Paluu arkeen

Synttärikemut ovat nyt taakse jäänyttä elämää, ja toivottavasti muistan vielä joku päivä että mitä viikonloppuna oikein tapahtui. Heh, ei tarvitse olla huolissaan, kunhan vitsailin. Yllättävää kyllä, liimanhuuruisen viikonlopun jälkeen kaikki elintoiminnot pelaavat odotusten mukaisesti, näkö säilyi ja ketään ei teloitettu grillijonossa. Hmm, poikkeuksellista kyllä, pitää myöntää. Suomessa jos omalla kaveriporukalla olisi vastaavan reissun tehnyt, niin todennäköisesti olisi nähty vielä näkyjä seuraavanakin päivänä, useampi kännykkä olisi kadoksissa ja vähintään yksi päällekarkaus joko aiheutettuna tai koettuna. Puhumattakaan tulevista isyyskanteista, kuoletetuista luottokorteista, kadonneista kavereista, aggressiivista portsareista tai laatan heittämisestä naapurin postilaatikkoon. Kaikesta huolimatta, ei pidä saada sitä kuvaa että täällä olisi tylsää. Seikkailut tapahtuvat vain hieman eri dimensioissa, ja aamulla ei tarvitse tarkastaa raajojaan puukotuksen varalta tai miettiä että pistikö joku sittenkin tabuja siihen kaljaan. Myös ravintopuoli baari-illan jälkeen pelaa kiitettävästi, pikaruokapaikkoja on vaikka muille jakaa, toisin kuin Suomen Chigacossa, Kouvolassa, jossa kaikki action tapahtuu pilkun jälkeen Anttilan grillillä. Siellä voisi kuvitella että rasvatukkien eloonjääminen on kiinni viimeisestä lihapiirakasta! Sapeleita heilutellaan harva se ilta, ja voi sitä onnekasta kertaa kun onnistuu saamaan edes majoneesia ilman että joku seurueesta joutuu kuulemaan kuolemantuomionsa täytäntöönpanosta!

Viimein kohtasin myös täällä hetken, jolloin oli pakko tarttua koulukirjoihin. Tähän mennessä olin vain käynyt hengailemassa koululla, kääntymässä pakollisilla luennoilla ja juonut koulun sponsoroimaa kahvia litratolkulla. Ensimmäiset ryhmätyöt alkoivat lähestyä, ja muutama henkilökohtainen essee alkoi kolkutella dediksellään. Eli oli aika tarttua härkää sarvista, tosin en uskonut että projektit mitenkään maailmaa mullistavia voisivat olla, eivätköhän nuo tuttuun tapaan melko vasemmalla kädellä hoidu, turha ottaa siis ylimääräistä stressiä;)

Ensimmäinen ryhmätyö aineellistui Sales Management-kurssilla. Opiskelijat arvottiin ryhmiin, ja luonnollisesti onnetar lottosi luokan susinaiset juuri omaan ryhmääni, vaikka kuinka yritin tehdä spiritualistisia liikkeitä nimiä vedettäessä. Saakeli, jopa ”kauniimpi” tytöistä näytti siltä kuin hänen kasvonsa olisivat syttyneet joskus tuleen ja joku olisi yrittänyt sammuttaa paloa lapiolla:) Tosin ehkä tämä oli vain merkki siitä, että nyt olisi helpompi keskittyä sitten itse aiheeseen. Jokaisesta koettelemuksesta pitää osata löytää se hyvä puoli, eh? Ensimmäisen ryhmätapaamisen koittaessa keskiviikkoaamuna meikäläinen tietty marssi paikalle suomalaisen täsmällisesti. Ja hyvää esimerkkiä noudattaen, muut jäsenet saapuivat sitten järjestyksessä ensimmäinen vartin myöhässä, seuraava puolisen tuntia, kolmas tunnin ja viimeinen reippaat tunti ja 40 minuuttia sovitusta ajasta jäljessä. Normaalisti olisin jo ensimmäisen kohdalla komentanut joukon kolmiriviin ja useamman kierroksen pyörävajaa ympäri. Tätä olisi tietty seurannut useampi tunti sulkeisia ja aina-niin-tuttua taakse poistumista. Mutta paikallisiin tapoihin tottuneena, hörppäilin vain rennosti ilmaista kahvia ja luin paikallista Financial Timesia, yrittäen epätoivoisesti etsiä olemattomia urheilusivuja;)

Totta kai, heti kun kaksi ensimmäistä myöhästelijää vaivautui saapumaan paikalle, niin pistin hihat heilumaan ja aasialaiset töihin. Niin, siis kaikki muut ryhmän jäsenet ovat joko aasialaisia tai intialaisia, värillisiä siis kuitenkin. Ryhmäkoon kasvaessa päätimme äänestää ryhmälle johtajan. Luonnollisesti ainoa paikalla ollut reservin vänrikki valittiin tehtävään yksimielisesti, ja valintahan tapahtui siis täysin demokraattisesti, enkä joutunut fyysisellä läsnäolollani ketään ”suostuttelemaan”:) Mielenkiintoista silti, että ryhmän keski-ikä on enemmän kuin 25 vuotta, ja silti nuorin kaveri valitaan ottamaan ohjat. Varsinkin kun jokainen muista oli kuluttanut koulunpenkkiä tähän mennessä vähintään tuplamäärän itseeni verrattuna. No, eipä meikäläisellä mitään päällikön pestiä vastaan ollut, varsinkin kun muut eivät miltään Edisoneilta ainakaan ensi tapaamisen perusteella vaikuttaneet.

Seuraava yhteisprojekti tuli ajankohtaiseksi konsulttien kanssa, jossa luonnollisesti muodostin taisteluosaston luokan Dress Man-miehen kanssa, ja päätimme vielä yhtiön julkisuuskuvan kannalta värvätä pr-henkilöksi luokan edustavimman naiskonsultin. Tässä olisi ainesta vielä vaikka mihin. Sitä paitsi, Mr. Big Shot tuntui tietävän asiansa, joten olin varma että tämä homma olisi hyvissä käsissä. Tosin samassa tilaisuudessa tuli mieleen paluu lastentarhaan, kun kalastajaliivimies ja kaksi kauluspaitamiestä halusivat väkisin pitää oman yhteisen ryhmänsä, vaikka luennoitsija yritti jakaa muutamaa muuta opiskelijaa näille kaitsettavaksi. Jumalauta! Isot miehet alkoivatt itkeä ja kitistä tunnilla, kuinka he ovat niin hyviä kavereita ja eivät halua erota toisistaan. Samaa nähtiin viimeksi yläasteella Suomessa. Teki mieli vähän ojentaa herroja, mutta ajattelin että ranskalaiset sutenöörit saattaisivat oikeasti alkaa parkumaan, mikäli sotkisin heidän varovasti pälvikaljun päälle asetetun tukkalaitteensa, joten päätin antaa asian tällä kertaa olla.

Keskiviikkona kävimme Alin kanssa myös seinäkiipeilemässä. Tietysti olin juuri tullut pajalta, ja Ali paukkasi kämpille ja ehdotti kyseistä urheilua. Olin luonnollisesti jo hieman turtunut siirreltyäni malmeja reilun tunnin verstaalla, mutta Ali lupasi että kiipeiltäessä menisi korkeintaan muutama tunti. Paikalle päästyäni selvisi että kyseessä oli joku hämähäkkimieskerho, joka oli jo useamman tapaamisen järjestänyt, ja itse olin ainoa noviisi paikalla. Tosin tietty suomalaisen sutjakkuudella vakuutin paikan pomolle että tokihan jokainen suomalainen seinäkiipeilyä harrastaa, lastenleikkiä. Ohjaaja mietti hetken, haki valjaat ja piti nopean briiffin meikäläiselle. Itse tosin luennon aikana seurailin vain kuinka viereisellä seinällä timmikroppainen mimmi leikki cliffhangeria. Tietysti vuoristoexpertti huomasi keskittyneisyyteni syvän zen-asteen, ja heitti ”Oh right mate, I see your priorities are in order”. Sen jälkeen partasuu pisti valjaat kuntoon ja sanoi vain naureskellen että näytäppä poika mihin pystyt. No kyseessähän ei ollut muuta kuin pystysuora seinä aloittelijoille, ja hyvä suoritus oli päällikön mukaan vajaat 25 sekuntia. Eipä meikäpoika kuitenkaan pienenä turhaan puissa apinaa leikkinyt, vaikka tuo kainalokarvoitus ei ehkä siltä näytä. Aika tarkkaan tasan 8 sekuntia myöhemmin heiluttelin kättäni ylhäällä, ja partasuti mutisi jotain alhaalta, minkä päättelin olevan hyväksymisen merkki. Tämän jälkeen liityin muuhun ryhmään, ja kiipeily haastavimmilla seinillä pääsi alkuun. Voin kokemuksesta sanoa, että vinot seinät ovat yllättävän vaikeita, varsinkin kun otepintaa riittää muutamissa paikoissa vain kahdelle sormelle. Kuvat hieman hämäävät, seinät kallistuvat lattiatasosta reilut kaksi metriä ulospäin kattoon mentäessä, ja vaikka näyttää siltä että palikoita riittää vaikka muille jakaa, niin totuus on toinen. Seinällä menee vierekkäin eri ”ratoja”, jotka on merkitty eri värein, ja ainoastaan ko. värin ulokkeita saa käyttää. Ja kyllä, putoaminen jännittää silti yhtä paljon, vaikka tietää että köysi ottaa vastaan! Ja mitä kokoon ja voimaan tulee, niin ensimmäiset puoli tuntia pystyin lähes mihin vaan, jopa itse Renny olisi harkinnut Cliffhangerin uudelleen purkittamista jos olisi nähnyt meikäläisen yhden käden roikkumiset! Mutta kun tuo maaginen puoli tuntia oli kulunut, niin johan alkoi olo käydä tukalaksi. 80 kilon pullamassaa ei enää niin vain liikuteltukaan, ja käsivarret huusivat leipää! No, ehkä tuo tuosta helpottunee harjoituksen myötä. Mutta kyllä siitä ärräpäitä hieman irtosi, kun 60 kiloa painava riisitikku-Ali kiipesi vaikeamman seinän ylös, ja itse jäin puolen metrin päähän katosta, ainoastaan sen takia että en jaksanut vetää sianruhoani kolmeakymmentä senttiä ylemmäs! Taas läskistä päästä kärsi koko kroppa!

Raskaan kiipeilyn jälkeen koko jengi suuntasi vielä loogisesti kaljalle, olihan palautuminen seuraavaan sessioon maksimoitava. Onneksi kuppila tarjoili myös syötävää, ja itse tilasin kavereideni kanssa pihvit mieheen, muiden tyhjentäessä kolpakkojaan toisen perään. Tietty kiipeillessä meni muuten muutaman tunnin sijaan 4 tuntia, joten arvata saattaa että seuraavana aamuna oli taas olo kuin lihamyllystä tulleella.

Täällä on muuten viimeisen kuukauden aikana yritetty ryöstää jo kaksi asukasta Geegalista, ja vielä ihan lähimaisemissa. Molemmissa tapauksissa ruikulat olivat yksin liikkeellä, toinen yöllä ja toinen illalla. Jälkimmäisessä tapauksessa kaverilla oli onneksi nopeat jalat, ja turbaanipäiset ryöstäjät jäivät nuolemaan näppejään. Valitettavasti ensimmäinen kaveri ei ollut yhtä onnekas. Pataan tuli että ropisi, noin vain yllättäen, vieläpä hotellin baarin kulmalla, ja kun kaveri viimein tokeni pyyhkimään nokkaansa, niin lompakko ja kännykkä loistivat yllättäen poissaolollaan.

Hmm, vartunkin vain mielenkiinnolla että milloin arpaonni osuu omalle kohdalle. Varsinkin perjantaisin kun tulee yhdeksän jälkeen koululta, niin kadut alkavat olla täynnä mitä erilaisimpia hyypiöitä/orjakauppiaita/nistejä. Eihän tuo nyt itseä hirveästi hetkauta, mutta voin kuvitella että pienemmillä mimmeillä on hieman jännitettävää, varsinkin jos kotimatka sattuu olemaan yhtään pitempi. Täällä kun ei olla niin kuin Skinnarilassa, vaan jos et asu yliopiston asuntolassa, niin kotimatka voi olla jotain puolen tunnin ja tunnin välimaastossa.