Easter Show

Kaikista epäilyksistäni huolimatta pääsiäispupu saapui myös tänne Down Under. Perjantaina oli luvassa pääsiäisshow Sydneyn olympia-areenan välittömässä läheisyydessä, ja vaikka aluksi hieman epäilin toiminnan miehekkyyttä, päätin lopulta pitkin hampain suostua matkaan. Yllätyksekseni kemut olivat kuin karnevaalit konsanaan, tosin suuren maailman malliin. Paikalla oli kaikkea aina huvipuistosta maaeläinnäyttelyyn asti, vaikka jostain kumman syystä en suomalaisena hirveitä kicksejä minkään lehmän näkemisestä saanut, mutta olihan noita elikoita kiva silti katsella. Rihkamakojuja oli paikalla vaikka muille jakaa, ja maisemaan kuuluivat myös niin narunveto Tykkimäen malliin kuin kummitusjuna ja muut nakinpaistokojut hattaroineen ja muine hullutuksineen. Tietysti kun tyttöjä oli matkassa, niin kirjaimellisesti ensimmäiset kuusi tuntia kuluivat maatalousnäyttelyssä. Siis kuusi (6)! tuntia!! Tuossa ajassa ehdimme Carloksen kanssa miettiä monta eri keinoa ranteiden aukomiseen, ja kengän kärkien tuijottelu tuli enemmän kuin tutuksi. Ovathan ne possut kiinnostavia sen ensimmäiset viisi minuuttia, mutta sitten karsinassa paikallaan makaavan ihrakasan tuijottelu alkaa muodostua yhtä mielenkiintoiseksi kuin tuijottaisi metsässä paikallaan olevaa kiveä. Puhumattakaan sadoista puluista jotka paskoivat 15cm x 15cm häkeissä! Miten joku voi saada niistä viihdettä irti puoleksi tunniksi? Kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt kaikki. Kalkkunassa sentään oli jotain miehekkyyttä, joten turisin sen kanssa sitten välttämättömän varttitunnin.

Paikalta löytyi myös hassu baari, joka olisi sopinut mitä loistavimmin entiseen tyyliini. ”Kuules sälli, pistäppä yks maito. Tuplana, ja likaiseen lasiin” Siinä olisin sitten voinut pureskella oljenkortta hampaideni välissä ja litkiä tuota mammanpoikien kuningasjuomaa muiden heinähattujen kanssa. Pitääpä ehdottaa Sedulle idean tuomista kotimaan nightclub-sceneen. Vähentyisi suomalaistan alkoholin liikakäyttö, kuin myös nousuhumalassa suoritetut kreikkalaisroomalaiset grillin kulmalla. Tosin tällöin pienten päätä nuijivien kääpiöiden työllisyystilanne kyllä laskisi aivan toivottomasti, varsinkin lauantaiaamuisin, samoin kuin buranan myynti. Tosin hyvänä puolena kasvo/nimimuisti toimii seuraavana aamunakin, eikä tarvitse arpoa vieressä makaavan Hilkan nimeä puhelinluettelosta. Ja Hilkan painokin pysyy näin paremmin kontrollissa, sillä hämmästyttävää kyllä, yleensä nautitun alkoholin määrä korreloi suoraan aamulla vierestä löytyvän ellin massan kanssa.

Lintukodosta siirryimme tarkastelemaan muita sorkkaeläimiä, ja olihan noiden pienten päkäpäiden syöttäminen jopa hetkittäin hauskaakin. Kuvassa on muuten laamalta erehdyttävästi näyttävä alpakkaveljesduo. Ja vihdoin tuli muuten todistettua, että naisilla ja maatilan elikoilla on kuin onkin jotain yhteistä, sillä keskellä heinäpaaleja ja sorkkaeläimiä oli oma karsina naisille! Totta se on! Naisia esiteltiin samanveroisesti kuin lampaita edellisessä aitauksessa, eikä kukaan näyttänyt pistävän pahakseen:) Luonnollisesti nallekarkit menivät tasan, ja kun olimme poikien kanssa seuranneet tyttöjä tuntikausia katsellen ties mitä hölynpölyä, niin tytöt antoivat meidän nauttia naisviihteestä anteliaat viisi minuuttia! Eiväthän nuo mimmit tosin mitään ainutlaatuisia olleet, ja kotimaan tigers-tytöt pistävät kampoihin 10-0 milloin vaan, mutta sen jälkeen kun sarveiskalvolleni oli palanut pysyvästi kuva sorkat ojollaan makaavasta emakosta, niin mikä tahansa näky jolla oli rintaliivit oli tervetullutta;)

Maatilan elikoiden ja muiden kavioeläinten (lue=naisten) jälkeen siirryttiin katsomaan
kotieläimiä. Kissoissa ei ollut paljon katsomista, mutta vajaa satakiloisten tanskandoggien näyttely olikin toinen tarina. Ja koiranäyttelystä muodostui myös melko mielenkiintoinen, kun kaksi louskuturpaa päättivät keikailun sijaan ottaa mittaa toisistaan. Siinä jäi mustalaisten käsirysykin kakkoseksi, kun jättiläismäiset, säkäkorkeudeltaan pienen auton kokoiset lihansyöjät ottivat karjuen mittaa toisistaan.

Koirataistelun jälkeen luulin tulleeni takaisin Suomeen, sillä seuraavalla areenalla olivat tukinheittokisat! Tai niin ainakin luulin, ennen kuin kuulin että lajina onkin Robt Talbott 250mm Underhand. Siis täh?! Perussuomalaista tukinsahausta meikäläisen mielestä, mutta näköjään sillekin on keksitty osuvampi nimi. Hikiset karjut pistivät saunapölliä paloiksi minkä kerkisivät, ja vaikka etukäteen voisi kuvitella mielenkiinnon ratsastavan taas taivaissa, niin kaikesta huolimatta ainakin hauskaa oli. Tästä jatkoimme vihdoin ja viimein poikien odottamaan huvipuistoon. Ollapa taas lapsi! Paikalla oli maailmanpyörät ja törmäilyautot, mutta luonnollisesti löysimme tiemme heti Linnanmäeltäkin tuttuun Great Droppiin. Eli kyseessä oli siis hissimäinen laite, joka nousee korkeuksiin, ja tulee vapaassa pudotuksessa alas. Itse olin taas sitä mieltä, että hohhoijaa, mitäs seuraavaksi, mutta ensimmäisen pudotuksen jälkeen korjailin jo savia nilkoissani ja yritin miettiä että miten päin ne sisäelimet olivat ennen pudotusta. Jumaliste! Kyllä siinä isompaa miestä vietiin. Ja koska kertahan ei ollut tarpeeksi, niin tuhlasimme saman tien loputkin liput samaan vehkeeseen. Poistuessamme huvipuistosta törmäsimme vielä perinteiseen lekan heilutukseen, jossa uroot perinteisesti hurmaavat hattaran ahmimiseen kyllästyneet seuralaisensa. Tosin kun ensin katselin vierestä paikallisten keppijalkojen suorituksia, niin tulin siihen tulokseen että vehje on mitä ilmeisimmin säädetty lightweight-asetuksille, ja tästä johtuen en viitsinyt vehjettä rikkoa, joten jätin moukaroimisen tällä kertaa väliin.

Illan kohokohtana oli show itse olympia-areenalla. Kuolemaa pelkäämättömät motocrossarit heittelivät vuorotellen voltteja ja muita kieppejä 20 000 hengen yleisön hurratessa, ja Toyotan sponssaamat maasturit vetivät letkassa hulppeita temppuja. Ilta huipentui psykedeeliseen lasershowhun ilotulitteiden kera. Olimme saapuneet paikalle noin klo 11 aamulla, ja viimeiset raketit räjähtelivät taivaalla kymmenen aikaan illalla. Tuli siinäkin päivälle mittaa, vaikka kieltämättä hauskaa oli, varsinkin jos unohdetaan paikalleen jähmettyneiden eläinten tuijottelu.

Tietysti lauantaina pääsiäisen kunniaksi oli pakko suunnistaa taas kaupungille. Alkaa tuntua siltä että kauan kadoksissa ollut kaksoisveljeni Dr. Hyde alkaa tulla täällä esiin yhä useammin, varsinkin viikonloppuisin, jostain kumman syystä. Alkulämmittelyn jälkeen tarkoituksena oli suunnata taas Cargoon, mutta clubin ovella portsarit alkoivat mussuttaa jotain yksityisbileistä. Kumma kyllä, jokainen mimmi päästettiin kyselemättä sisään. Ja sama kaava toistui useamman muun baarin ovella. Prkl. Pääsimme vihdoin 333:seen, keskitason klubiin keskustassa, mutta kuten arvata saattaa, paikka oli puolityhjillään, koska kaikki silmäätekevät olivat, missäs muuallakaan kuin Cargossa. Tyydyimme kuitenkin kumoamaan muutaman kierroksen myrkkyjä ennen kuin vaihdoimme Jacksonin kautta kotiluolaan. Turhaakin turhempi reissu, onneksi vaihdoin viinin vedeksi 333:sta poistuessamme, koska arvasin illan päättyneen, joten eipä tarvinnut hirveästi kärvistellä aamulla pahemman puoliskoni seikkailuista;)

Viikonlopun jälkeen kävimme taas Alin kanssa kiipeilemässä, ja nythän homma sujui jo hieman paremmin. Tosin taas tuli tehtyä se virhe, että kävin salilla aamulla, ja kuten arvata saattaa, seinäkiipeilystä ei muodostunut hirveän miellyttävää kokemusta, koska käsivarret olivat jo valmiiksi jumissa. Seuraava päivänä päätin kaikesta huolimatta käydä heittämässä kinttutreenin, jotta kukaan ei sekoittaisi meikää biitsillä vahingossa haikaraan. Treenin lopuksi päätin vielä ottaa pari sarjaa ylätaljaa, jotta saisin veren kiertämään kiipeilyssä rasittuneisiin lihaksiin, ja täten nopeuttaisin palautumista. Vielä kun sattui olemaan remmit mukana, niin järkeilin että edellispäivänä löylytetyt käteni pääsisivät hieman helpommalla kun käyttäisin niitä. Siinä sitten ekan sarjan aikana tuskastuin siihen kun remmit jäivät liian löysälle, ja toiseen sarjaan kiristinkin remelit oikein asenteella. Yllätys seurasikin, kun päätin sarjan ja yritin lähteä vehkeestä pois. Prkl! Hihnat olivat jotenkin onnistuneet menemään limittäin punoksille, ja omasin reilun sentin liikkumavaraa käsilleni. No eipä tuo mitään, ajattelin että pulmaan toimii sama ratkaisu kuin elektroniikkaan ja epämiellyttäviin ihmisiin, eli silmitön väkivalta. Aloin vikuroida ja riuhtoa kuin valuvikainen virtahepo kuivalla maalla, mutta tuloksena meinasin vain kaataa koko laitteen, menetin viimeisinkin liikkumavarani ja muut kanssatreenaajat rupesivat luomaan suuntaani pelokkaita katseita! Luulivat varmaan että nyt se hullu suomalainen sai viimeinkin sen roid rage-kohtauksen! Tässä vaiheessa otsastani kasvoi jo keskikokoinen jorma, ja yritin miettiä nopeasti ratkaisua. En varmana kehtaisi pyytää keltään apua, mutta toisaalta haluaisin kotiinkin joskus. Nousin seisomaan ja yritin näyttää siltä kuin kaikki olisi normaalisti, ja rupesin nypläämään hihnoja vapailla sormenpäilläni. Otsassani oleva jorma osoitti jo laskemisen merkkejä, kunnes vieressä seisova kynäniskaporukka rupesi supisemaan jotain, ja siinä vaiheessa kun ensimmäinen pallinaama kehtasi virnuilla suuntaani, niin tunsin ulokkeen laajentuvan taas jättimäisiin mittoihin! Loin kuikeloon seinät läpäisevän nyt-se-hymy-perseeseen-tai-muuten-syöt-levytangon –katseen, ja tikkujalka imi hymyn sisäänsä millisekunnissa! Jumalauta! Vitutuksen aste oli sitä luokkaa, että olin valmis jakamaan kuolemaa seuraavasta virneestä, mutta laiheliinit ilmeisesti ymmärsivät että nyt on tosi kyseessä, ja liukenivat paikalta seiniä mukaillen! Pikku hiljaa sain kuitenkin juonesta kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua sain näprättyä hihnat auki. Loin vielä varmistavan katseen ympärilleni, josko joku kehtaisi edes hymyillä, mutta ilmeisesti luuviulut arvostivat omaa terveyttään siinä määrin, että naamat pysyivät vakiolukemilla ja katseet tiukasti eteenpäin suunnattuna.

Paluu arkeen

Synttärikemut ovat nyt taakse jäänyttä elämää, ja toivottavasti muistan vielä joku päivä että mitä viikonloppuna oikein tapahtui. Heh, ei tarvitse olla huolissaan, kunhan vitsailin. Yllättävää kyllä, liimanhuuruisen viikonlopun jälkeen kaikki elintoiminnot pelaavat odotusten mukaisesti, näkö säilyi ja ketään ei teloitettu grillijonossa. Hmm, poikkeuksellista kyllä, pitää myöntää. Suomessa jos omalla kaveriporukalla olisi vastaavan reissun tehnyt, niin todennäköisesti olisi nähty vielä näkyjä seuraavanakin päivänä, useampi kännykkä olisi kadoksissa ja vähintään yksi päällekarkaus joko aiheutettuna tai koettuna. Puhumattakaan tulevista isyyskanteista, kuoletetuista luottokorteista, kadonneista kavereista, aggressiivista portsareista tai laatan heittämisestä naapurin postilaatikkoon. Kaikesta huolimatta, ei pidä saada sitä kuvaa että täällä olisi tylsää. Seikkailut tapahtuvat vain hieman eri dimensioissa, ja aamulla ei tarvitse tarkastaa raajojaan puukotuksen varalta tai miettiä että pistikö joku sittenkin tabuja siihen kaljaan. Myös ravintopuoli baari-illan jälkeen pelaa kiitettävästi, pikaruokapaikkoja on vaikka muille jakaa, toisin kuin Suomen Chigacossa, Kouvolassa, jossa kaikki action tapahtuu pilkun jälkeen Anttilan grillillä. Siellä voisi kuvitella että rasvatukkien eloonjääminen on kiinni viimeisestä lihapiirakasta! Sapeleita heilutellaan harva se ilta, ja voi sitä onnekasta kertaa kun onnistuu saamaan edes majoneesia ilman että joku seurueesta joutuu kuulemaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanosta!

Viimein kohtasin myös täällä hetken, jolloin oli pakko tarttua koulukirjoihin. Tähän mennessä olin vain käynyt hengailemassa koululla, kääntymässä pakollisilla luennoilla ja juonut koulun sponsoroimaa kahvia litratolkulla. Ensimmäiset ryhmätyöt alkoivat lähestyä, ja muutama henkilökohtainen essee alkoi kolkutella dediksellään. Eli oli aika tarttua härkää sarvista, tosin en uskonut että projektit mitenkään maailmaa mullistavia voisivat olla, eivätköhän nuo tuttuun tapaan melko vasemmalla kädellä hoidu, turha ottaa siis ylimääräistä stressiä;)

Ensimmäinen ryhmätyö aineellistui Sales Management-kurssilla. Opiskelijat arvottiin ryhmiin, ja luonnollisesti onnetar lottosi luokan susinaiset juuri omaan ryhmääni, vaikka kuinka yritin tehdä spiritualistisia liikkeitä nimiä vedettäessä. Saakeli, jopa ”kauniimpi” tytöistä näytti siltä kuin hänen kasvonsa olisivat syttyneet joskus tuleen ja joku olisi yrittänyt sammuttaa paloa lapiolla:) Tosin ehkä tämä oli vain merkki siitä, että nyt olisi helpompi keskittyä sitten itse aiheeseen. Jokaisesta koettelemuksesta pitää osata löytää se hyvä puoli, eh? Ensimmäisen ryhmätapaamisen koittaessa keskiviikkoaamuna meikäläinen tietty marssi paikalle suomalaisen täsmällisesti. Ja hyvää esimerkkiä noudattaen, muut jäsenet saapuivat sitten järjestyksessä ensimmäinen vartin myöhässä, seuraava puolisen tuntia, kolmas tunnin ja viimeinen reippaat tunti ja 40 minuuttia sovitusta ajasta jäljessä. Normaalisti olisin jo ensimmäisen kohdalla komentanut joukon kolmiriviin ja useamman kierroksen pyörävajaa ympäri. Tätä olisi tietty seurannut useampi tunti sulkeisia ja aina-niin-tuttua taakse poistumista. Mutta paikallisiin tapoihin tottuneena, hörppäilin vain rennosti ilmaista kahvia ja luin paikallista Financial Timesia, yrittäen epätoivoisesti etsiä olemattomia urheilusivuja;)

Totta kai, heti kun kaksi ensimmäistä myöhästelijää vaivautui saapumaan paikalle, niin pistin hihat heilumaan ja aasialaiset töihin. Niin, siis kaikki muut ryhmän jäsenet ovat joko aasialaisia tai intialaisia, värillisiä siis kuitenkin. Ryhmäkoon kasvaessa päätimme äänestää ryhmälle johtajan. Luonnollisesti ainoa paikalla ollut reservin vänrikki valittiin tehtävään yksimielisesti, ja valintahan tapahtui siis täysin demokraattisesti, enkä joutunut fyysisellä läsnäolollani ketään ”suostuttelemaan”:) Mielenkiintoista silti, että ryhmän keski-ikä on enemmän kuin 25 vuotta, ja silti nuorin kaveri valitaan ottamaan ohjat. Varsinkin kun jokainen muista oli kuluttanut koulunpenkkiä tähän mennessä vähintään tuplamäärän itseeni verrattuna. No, eipä meikäläisellä mitään päällikön pestiä vastaan ollut, varsinkin kun muut eivät miltään Edisoneilta ainakaan ensi tapaamisen perusteella vaikuttaneet.

Seuraava yhteisprojekti tuli ajankohtaiseksi konsulttien kanssa, jossa luonnollisesti muodostin taisteluosaston luokan Dress Man-miehen kanssa, ja päätimme vielä yhtiön julkisuuskuvan kannalta värvätä pr-henkilöksi luokan edustavimman naiskonsultin. Tässä olisi ainesta vielä vaikka mihin. Sitä paitsi, Mr. Big Shot tuntui tietävän asiansa, joten olin varma että tämä homma olisi hyvissä käsissä. Tosin samassa tilaisuudessa tuli mieleen paluu lastentarhaan, kun kalastajaliivimies ja kaksi kauluspaitamiestä halusivat väkisin pitää oman yhteisen ryhmänsä, vaikka luennoitsija yritti jakaa muutamaa muuta opiskelijaa näille kaitsettavaksi. Jumalauta! Isot miehet alkoivatt itkeä ja kitistä tunnilla, kuinka he ovat niin hyviä kavereita ja eivät halua erota toisistaan. Samaa nähtiin viimeksi yläasteella Suomessa. Teki mieli vähän ojentaa herroja, mutta ajattelin että ranskalaiset sutenöörit saattaisivat oikeasti alkaa parkumaan, mikäli sotkisin heidän varovasti pälvikaljun päälle asetetun tukkalaitteensa, joten päätin antaa asian tällä kertaa olla.

Keskiviikkona kävimme Alin kanssa myös seinäkiipeilemässä. Tietysti olin juuri tullut pajalta, ja Ali paukkasi kämpille ja ehdotti kyseistä urheilua. Olin luonnollisesti jo hieman turtunut siirreltyäni malmeja reilun tunnin verstaalla, mutta Ali lupasi että kiipeiltäessä menisi korkeintaan muutama tunti. Paikalle päästyäni selvisi että kyseessä oli joku hämähäkkimieskerho, joka oli jo useamman tapaamisen järjestänyt, ja itse olin ainoa noviisi paikalla. Tosin tietty suomalaisen sutjakkuudella vakuutin paikan pomolle että tokihan jokainen suomalainen seinäkiipeilyä harrastaa, lastenleikkiä. Ohjaaja mietti hetken, haki valjaat ja piti nopean briiffin meikäläiselle. Itse tosin luennon aikana seurailin vain kuinka viereisellä seinällä timmikroppainen mimmi leikki cliffhangeria. Tietysti vuoristoexpertti huomasi keskittyneisyyteni syvän zen-asteen, ja heitti ”Oh right mate, I see your priorities are in order”. Sen jälkeen partasuu pisti valjaat kuntoon ja sanoi vain naureskellen että näytäppä poika mihin pystyt. No kyseessähän ei ollut muuta kuin pystysuora seinä aloittelijoille, ja hyvä suoritus oli päällikön mukaan vajaat 25 sekuntia. Eipä meikäpoika kuitenkaan pienenä turhaan puissa apinaa leikkinyt, vaikka tuo kainalokarvoitus ei ehkä siltä näytä. Aika tarkkaan tasan 8 sekuntia myöhemmin heiluttelin kättäni ylhäällä, ja partasuti mutisi jotain alhaalta, minkä päättelin olevan hyväksymisen merkki. Tämän jälkeen liityin muuhun ryhmään, ja kiipeily haastavimmilla seinillä pääsi alkuun. Voin kokemuksesta sanoa, että vinot seinät ovat yllättävän vaikeita, varsinkin kun otepintaa riittää muutamissa paikoissa vain kahdelle sormelle. Kuvat hieman hämäävät, seinät kallistuvat lattiatasosta reilut kaksi metriä ulospäin kattoon mentäessä, ja vaikka näyttää siltä että palikoita riittää vaikka muille jakaa, niin totuus on toinen. Seinällä menee vierekkäin eri ”ratoja”, jotka on merkitty eri värein, ja ainoastaan ko. värin ulokkeita saa käyttää. Ja kyllä, putoaminen jännittää silti yhtä paljon, vaikka tietää että köysi ottaa vastaan! Ja mitä kokoon ja voimaan tulee, niin ensimmäiset puoli tuntia pystyin lähes mihin vaan, jopa itse Renny olisi harkinnut Cliffhangerin uudelleen purkittamista jos olisi nähnyt meikäläisen yhden käden roikkumiset! Mutta kun tuo maaginen puoli tuntia oli kulunut, niin johan alkoi olo käydä tukalaksi. 80 kilon pullamassaa ei enää niin vain liikuteltukaan, ja käsivarret huusivat leipää! No, ehkä tuo tuosta helpottunee harjoituksen myötä. Mutta kyllä siitä ärräpäitä hieman irtosi, kun 60 kiloa painava riisitikku-Ali kiipesi vaikeamman seinän ylös, ja itse jäin puolen metrin päähän katosta, ainoastaan sen takia että en jaksanut vetää sianruhoani kolmeakymmentä senttiä ylemmäs! Taas läskistä päästä kärsi koko kroppa!

Raskaan kiipeilyn jälkeen koko jengi suuntasi vielä loogisesti kaljalle, olihan palautuminen seuraavaan sessioon maksimoitava. Onneksi kuppila tarjoili myös syötävää, ja itse tilasin kavereideni kanssa pihvit mieheen, muiden tyhjentäessä kolpakkojaan toisen perään. Tietty kiipeillessä meni muuten muutaman tunnin sijaan 4 tuntia, joten arvata saattaa että seuraavana aamuna oli taas olo kuin lihamyllystä tulleella.

Täällä on muuten viimeisen kuukauden aikana yritetty ryöstää jo kaksi asukasta Geegalista, ja vielä ihan lähimaisemissa. Molemmissa tapauksissa ruikulat olivat yksin liikkeellä, toinen yöllä ja toinen illalla. Jälkimmäisessä tapauksessa kaverilla oli onneksi nopeat jalat, ja turbaanipäiset ryöstäjät jäivät nuolemaan näppejään. Valitettavasti ensimmäinen kaveri ei ollut yhtä onnekas. Pataan tuli että ropisi, noin vain yllättäen, vieläpä hotellin baarin kulmalla, ja kun kaveri viimein tokeni pyyhkimään nokkaansa, niin lompakko ja kännykkä loistivat yllättäen poissaolollaan.

Hmm, vartunkin vain mielenkiinnolla että milloin arpaonni osuu omalle kohdalle. Varsinkin perjantaisin kun tulee yhdeksän jälkeen koululta, niin kadut alkavat olla täynnä mitä erilaisimpia hyypiöitä/orjakauppiaita/nistejä. Eihän tuo nyt itseä hirveästi hetkauta, mutta voin kuvitella että pienemmillä mimmeillä on hieman jännitettävää, varsinkin jos kotimatka sattuu olemaan yhtään pitempi. Täällä kun ei olla niin kuin Skinnarilassa, vaan jos et asu yliopiston asuntolassa, niin kotimatka voi olla jotain puolen tunnin ja tunnin välimaastossa.

Kill Bill vol 2

Niin kuin jotkut sisäpiiriin kuuluvat voivat otsikosta jo päätellä, on tämänkertaisilla tarinoilla jotain tekemistä muutaman vuoden takaisten 21.v synttärikarkeloitteni kanssa, jotka vietettiin siis Imatran Onnelassa. Nyt vain juhlittiin poikkeuksellisesti jo 23-vuotiskekkereitä hieman etelämpänä, tosin muutama päivä etuajassa, mutta vain sen takia, koska kuka nyt maanantaina baariin menee… paitsi australialaiset;)

Lauantaina päätimme aloittaa illan ruokarikkailla grillijuhlilla, jotka vietettäisiin tietenkin omalla takapihallamme, koska taloyhtiö niin ystävällisesti oli sianpaistovehkeet meille lahjoittanut. Lihankäristyksen jälkeen pelisuunnitelmana oli jatkaa matkaa, minnes muuallekaan kuin paikalliseen Onnelaan, vaikka Ali olisikin halunnut King´s Crossin tissibaariin. Alkuvalmisteluiksi haimme Renarin kanssa lihaa Colesista sekä tietty nestetäydennystä paikallisesta alkosta, joka on nimetty mukavasti Liquor landiksi;) Itse päätin edetä taisteluun Smirnoff-patterin voimin, ja lähitaisteluaseeksi valitsin lekan Finlandiaa, tosin epäilin jo tässä vaiheessa josko pystyisin kaikkea viimeistelemään. Tarkoitukseni oli alun perin hieman puhdistaa kurkunpäätäni juomien kuninkaalla, Absintillla, mutta moista myrkkyä ei täältä löytynyt. No, säilyypähän ainakin näkö sitten.

Jengi saapui mukavasti ajallaan, ja pistimme lihat tirisemään samalla kun korkkailimme ensimmäisiä pulloja. Tunnelma oli alusta lähtien katossa, ja sitä mukaa kun pullot tyhjenivät ja ilta eteni, niin hauskanpito sen kuin vain yltyi. Miksei Suomessa koskaan järjestetä vastaavia kekkereitä? Kotipuolessa jos grillataan, niin jokainen nyhjöttää yksin pihakeinun kulmauksessa ja nielee Karhua muun tekemisen puutteessa. Kun mäyräkoira sitten vihdoin haukkuu tyhjyyttään, niin ruvetaan miehekkäästi vääntämään kättä tai heittelemään saunahaloilla naapurin Mersua. Tämän jälkeen tietty pistetään itse sauna tulille. Nykypäivän puudelit kun eivät tosin ole partiosta kuulleetkaan, puhumattakaan siitä että olisivat armeijassa joutuneet itse tulet tekemään, joten sytytys hoituu yleensä lamppuöljyn/sytytysnesteen/pirtun voimin. Riski tehdä mattinykäset ja polttaa saunarakennus on tässä vaiheessa merkittävä, mutta mitä väliä, eihän kyseessä ole muuta kuin naapurin Pekan sauna! Jos seurueeseen on naisia jostain kumman syystä eksynyt, niin viimeistään tässä vaiheessa neitoset tilaavat taksin, koska äijät kuitenkin vain piereskelevät saunassa ja kehuskelevat olemattomilla panojutuillaan. Saunasta tullaan tietenkin välillä vilvoittelemaan pihalle, luonnollisesti munasillaan. Tämän jälkeen väännetään taas kättä, samalla kun joku seurueesta esittelee ylpeänä sukuelimiään naapurin emännälle, joka väijyy ikkunassa. Baariin piti lähteä yhdeltätoista, saunareissu kuitenkin venyy kädenväännöstä ja Ramin panojutuista johtuen kahteen, ja kuka siinä vaiheessa enää viitsii muualle lähteä kuin kulman takana olevaan lähiöpubiin, jonne ehditään juuri ja juuri ennen pilkkua. Humala on tässä vaiheessa jo sitä luokkaa, että kylän harakatkin näyttävät kauniilta, ja aina joku seurueesta kuvittelee olevansa Tapani Kansa ja yrittää naapurin rouvaa viimeisille hitaille.

Täällä kaikki olivat meiningissä mukana, ja nekin jotka yrittivät olla selvin päin (en minä tällä kertaa), päätyivät humalaan, joko omasta tahdostaan tai muiden painostuksesta, useammin jälkimmäisestä tosin. Jossain vaiheessa iltaa naapurin tytöt kaivoivat esiin kakun, ja pitää myöntää että olin aika liikuttunut moisesta eleestä. Kaikki kunnia tytöille. Meillä oli myös Timin ja Renarin kanssa epävirallinen kisa, kuka sammuisi ensin, ja tästä syystä pidin huolen että ainakin Renarin kuppi olisi täynnä joka hetki. Vahingon ilo on se paras ilo;) Myös Finlandia teki shotteina hyvin kauppansa, eihän kukaan voinut kieltäytyä juomasta sankarin kanssa. Tietty siinä vaiheessa kun porukka pisti tupakaksi, niin meikän oli pakko näyttää taas suomalaisisännän mallia, ja kaivoin reteästi fallosmaisen, itsensä Fidelin kutoman Monte Criston esiin;) Näin meillä Suomessa! Hyvä ystäväni Carlos saapui juhliin hieman myöhässä, mutta ei hätää, pistin hänet juomaan 4 shottia finlandiaa viiteen minuuttiin, joten pikapikaa kolumbialainenkin oli menossa mukana. Tim päätti pian että olisi juomapelien vuoro. Kyseessä oli aivan mahtava, erittäin omaperäisesti nimetty ”Kings” jonka varmasti esittelen Suomeen tullessani. Perusideana pakasta napataan vuorotellen kortteja, ja joka kortilla on eri funktio. Esimerkkinä nelonen tarkoittaa että kaikki tytöt juovat, vitosella jätkät. 7 on deitti, jolloin saat määrätä jonkun juomaan aina kun itse juot. Ässä on vesiputous, jolloin kaikki juovat niin kauan kunnes kunkin oikealla puolen istuva lopettaa. Rouva edusti suosikkiani, kysymysmestaria, jolloin ennen seuraavan rouvan ilmestymistä, se joka vastaa kysymysmestarille mihin tahansa kysymykseen, juo. Kuninkaan tullessa nostaja kaataa juomansa keskellä olevaan kuninkaan lasiin, ja viimeisen kuninkaan nostaja kaataa omansa sekaan, ja tietysti juo koko moskan:) Ollessani kysymysmestarina melkein koko pelin, voin ylpeänä sanoa että sain porukkaa juotettua aivan sikana. Vainosin erityisesti Carlosia, ja hän joutui juomaan reilut parikymmentä kertaa takiani;) Tosin kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja luonnollisesti synttärisankarin roolin ansiosta onnistuin kaivamaan viimeisen kuninkaan, ja lorotettuani puoli pulloa Smirnoffia kuppiin, join oluen, vodkan ja smirnoffin sekoituksen;) Melko raikasta, ellen muuta sanoisi.

Tässä vaiheessa iltaa olin pumpannut kitusiini 5 pulloa smirnoffia/breezeriä, 4 shottia Finlandiaa, yhden karpaloshotin, 3 vodkaredbullia sekä tuon mahtavan vajaan puolen litran vodkamixin juomapelin päätteeksi. Päätin että jos kerran aloitetaan, niin miksei viedä sitten kunnolla loppuun asti, ja otin illan tavoitteeksi aina yhtä miehekkään Kill Bill –kunnon vuoden 2006 synttäreiden malliin. Tästä siirryimme luonnollisesti minnes muuallekaan kuin Onnelaan/Cargoon, ja lauantaina paikka suorastaan parveili ihmisiä. Jonotusaika oli ainakin puoli tuntia, mutta näppäränä poikana ajattelin soittaa Sedulle, jotta pääsisimme suoraan VIP-loossiin. Suureksi harmikseni huomasin kuitenkin että olin jättänyt suomalaisen Sim-korttini kotiin, ja siellähän se Sedun numerokin oli. Perhana, jotainhan oli kuitenkin tehtävä. Ajattelin käydä ilmoittamassa portsareille, että kun suomipojalla on synttärit, niin varmaan olisi parasta pikapikaa hakea se punainen matto, mutta ennen kuin ehdin moista tehdä, niin jono ikään kuin hälveni edestämme, ja marssimme suoraa päätä sisälle. Ilman punaista mattoa tosin, mutta hei, kaikkea ei voi saada… Paitsi jos oikein kovasti yrittää.

Baarissa meno vain yltyi. Tanssimme mielettömästi ja kaikilla oli hulvattoman hauskaa. Vaikka clubi oli täynnä porukkaa, niin viinatarjoilu pelasi todella mallikkaasti, ja kukaan ei joutunut kauaa nestetäydennystä odottamaan. Yritin parhaani ja tein kaiken voitavani saavuttaakseni Imatralla koetun olotilan, ja tilasin juotavaa tappavaan tahtiin. Kolmen maissa Tim ui jo raskaasti etanolin vaikutuksen alla, ja joutui luopumaan kilvasta. Kolmen ensimmäisen Smirnoffin jälkeen Renar päätti jatkaa vielä urheasti taistelua, ja yritti sekoittaa pelini tuomalla minulle Smirnoffin sijasta pullon Coronaa. Ovela liike, mutta vastasin kiskaisemalla vuoripuron raikkaan juoman lähes ykkösellä alas, ja korotin seuraavan kierroksen panoksia tilaamalla heti perään useamman shotin tequilaa. Renar kesti yhden erän, mutta joutui luopumaan nestemäisen valtikan tavoittelusta tämän jälkeen. Tärkeintä ei ole kuitenkaan voitto, vaan murskavoitto, ja meninkin tämän jälkeen suomalaisen urheudella all-in, ja tilasin vielä päälle muutaman tequilan höystettynä parilla neitismirnoffilla.

Vahvistettu baarisaldoni oli siis huimat neljä tequilaa, viisi smirnoffia sekä tuo yksi jumalaisen notkea corona. Tuohon kun lisää vielä kämpällä juomani viinasten määrän, niin se ennen tuntemani äidinpoika olisi nähnyt kaleidoskooppimaisia näkyjä jo ajat sitten. Kyseinen määrä nimittäin tainnuttaisi jo keskikokoista isomman kavioeläimenkin, mutta meikäläiseen sillä oli lauantaina sama vaikutus kuin parin Beaufortin laitamyötäisellä raskaasti panssaroituun rannikkokutteriin! Mitä ilmeisimmin suonissani virtaa siis kaikesta huolimatta kunnon suomalaisisännän verta! Tai sitten toleranssit ovat vain kasvaneet ensimmäisten viikkojen ankaran harjoittelun myötä! Tosin kotimatka meni sitten melko sumuisissa merkeissä, ja ilta päättyi siinä kepeästi puoli seitsemän aikaan, aamulla siis!!

Kuulin myös että syntymäpäiväni kunniaksi Manzarosa Oy julkaisi rakkaassa kotimaassani elämäntarina suoraan Dvd:lle. Kyseinen action-spektaakkeli löytyy siis supermarkettien hyllyiltä, mutta pitäkää kiirettä, sillä luulen että tuote loppuunmyydään ensimmäisenä iltana. Mikäli leffa ei loista siis läsnäolollaan Anttilan hyllyssä, on se viety jo parempiin käsiin. Toimikaa siis nopeasti!

Konsultointia paikalliseen malliin

Luonnollisesti torstain pitkäksi venähtäneet elostelut La Citassa ja Cargossa veivät suomalaisesta parhaan terän, ja perjantain pitkä päivä ylipistolla poltteli miestä kiirastulien lailla. Keskittyminen aiheeseen oli kaikkea muuta kuin asiaankuuluvaa, ja laskeskelinkin lampaiden ohella lähinnä sekunteja tuntien loppumiseen. 180:ssa minuutissa on muuten 10600 sekuntia, ja kun moisen määrän vielä kärsii kahdesti ja ynnää siihen perjantaivakion, jakaen tämän jälkeen summan lievällä kankkuskertoimella (löytyy maolista) sekä kertomalla osamäärän vielä kertaalleen iltalisällä joka liitetään lausekkeeseen aina automaattisesti kellon ylittäessä kolme iltapäivällä, saadaan aikaan yhteenlaskettu summa piinallisia sekunteja, joiden laskemiseen terveeltä mieheltäkin menee elinikä. Tai siltä se ainakin tuntui. Vihdoin tappavan tasaisesti nakuttava kello löi yhdeksän, ja luennot olivat kuluneelta viikolta ohi. Matelin kotiin ja kirosin kansan, joka keksi laittaa luennot perjantai-illalle. Ja Lappeessa vielä kitistään, jos statiikan luentoja on maanantaisin kuudesta seitsemään. Mikä vitsi!

Viikonloppuna oli mahdollisuus kokkailla takapihalla yhdessä muiden asukkaiden kanssa kaikenmaailman kulinaristisia nautintoja, kuten libanonilaisia hapanlimppuja sekä munuaispiirasta brittien malliin. Kuten arvata saattaa, suurin osa porukasta hajaantui kaikkialle muualle paitsi juuri takapihalle. Tim ja Renar ehdottivat vaihtoehdoksi krikettimatsin katsomista, mutta koska laji vetää mielenkiinnossa vertaa jopa pesäpallolle, niin ajattelin että saattaisin tekemisen puutteessa vahingossa vaikka järsiä ranteeni, joten päästin pojat keskenään seuraamaan miten aikuiset miehet mäiskivät kolopalloa lautapalikoilla, ja itse suuntasin Market Cityyn.

Kyseessä oli siis eräänlaiset markkinat suuren ostoskeskuksen pohjakerroksessa, mutta kojuja löytyi sitten kyllä joka lähtöön. Jos on ollut joskus etelän markkinoilla, kuten esimerkiksi Kanariansaarilla, niin voi saada jonkunlaisen mielikuvan tapauksesta. Tosin silloinkin helpointa on kertoa koko kahdella, ja unohtaa kaikki päällekäyvät teenkauppaajat ja muut oopiumikuriirit, sillä täällä kaikkea rihkamaa sai katsella ja hypistellä ihan rauhassa, ilman että Ahmed ilmestyy kainaloon ja päättää esittää koko suomen kielen bravuurinsa, joka yleensä koostuu seuraavasta ”Ah, sinä Rambo/kaunis neiti Suomesta, minä Ahmed, minulla monta kello. Sinä osta hyvä Rolex, minä anta halpa hinta!”. Mutta todellakin, rojua ja kilkettä oli joka lähtöön, ja hinnat eivät päätä huimanneet. Mikäli oheisesta kuvasta voi jotain päätellä, niin joku oli ilmeisesti ottanut osaa myös orjakauppaan tai sitten tilannut postimyyntivaimon:)

Mietinkin jo että pitäisikö minun päivittää oma Omega-varastoni, mutta sitten tajusin että ei se Bondkaan kopioilla pelaa. Suomalaisen Dress Man –miehen makuun löytyi myös tavaraa, suoraan piraattihyllyltä nostettua vastasilitettyä kauluspaitaa ja kaulakuristinta myöten. Tossujakin löytyi vaikka muille jakaa, mutta koska valitsen skloboni yhtä tiukoin kriteerein kuin kaviaarini sekä vaaleaverikköni, niin en yhtään mieleistä paria torilta löytänyt. Tietty kun siirryin yläkertaan fashion-osastolle, silmiini osui heti loistelias pari Onitsukan Tigereitä. Tiesin heti kohdanneeni omani, sydämeni alkoi läpättää, ja nuuskin muovilta tuoksuvaa jalkapohjan kaunistusta ihaillen. Lapsityövoima haisi kyllä metrien päähän, mutta koska meikäläinen on aina ollut kunnon kapitalisti enkä mikään luomumaidon perässä juokseva kettutyttö, ja sitä paitsi koska entisessä autossanikin oli juutalaisten selkänahasta tehdyt penkit, niin kyseisellä muotoseikalla ei ollut minulle juurikaan merkitystä. Ainoa mieltä riipaiseva fakta oli kuitenkin hintalapussa komeileva ankea lukema, joka osoitti, mitäs muutakaan kuin aina niin iloista 160 taalaa jälleen kerran. Perhana. Perhanan perhana. Alakerrasta mikä tahansa pari olisi irronnut kahdella kympillä, mutta ei, tosirakkautta ei näköjään voi ostaa halvalla. Hinta kuitenkin mietitytti minua ja lopulta olin kuin nainen, rupesin arpomaan, ja lopputuloksena oli vain kusinen kompromissi! Siis vaihtoehto joka käytännössä vituttaa kuitenkin eniten, koska sillä ei mitään saavuteta, enkä siis ostanut keltaisen korealaislapsen pienenpienillä peukaloilla pyöriteltyjä monoja, vaan päätin vielä miettiä asiaa. V***u! Tuolla kiskurihinnalla tuo simpukanpoimijan perhe Koreassa eläisi varmaan taloudellisesti hyvin kolmekin vuotta, meikäläiseltä se olisi taas pois muuten vaan yleisestä hyvinvoinnista, todennäköisesti joutuisin kunnon brändivodkan sijaan juomaan yhden illan jotain halpaa paikallista kuraa, joka kahden lasin jälkeen maistuu kuitenkin aivan samalta kuin kalliimpi premium-merkki.

Alkaneella viikolla tuli muuten taas mieleen kuinka hyvin jotkut asiat kotimaassa ovat. Esimerkiksi Lappeenrannassa yliopistolla on käytössä prujut, jotka ovat siis käytännössä tiivistetyt luentomateriaalit luennoitsijoiden laatimina, ja niitä kaupataan opiskelijaystävälliseen hintaan, noin 5-15 euroa kipale, pääsääntöisesti. Vaan ei täällä, sivistyksen kehdossa. Kurssikirja on pakko hankkia mikäli haluaa edes uneksia tentin läpipääsystä. Ja yliopiston massiivinen kirjasto omaa yleensä ruhtinaalliset 1-3 kappaletta kurssikirjoja, joten mikäli niitä haluaa lainata, on varaus tehtävä ennen edellisvuoden juhannusta. Ja kurssikirjojen luulisi olevan sitten edes opiskelijaystävälliseen hintaan kaupattuja, mutta mitä vielä! 130 taalaa per kirja, joten itse joudun ostamaan siis 3 kirjaa per lukukausi, loppusumman ollessa 780 taalaa! Nam! Moisella summalla kustantaisin helposti kaiken luentomateriaalini Lappeessa viiden vuoden ajalta, ja rahaa jäisi kevyesti vielä ylikin. Ylijäämän voisin sitten suunnata hyötykäyttöön, kuten opinnoista väsyneen mielen virkistykseen (lue= Koffin sponsoroimiseen).

Kävin muuten tiistaina suorittamassa ensimmäisen osan Fitness Centerin tarjoamasta konsultaatiosta, joka sisälsi kehonmittausta sekä yleistä saliohjausta, jäljelle jääneen osan sisältäessä sitten tarkemman saliohjelman suunnittelun. Kun saavuin personal trainerin toimistoon, hän silmäili minua muutaman hetken ja tokaisi: ”Mate, obviously you have been lifting iron before?” Selostin siinä sitten kaverille taustani, kertoen että on helpompi laskea tunnit joita EN vietä salilla, ja että vapaa viikonloppu tarkoittaa minulle käytännössä Double Splittiä salilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Sosiaalinen elämä, mitä sillä tekee, sehän vie vain aikaa maksimaaliselta palautumiselta! Parhaat kaverini ovat yleensä levytanko sekä kyykkytelineet, ja mikäli mahdollista, haluaisin vuokrata salin takahuoneen/siivouskomeron asuinpaikakseni, jotta siirtymisiin ei menisi sitten turhaa aikaa, joka sekin on pois palautumisesta:)

Treenari veti nopeasti oikeat johtopäätökset, ja tokaisi että mitä ilmeisemmin hänellä ei ole mitään kerrottavaa mitä en jo tietäisi. ”I kinda figured that out mate”. ”With legs like yours, I think your contribution to the world is kinda insignificant”. Tosin jälkimmäistä lausetta en tietenkään sanonut ääneen, vaikka mieli teki. Siinä sitten jauhettiin varattu aika scheiβee kaikista maailman rimppakintuista ja muista sorsajaloista sekä heitettiin muuten vaan hyvää läppää. Kävin tietty vaa´allakin, jonka toimivuuden/tarkkuuden kyllä kyseenalaistin, koska päälläni oli vaatteet, teiniangstia mukaileva rokkikello, kilon painava historiallinen Nokian muinaisjäänne 90-luvulta, 2 kiloa puuhelmiä sekä suomalaisisännän paksu lompakko. Olin myös juuri kiskonut reilut puoli litraa paheellista proteiinijauhoa sisältävää litkua, mikä ilmiselvästi sotki nestetasapainoani. Laite kuulemma pystyi tästä kaikesta huolimatta mittaamaan kehonkoostumukseni, tosin pienen painostuksen jälkeen ohjaaja kyllä myönsi että vehje on enemmänkin ”suuntaa-antava”. Painokseni kaikki killuttimet niskassa ihmeboxi esitti reilut 83 kiloa, ja sen mukaan rasvaton painoni olisi reilut 63 kiloa. Rasvaprosenttini oli vehkeen mukaan 18, mutta vieressä pällistevä traineri oli sitä mieltä että laitteen tarkkuudesta ja tavaran määrästä johtuen oikea lukema pomppisi välissä 15-18 %. Jaa-a. Enpä ole ennen mitannut, joten vaikea ottaa kantaa. Tosin luulen että viimeaikaisilla nestetäydennyksillä on jotain virkaa valaanrasvan kertymisen kannalta.

Kyselin siinä samalla sitten että miten kyseinen kynäniska itse treenaa, ja hänen mukaansa viime treenit ovat painottuneet pitkälti aerobiseen, pyöräileehän hän töihin joka päivä reilut puoli tuntia. Jessus! Ja sitten vielä lisäys ”Eh, by the way mate, I train only natural” ja osoitus juomaani proteiinitölkkiä kohti. Öh, siis, hetkinen. Pyysin häntä hieman selventämään, ja hän kertoi ettei käytä mitään ei-luonnollisia proteiinijauheita tai muita kaupallisia suorituskykyä parantavia tuotteita. Tässä vaiheessa rupesimme jo hieman kalistelemaan verbaalista säilää, en voinut uskoa että joutuisin pitämään aiheesta luentoa sertifioidulle personal trainerille! Proteiinijauheet ovat yhtä vahvasti muokattuja tuotteita kuin rasvaton jauheliha, ja jos ei ruveta pilkkua viilaamaan niin hiilihydraattivalmisteet voi korvata pöytäsokerilla/banaanilla/palautussauruksilla. Teoriassa aivan sama kumpaa vetelet salin jälkeen palautusjuomassa, jauhelihaa vai proteiinijauhoja. Käytännössä jauhot imeytyvät huomattavasti nopeammin eivätkä sisällä kaikkea muuta kuraa, ja jokainen voi itse miettiä että kumpi näyttää hölmömmältä, sekoitella protskujauhoja vai jauhelihaa pajan jälkeen.

Päätimme tämän jälkeen yksimielisesti, että saliohjelmasession pitäminen olisi mitä ilmeisemmin ajan haaskausta, koska itsehän olen omat ohjelmani suunnitellut jo usean vuoden ajan. Ylävitosten jälkeen sovimme heittävämme joskus yhdessä koipitreenin, jotta kaverin jalkaosastoon saataisiin edes jotain näköä. Poistuessani vilkaisin vielä taakseni, ja siellähän paperiviisas antibodari jo vilkuili hätäisenä peilistä reisiswiippiään, että jos sieltä kuitenkin jotain löytyisi! Kyllähän se nyt pitäisi joka miehelle tässä vaiheessa olla selvää, että tukkimaisia jalkoja ei pyöräilemällä saada, ellei sitten ajeta Ranskaa ympäri harva se viikko!

Torstai menikin jo tutun kaavan mukaan, ensin suuntasimme La Citaan keikuttamaan lantiota latinomusiikin tahtiin. Suurekseni pettymyksekseni meksikaanot eivät vieläkään olleet täydentäneet Coronavarastojaan, ja jouduin tukeutumaan taas kerran lähinnä kahteen otteeseen laimennetulta pukinvirtsalta maistuvaan Sol-olueen. Tähän kun lisäsi vielä mariachien korvia vihlovan laulun, niin ei kauaa mennyt ennen kuin päätimme siirtyä jälleen Cargoon. Tämä torstai oli kuitenkin tavallista hiljaisempi, ja vaikka La Cita oli taas täynnä karvakäsiä, niin Cargo loisti tyhjyyttään. Ah, meni hetki tajuta, että tietysti kaikki olivat kuulleet tulevan viikonlopun synttärikemuistani, ja säästelivät voimiaan sinne. Miten kunnioitettava suoritus koko kansalta. Olin täysin imarreltu, ja ajattelin että parempi varmaan heittää sitten kenraaliharjoitukset samalla. Keskitin voimani jälleen kerran tuohon koukistajamaiseen liikkeeseen, ja tein muutamia suoritteita ihan vain lämmittelynä tulevaa lauantaita ajatellen.

Myrskyn ratsastajat

Muuta päivä tuli laiskoteltua, mutta keskiviikkona suuntasimme Timin kanssa snorklaamaan. Harmi kun kamerani ei ole veden alla toimivaa mallia, koska siellä oli todellakin aivan toinen maailma. Täällä vedessä näkee muutakin kuin omat sormenpäät, ja kalat eivät karkaa vastarannalle heti kun tulet laiturille, vaan ne uiskentelevat leppoisasti kämmenenmitan päässä. Harmi ettei otettu yhtään sukellusmieskuvia, tosin maski päässä ja puolen metrin räpylät jalassa näytin lähinnä Neuvostoliittolaiselta ihmissukellusveneeltä, joten ehkä visuaalisesti parempi kuitenkin näin.

Vaikka uimme vain pienessä lahdelmassa, oli näky aivan uskomaton. Pieniä vedenalaisia luolia ja pohjassa meneviä railoja asuttivat mitä erilaisimmat asukit, ja yksikään niistä ei pelännyt ihmistä etäisesti muistuttavaa neliraajaista vesimiesolentoa. Varsin mielenkiintoista oli esimerkiksi uida 5 sentin päässä Blue Groperista. Iso, sininen kalaa muistuttava möhkäle oli noin 80 cm pitkä ja 25 cm korkea, ja arvioisin että se painoi about 15–20 kiloa. Vastaavaa ei Suomen aina-niin-eläin-rikkaissa järvissä näe. Parikymmentäkiloinen möllikkä vain tuijotteli uteliaasti takaisin, ja mietti varmaan että hölmöjäkö ollaan, kun pällistellään niin kiinnostuneita. Tim meinasi saada sätkyn, kun siirtyi sivummalle tutkimaan pohjaa, ja yhtäkkiä läski ystävämme yritti poskisuudelmaa. Hah, oli siinä naurussa pitelemistä. Timillä on muuten kaksi harppuunaa, ja sovimmekin että tulevaisuudessa lähdemme sukeltamaan alueelle, jossa kalastaminen kyseisillä tykeillä on sallittua. Tim itse on napannut aseella jopa pienen hain! Tosin pitää varoa missä mutkalla alkaa sohimaan, koska esimerkiksi nyt valloittamassamme lahdenpoukamassa kalojen lävistäminen oli kielletty, ja sinisen kostajan penetroimisesta olisi seurannut jopa 11 000 aussidinaarin sakko! Ala siinä nyt sitten selittää, että kyllähän se Suomessa oli sallittua, kun pikkupoikana kivitin kaloja laiturilta.

Vuoroveden vaihtuessa ja tuulen noustessa muutamalla boforilla, alkoi lahdelmaan tulla jo pieniä aaltoja, ja sukeltaminen alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Tällöin saimme Timin kanssa hurjan idean. Kiipesimme aussiystäväni kanssa aallonmurtajalle, ja mietimme että josko voisimme sukeltaa myös aallonmurtajan ulkopuolella, koska aallot näyttivät siellä erityisen miehekkäiltä. Lähempi tarkastelu osoitti ajatuksemme kuitenkin itsemurhan arvoisiksi. Olisimme onnella ehkä päässeet veteen, mutta takaisin pääsemiseksi olisi vaadittu sitten vähintään 500 metrin uinti lähimmälle nousukelpoiselle rannalle. Ellemme siis olisi sitä ennen murskautuneet yleisenä rantaviivana vallitsevaan kivikkoon. Koska maisemakuvat eivät kuitenkaan anna oikeutusta mahtaville tyrskyille, päätin suomalaisen hulluudella, että onhan yleisölle annettava jotain vertailtavaa. Tim hieman epäröi, luuli varmaan että olen päästäni vialla tai muuten vaan turtunut masentavaan elämääni, mutta lopulta hän suostui kuvaamaan, kun vakuutin hänet että rantakivikkoon murskautumien ei kuulunut ainakaan suunnitelmieni kirkkaimpaan kärkeen.

Aluksi suunnittelin vasemmalla olevassa kuvassa olevalle ulapan kauimmaiselle kielekkeelle menoa, mutta onneksi jäin jo aiemmalle tasanteelle. Ensimmäinen aalto oli vielä kevyttä pyyhkimistä verrattunsa siihen mitä tuleman piti. Toisen kuvan aalto oli itsellenikin yllätys, Tim näytti vaan merkkiä että iso tulossa, hymyä huuleen. S**tana, aalto heitti meikäläisen kevyesti nurin, ja vettä tuli sen verran että vaikka liu´uin perseelläni päin kiviseinämää (onneksi jalat edeltä), niin olin silti täysin upoksissa. Jopa 15 metriä kauempana ja metrin ylempänä oleva Tim joutui suojautumaan aallolta, ja tästä johtuen mahtavasta lennätyksestäni ei ole videomateriaalia. Joopa joo, taas se Keräsen poika liioittelee. Niinhän sitä äkkiseltään luulisi, mutta viimeinen kuva ehkä hieman valottaa aaltojen oikeaa mittasuhdetta. Tässä kohtaa Tim suojautui suosiolla jo kymmenisen metriä ylemmäs. Ehkä hieman itsemurhahakuista, myönnän, mutta jukoliste millaiset kicksit moisesta sai irti! Live on the edge, kirjaimellisesti! Eihän tänne nyt tultu vaan laakereilla lepäämään, jääpähän reissusta jotain kerrottavaakin. Tosin seuraavan aamun herätys oli kaikkea muuta kuin mukava. Kroppa oli sen verran kolhuilla, että tuntui kuin olisi norsulauman alle jäänyt. Raajat olivat täynnä mitä erilaisempia ruhjeita ja viiltoja, joiden laskemiseen jouduin ottamaan jopa varpaat mukaan. Yöllä heräsin muuten ihmeelliseen kutinaan selässä, ja aamulla paljastui että olin näppärästi polttanut reilut 60 prosenttia selästäni sekä molemmat käsivarteni. Jes! Olikohan tuo nyt edes yllätys, kun miettii että reilut 4 tuntia tuli kelluttua selkä paahteeseen päin. Jälleen kerran tyhjästä päästä kärsii koko kroppa:)

Torstaina suuntasimme La Citaan, latinalaistyyliseen salsabaariin. Yökerhoissa on täällä se vikana, että dj:t ilmeisesti olettavat että ihmiset ovat jo valmiiksi puolikuuroja, koska musiikki soi reilut 40 desibeliä yli kivunsietorajan. Salsabaari oli täynnä mitä erilaisempia pitkätukkia, ja kyllähän sitä näki että etelänmies oli taas asialla. Jonossa olevat naisporukat hajosivat samalla sekunnilla kun he astuivat sisään, kun karvakädet ja geelitukkaiset Fabiot liimautuivat salamana kyselemättä iholle. Ja mistäs muusta se valkoinen nainen pitää enemmän (mustaa miestä lukuun ottamatta) kuin karvoitukseltaan gorillaa muistuttavasta falafelin myyjästä. Lisäbonuksena, saa aamulla vielä halvan kebabin kaupan päälle. Tosin oma seurueemme jostain syystä karsasti ranteenpaksuisin kultakäädyin varustettuja pizzakeisareita ja muita yhtä limaisia Luis Figoja, koska vaikka heitä paikalla lappasi roppakaupalla, kukaan ei ketään mukaansa saanut. Ja vaikka pidän itseäni Suomen mittapuulla kohtalaisena tanssijana, niin kyllähän sen taas näki, että kun oikea salsakansa pääsee asialle, niin ei se suomalainen puujalka paljon siinä vieressä merkkaa. Muutaman tunnin hikisen lantionketkutuksen jälkeen siirryimmekin Cargoon, sedumaiseen yökerhoon, tosin suitsukkeilla höystettynä. Tämä paikka oli Onnelaan tottuneelle suomalaiselle enemmän mieleen, ja päätinkin heti että tästä tulee uusi päämajani. Jokaisella juhlijalla oli kuitenkin luentoja seuraavana päivänä, joten jouduimme poistumaan jo tunnin päästä. Paluumatkalla joku kirvoitti vielä idean, että mentäisiin viimeiselle kierrokselle Broadway-baariin, kellon näyttäessä reilua neljää aamuyöstä. No tuntihan siellä vielä vierähti, ja aamuherätys maistui seuraavana päivänä kaikkea muuta kuin mansikoilta:)

Lopuksi vielä puunhalaajille luontomateriaalia paikallisesta eläinkannasta. Ensimmäisenä kämpästämme löytynyt Alienista tutun facehuggerin pikkuveli. Yritimme myös pyydystää rannalta rapuja, mutta ne perkeleet olivat joko liian nopeita tai suojautuivat aina selkä seinää vasten, jolloin uhkaavat ruuvipuristinta muistuttavat sakset olivat valmiina taistoon. Meritähti ei tuottanut kuitenkaan hurjana metsästäjä tunnetulle Timille vastusta, joten sen voin ylpeänä esitellä. Aallonmurtajalta poistuessamme kohtasimme vielä apokalyptisen näyn, jossa luonnon muokkaama hurja metsästäjä otti julmasti omansa.