Pulleat purjeet ja mahtavat aallot

Perjantaina oli orientaatioviikkojen päätteeksi luvassa tutustumiskekkerit business-killan ”senioreille”, eli post-graduate opiskelijoille. Marssin taas tunnollisena hieman etuajassa killan päämajaan, ja kauhukseni huomasin että paikalle tulleesta porukasta 90% oli yli 25.v, ja pikkutakit ja kaulaan kiedotut, kravattia etäisesti muistuttavat kapineet täyttivät näkökenttäni. Onneksi nuoriso tuli tapansa mukaan myöhässä, ja lopputuloksena noin 35% opiskelijoista on oman ikäisiäni tai sinnepäin, loppujen ollessa jo työelämässä kannuksensa hankkineita MBA- tai honours-opiskelijoita. Niin, sinänsä aika jännä, että täällä tarjotaan limited work experience MBA-tutkintoa, joka tarkoittaa sitä että varsinaiseen MBA:han vaadittava 2-4:n vuoden työkokemus johtotehtävistä unohdetaan, ja opiskelijoista tehdään paperijohtajia suoraan koulun penkiltä. Sinänsä huvittaa, kun kysyin muutamalta paikalla olleelta pikkutakkimieheltä aikaisemmasta työkokemuksesta, niin perusmyyntityötä IT-alan liikkeistä, tai muuta vastaavaa löytyi listalta. Aika kapeat meriitit, jos niillä meinaa nousta suoraan isoksi kihoksi. Suomalaisella insinööriopiskelijallakin on paremmat referenssit. Muutenkin, tuo kyseinen ”pikkupoikien” MBA kuulostaa lähinnä paperitiikeriltä, kuvittelisin sen arvon Suomessa olevan samaa luokkaa kuin bachelor-tutkinnon, eli ei juuri Emboa kummempaa. Toisaalta tässäkin asiassa Suomi tulee hieman takavasemmalla, sillä bachelor-tutkinto on täällä sekä Jenkeissä kovassa huudossa, joten varmaan muillakin postimyyntitutkinnoilla pärjää sitten ulkomailla.

Juhlat olivat kuitenkin prameat, taas ilmainen kuohuviini virtasi, ja niin punaviiniä, mallasta kuin lohipáteetakin oli tarjolla. Tässähän alkoi tuntea itsensä ihan bisnesmieheksi, ja moiset kekkerit saivat varmasti jokaisen tuntemaan itsensä enemmän kuin tervetulleiksi. Suomen yliopistot, suosittelen että otatte vastaavasta mallia!

Lauantai meni lähinnä omalla painollaan, tutustutin kämppikseni ja muutaman naapurin aivan loistavaan brittiläiseen sarjaan nimeltä Paritellen. Katselijat ihastuivat sarjaan ensi silmäyksellä, ja sovimme että sarjasta tulee osa jokailtaista ohjelmaa.

Sunnuntaina suuntasin ensimmäistä kertaa Bondi Beachille. WAU!!! Olin aivan ihmeissäni! Biitsi oli kuin suoraan paratiisista. Siis jotain niin ennennäkemätöntä ja mahtavaa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Kuin suoraan etelän parhaista turistikohteista. Aallot olivat aivan mahtavia, about 1.5 metrisiä, ja vesi oli yhtä lämmintä kuin Suomessa kesällä. Ja jumaliste ne naiset! Jos yleisillä paikoilla tytöt ovat hyvännäköisiä, niin biitsillä ne ovat kyllä tulenkuumaa hottia. Siis aivan timantin kirkasta ykköslaatua. Huh huh! Ja naisten onneksi, rannaltahan ne Australian omat könsikkäätkin löytyivät. En tiedä miksi rantaleijonat eivät julkisilla paikoilla liiku, ehkä surffaaminen käy kokopäivätyöstä, siellä niitä kuitenkin oli vaikka muille jakaa. Aamulla ennen biitsiä kävin vielä ostamassa sukelluskamppeet, siis perussetin, eli räpylät, maskin ja snorkkelin. Tosin kun sattui urheiluliikkeessä näpsäkän oloinen myyjätär avuksi, niin taas piti näyttää että kyllä suomalaisisännällä paalua piisaa, ja vähempi ei kelpaa kuin liikkeen pramein setti. Siinä sitten rinta rottingilla puljun makeimmat vehkeet kourassa ja leveä virne naamalla olin jo lauseen päässä pyytämästä tyttöä ulos, kun selvisi että hän olikin vain 17!!! S**tana, onneksi kykenin vielä painamaan abort-nappia, ja luikin nopeasti räpylät kainalossa ulos liikkeestä, ennen kuin paikalliset viranomaiset nappaisivat minut lapsiin sekaantumisesta.

Kun rannalle asti päästiin, niin meikähän oli kuin kala vedessä uusien lelujeni kanssa. Olivathan ne aika hinnakkaita, reilut 120 euroa, mutta parempi ostaa kerralla sellaiset vehkeet jotka kestää kovaakin käyttöä sitten koko vuoden. Äitikään ei tykkää jos poika lähetetään sillipurkissa kotiin vain sen takia että snorkkeliin juuttui merihevonen! Iltapäivä menikin sitten kokonaisuudessaan biitsillä, uiden, sukellellen, futista pelaillen sekä frisbeetä kieputtaen. Ja loppujen lopuksi onnistuin ehkä hieman karistamaan kalkkilaivan kapteenin piirteitäni, ainakin toivottavasti. Puolet jengistä on muuten kärsinyt jo vaikka minkä asteen palovammoista, itse yllättäen olen kaiken tuon tuskan onnistunut välttämään. Niin äiti, olen siis muistanut Tsernobylimäiset suojakertoimet omaavan aurinkorasvan käytön.

Illalla suuntasimme vielä StarCityyn, eli paikalliselle kasinolle. Itsehän marssin suoraan päätä 80 dollarin pokeripöytään. 2 tuntia vierähti pelatessa, tein koko ajan tasaisesti pientä profittia, mutta kaksi roskakättä joita minun ei olisi alun alkaenkaan pitänyt pelata, palauttivat minut säännöllisesti tunnin välein aloitustiliin. Ja tietysti kun lopuksi pienen korotusrallin jälkeen kaikki keramiikka lyötiin keskelle ennen floppia (about 160 taalaa), niin meikäläinen näytti A-Q:n ja vastustaja käänsi esiin K-Q:n, molemmat herttaa. Olin siis pelannut itseni erittäin hyvään asemaan, ja olin suosikki voittamaan käden suhteella 70–30. Näin jo rahan kuvat silmissäni, mutta ikäväkseni onnetar ei ollut puolellani, vaan pystyin melkein maistamaan miten rouva Fortuna kusi aamiaismuroihini. Flopilla pöytään kääntyivät ikäväkseni kaksi herttaa, ja tietenkin viimeinen kortti eli river oli se juuri se mitä en halunnut nähdä, eli hertta. Pokerin kauneus on siinä, että vaikka olisit minkälainen altavastaaja, niin aina pienellä tuurilla voi nousta ahdingosta kuin ahdingosta. Heh, tiesin että olin pelannut käden oikein, ja että pitkällä juoksulla rahat päätyisivät sinne minne kuuluisivatkin, eli omaan kulmaukseeni, mutta juuri tuolla hetkellä se ei paljon lohduttanut. No, silloin kun maito on kaatunut maahan, ei auta jäädä itkemään, vaan pitää heittää kissa perään. Parempi onni ensi kerralla. Kaikesta huolimatta kasino oli erittäin mukava ja viihtyisä, ja päätimme palata sinne joskus ensi viikolla.

Ai niin, perjantaina myös halukkaat saivat paikallisen tutorin, eli tandem-buddyn. Taistelijapari oli siis jo Sydneyn yliopistossa opiskellut, ”kokeneempi” opiskelija, jonka kanssa olisi tarkoitus tavata silloin tällöin kaiken kivan merkeissä. Operaation osallistujat kokoontuivat yhdessä koulun aulaan, ja porukkaa oli kuin lunta talvella. Vastapuolen valinta suoritettiin osin lihamarkkinatyyliin, eli jos naama miellytti, niin kannatti kysellä josko toinen haluaisi olla buddysi. Tosin me tulokkaat jouduimme kirjoittamaan rintaamme asetettuun lappuun kolme adjektiivia, jotka kuvailisivat haluamaamme tutoria, ja tämän jälkeen kiertelimme tutustumassa tuleviin ”opastajiin”, vähän niin kuin lastentarhassa konsanaan. Itsehän päätin olla taas kerran askeleen edellä muita, ja olin jo aikaisemmin suorittanut tehtävään liittyviä tiedustelutoimia armeijakoulutukseni mukaisesti, ja selvittänyt parhaimman näköisen tutorin nimen sillä aikaa kun muut istuivat tylsällä ATK-luennolla. Adjektiivien sijaan kirjailin rintaani siis suoraan kyseisen tyttelin nimen, ja väkijoukkoon mennessäni pidin vain huolen että kurssimme maalini kanssa kohtaisivat. Näin jo mielessäni miten operaatiosta tulee menestys, olinhan sitä viimeiset 30 minuuttia päässäni työstänyt. En voinut myöskään ennalta keksiä mitään syytä, miksi tyttö voisi minua vastustaa, onhan meikäläinen nyt vähintään yhtä haluttava kuin 80-kiloa kahden tähden jauhelihaa viimeisenä myyntipäivänään.

Jännityksen hieman kohotessa navigoin väenpaljoudessa kohteeni luokse: ”Hi! How are you doing”, heitti tyttö liikkeestä, ja jatkoi matkaansa kylmästi edes vilkaisematta rinnassani komeilevaa taideteosta. Olin kuin halvauksen saanut vesinokkaeläin kuivuneessa joenuomassa. Millintarkasti suunniteltu puolisotilaallinen operaatio oli saanut todella nolon lopun, ja epäonnistuneen mission jälkeen paikalta pitäisi ainakin poistua mahdollisimman ripeästi, mutta itse kärsin kolmannen asteen halvauksesta, joten kykenin tuskin liikuttamaan raajojani. Tunsin kuinka suuni oli äkkiä kuiva kuin hiekkamonttu kesäkuumalla, ja… Hetkinen, eihän suomalainen jää tuleen makaamaan, vaan lataa uutta piippuun ensimmäisen ollessa suutari! Perkele! Unohdin savet nilkoissani, ja aloin koota itseäni. Onneksi olin ennalta varautunut epätodennäköiseen, mutta juuri tapahtuneeseen katastrofiin, ja vaihdoin kaikessa hiljaisuudessa nimilapun tilalla alkuperäisen, kolme mitäänsanomatonta adjektiivia sisältäneen lapun. Normaalisti olisin kirjoittanut lappuun todennäköisesti 1. isot puskurit 2. pretty face 3. ei-niin-älykäs, mutta nyt tyydyin vain perustylsiin adjektiiveihin. Onneksi sattuma suosi minua tällä kertaa, ja onnetar ilmaantui enkelimäisessä muodossa selkäni taakse. Tosin luulen että hän tuli vain säälistä, huomattuaan köyristyneen selkäni, vettyneet silmäni ja loukkua lyövät polveni. Juteltuamme uuden ystävättäreni kanssa hetken, huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa, ja löimme lukkoon sopimuksen tulevista yhteisistä hetkistä. Tämän jälkeen siirryimme koko porukka uudet ystävämme löytäneenä kahville, joka venyikin muutamaksi tunniksi, ennen kuin läksin alussa mainittuun, ilmaista keittoa jakavaan tervetuliaistilaisuuteen.