ”Siis mä haluun vaan laihtuu, en mä mitään LIHAKSIA haluu, siis en todellakaa!” Tuo anorektikon ja luurangon laihan välimaastoon sijoittuva näky on nimittäin yhtä kaukana ihanteesta kuin Suomen jalkapallomaajoukkue kansainvälisestä menestyksestä. Kaveri treenailee joka ikinen kerta hihattomasta, ja tekee lähes aina ylataljaa niskan taakse tai vipunostoja rinnalle, joista molemmat kuuluvat samaan hyödyllisyysluokkaan salaatin kanssa, kun on kyse massan kasvattamisesta!

Se mikä meikä on aina ihmetellyt (sen lisäksi että miten ihmeessä salin henkilökuntaan kuuluva voi olla noin jälkeenjäänyt (lue= vammainen) treenimetodeissa, IHAN millä tahansa asteikolla mitattuna!), on tuon kaverin pienehköt MANBOOBSIT! Siis luulin aina että kyseisestä ilmiöstä kärsivät vain reilusti ylipainoiset tai ne hel**vetin harvat joilla on joku geneettinen vika. Ja ennen kuin kukaan vaa´an hajoittaja rupeaa onnittelemaan itseään siitä että kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, niin se on taas yhtä yleistä kuin sen kaksipäisen vasikan löytäminen sieltä Hilma-tädin navetasta. Tämä jamppa menee kuitenkin luokituksen ”luuviulut” alle milloin tahansa, joten liiasta suklaakakkujen syömisestä ei voi ainakaan olla kyse.

No, asiaan. Kaveri tuli yhtenä päivänä taas siinä samassa pinkissä kauluspaidassa (mitä se ilmeisesti vuorottelee sen hihattoman kanssa) käymään meidän toimistolla, ja pomo siinä esitteli meikäläisen samalla kun käteltiin. Kädenpuristus oli mallia ”kuollut kala”, ja väristykset kulkivat läpi selkäpiin. ”Yea, we ´ve met before, I have seen hi… he…. Suuni tuntui yht´äkkiä karhealta kuin hiekkapaperi. Pystyin melkein kuulemaan kun rattaat alkoivat liikahtelemaan päässäni. Tiedättehän miten miehet puhuvat eri sukupuolille eri tavoin. Äänensävy ja kehonkieli ovat erilaisia, yleensä ihan tiedostamatta. Joku pomon käytöksestä ja eleissä sai niskavillani pystyyn. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden, ja tiedostin kaikkien varttuvan seuraavaa sanavalintaani, vaikka oikeasti ajatuksenkulku tapahtui noin mikrosekunnin kolmanneksessa, ja onneksi autopilotti otti ohjat ylipitkän tauon jälkeen:
”…I have seen YOU in the gym, how is it going?”
”Not so bad, thanks for asking”
”You know Mr.Joona, that SHE is the manager of the gym?”

JU**LAUTA!!!! Se karnevaali-intiaani olikin oikeasti NAINEN!!!!! Siis mitä v**tua!!!? NAINEN!!!!???? Siis mieheltä näyttävä nainen!!! Ei niinkään mikään maskuliininen drag-queen, vaan enemmänkin semmoinen androgyynihomon näkoinen interseksuaali! Ja tämä tuulenpieksemä troglodyytti puhuu malatalla äänellä, sen kainalopuskat kaipaavat trimmaamista eikä se käytä rintsikoita. Jälkimmäiset tosin tiedän siitä, kun se kaksijalkainen cyrano käyttää sitä naurettavaa hihatonta, jossa kainalohalkio ulottuu puoleenväliin kylkeä. Eikä sitä sen rintavarustustakaan erottaisi muuten, ellei se pitäisi sitä ylipinkeää treenipaitaa päällä. Kauluspaita päällä sen sivuprofiili on tasaisempi kuin kakkosnelonen! Villi veikkaukseni on, että kyseessä on hienosteltu versio rekkalesbosta. Ja meikä on puoli vuotta luullut että se on mies! Ei s**tana!

Asiasta leivänpaahtimeen, kesän kevyesti odotetuin elokuva, Dark Knight, saa muuten ensi-iltansa Suomessa 25 päivä tätä kuuta. Onneksi meikä on ajan hermolla, ja pääsen nauttimaan siipien havinasta jo ensi torstaina, 17 päivä. Kuten suurin osa tietää, kyseessä on myös Heath Ledgerin (joka oli muuten aussi!) viimeiseksi jäänyt elokuva, mutta kuten trailerista voi päätellä, kyseessä taitaa olla Jokerin paras tulkinta ikinä! Jos milloinkaan on tehnyt mieli elokuviin, niin nyt on ehkä paras hetki.