Myrskyn ratsastajat

Muuta päivä tuli laiskoteltua, mutta keskiviikkona suuntasimme Timin kanssa snorklaamaan. Harmi kun kamerani ei ole veden alla toimivaa mallia, koska siellä oli todellakin aivan toinen maailma. Täällä vedessä näkee muutakin kuin omat sormenpäät, ja kalat eivät karkaa vastarannalle heti kun tulet laiturille, vaan ne uiskentelevat leppoisasti kämmenenmitan päässä. Harmi ettei otettu yhtään sukellusmieskuvia, tosin maski päässä ja puolen metrin räpylät jalassa näytin lähinnä Neuvostoliittolaiselta ihmissukellusveneeltä, joten ehkä visuaalisesti parempi kuitenkin näin.

Vaikka uimme vain pienessä lahdelmassa, oli näky aivan uskomaton. Pieniä vedenalaisia luolia ja pohjassa meneviä railoja asuttivat mitä erilaisimmat asukit, ja yksikään niistä ei pelännyt ihmistä etäisesti muistuttavaa neliraajaista vesimiesolentoa. Varsin mielenkiintoista oli esimerkiksi uida 5 sentin päässä Blue Groperista. Iso, sininen kalaa muistuttava möhkäle oli noin 80 cm pitkä ja 25 cm korkea, ja arvioisin että se painoi about 15–20 kiloa. Vastaavaa ei Suomen aina-niin-eläin-rikkaissa järvissä näe. Parikymmentäkiloinen möllikkä vain tuijotteli uteliaasti takaisin, ja mietti varmaan että hölmöjäkö ollaan, kun pällistellään niin kiinnostuneita. Tim meinasi saada sätkyn, kun siirtyi sivummalle tutkimaan pohjaa, ja yhtäkkiä läski ystävämme yritti poskisuudelmaa. Hah, oli siinä naurussa pitelemistä. Timillä on muuten kaksi harppuunaa, ja sovimmekin että tulevaisuudessa lähdemme sukeltamaan alueelle, jossa kalastaminen kyseisillä tykeillä on sallittua. Tim itse on napannut aseella jopa pienen hain! Tosin pitää varoa missä mutkalla alkaa sohimaan, koska esimerkiksi nyt valloittamassamme lahdenpoukamassa kalojen lävistäminen oli kielletty, ja sinisen kostajan penetroimisesta olisi seurannut jopa 11 000 aussidinaarin sakko! Ala siinä nyt sitten selittää, että kyllähän se Suomessa oli sallittua, kun pikkupoikana kivitin kaloja laiturilta.

Vuoroveden vaihtuessa ja tuulen noustessa muutamalla boforilla, alkoi lahdelmaan tulla jo pieniä aaltoja, ja sukeltaminen alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Tällöin saimme Timin kanssa hurjan idean. Kiipesimme aussiystäväni kanssa aallonmurtajalle, ja mietimme että josko voisimme sukeltaa myös aallonmurtajan ulkopuolella, koska aallot näyttivät siellä erityisen miehekkäiltä. Lähempi tarkastelu osoitti ajatuksemme kuitenkin itsemurhan arvoisiksi. Olisimme onnella ehkä päässeet veteen, mutta takaisin pääsemiseksi olisi vaadittu sitten vähintään 500 metrin uinti lähimmälle nousukelpoiselle rannalle. Ellemme siis olisi sitä ennen murskautuneet yleisenä rantaviivana vallitsevaan kivikkoon. Koska maisemakuvat eivät kuitenkaan anna oikeutusta mahtaville tyrskyille, päätin suomalaisen hulluudella, että onhan yleisölle annettava jotain vertailtavaa. Tim hieman epäröi, luuli varmaan että olen päästäni vialla tai muuten vaan turtunut masentavaan elämääni, mutta lopulta hän suostui kuvaamaan, kun vakuutin hänet että rantakivikkoon murskautumien ei kuulunut ainakaan suunnitelmieni kirkkaimpaan kärkeen.

Aluksi suunnittelin vasemmalla olevassa kuvassa olevalle ulapan kauimmaiselle kielekkeelle menoa, mutta onneksi jäin jo aiemmalle tasanteelle. Ensimmäinen aalto oli vielä kevyttä pyyhkimistä verrattunsa siihen mitä tuleman piti. Toisen kuvan aalto oli itsellenikin yllätys, Tim näytti vaan merkkiä että iso tulossa, hymyä huuleen. S**tana, aalto heitti meikäläisen kevyesti nurin, ja vettä tuli sen verran että vaikka liu´uin perseelläni päin kiviseinämää (onneksi jalat edeltä), niin olin silti täysin upoksissa. Jopa 15 metriä kauempana ja metrin ylempänä oleva Tim joutui suojautumaan aallolta, ja tästä johtuen mahtavasta lennätyksestäni ei ole videomateriaalia. Joopa joo, taas se Keräsen poika liioittelee. Niinhän sitä äkkiseltään luulisi, mutta viimeinen kuva ehkä hieman valottaa aaltojen oikeaa mittasuhdetta. Tässä kohtaa Tim suojautui suosiolla jo kymmenisen metriä ylemmäs. Ehkä hieman itsemurhahakuista, myönnän, mutta jukoliste millaiset kicksit moisesta sai irti! Live on the edge, kirjaimellisesti! Eihän tänne nyt tultu vaan laakereilla lepäämään, jääpähän reissusta jotain kerrottavaakin. Tosin seuraavan aamun herätys oli kaikkea muuta kuin mukava. Kroppa oli sen verran kolhuilla, että tuntui kuin olisi norsulauman alle jäänyt. Raajat olivat täynnä mitä erilaisempia ruhjeita ja viiltoja, joiden laskemiseen jouduin ottamaan jopa varpaat mukaan. Yöllä heräsin muuten ihmeelliseen kutinaan selässä, ja aamulla paljastui että olin näppärästi polttanut reilut 60 prosenttia selästäni sekä molemmat käsivarteni. Jes! Olikohan tuo nyt edes yllätys, kun miettii että reilut 4 tuntia tuli kelluttua selkä paahteeseen päin. Jälleen kerran tyhjästä päästä kärsii koko kroppa:)

Torstaina suuntasimme La Citaan, latinalaistyyliseen salsabaariin. Yökerhoissa on täällä se vikana, että dj:t ilmeisesti olettavat että ihmiset ovat jo valmiiksi puolikuuroja, koska musiikki soi reilut 40 desibeliä yli kivunsietorajan. Salsabaari oli täynnä mitä erilaisempia pitkätukkia, ja kyllähän sitä näki että etelänmies oli taas asialla. Jonossa olevat naisporukat hajosivat samalla sekunnilla kun he astuivat sisään, kun karvakädet ja geelitukkaiset Fabiot liimautuivat salamana kyselemättä iholle. Ja mistäs muusta se valkoinen nainen pitää enemmän (mustaa miestä lukuun ottamatta) kuin karvoitukseltaan gorillaa muistuttavasta falafelin myyjästä. Lisäbonuksena, saa aamulla vielä halvan kebabin kaupan päälle. Tosin oma seurueemme jostain syystä karsasti ranteenpaksuisin kultakäädyin varustettuja pizzakeisareita ja muita yhtä limaisia Luis Figoja, koska vaikka heitä paikalla lappasi roppakaupalla, kukaan ei ketään mukaansa saanut. Ja vaikka pidän itseäni Suomen mittapuulla kohtalaisena tanssijana, niin kyllähän sen taas näki, että kun oikea salsakansa pääsee asialle, niin ei se suomalainen puujalka paljon siinä vieressä merkkaa. Muutaman tunnin hikisen lantionketkutuksen jälkeen siirryimmekin Cargoon, sedumaiseen yökerhoon, tosin suitsukkeilla höystettynä. Tämä paikka oli Onnelaan tottuneelle suomalaiselle enemmän mieleen, ja päätinkin heti että tästä tulee uusi päämajani. Jokaisella juhlijalla oli kuitenkin luentoja seuraavana päivänä, joten jouduimme poistumaan jo tunnin päästä. Paluumatkalla joku kirvoitti vielä idean, että mentäisiin viimeiselle kierrokselle Broadway-baariin, kellon näyttäessä reilua neljää aamuyöstä. No tuntihan siellä vielä vierähti, ja aamuherätys maistui seuraavana päivänä kaikkea muuta kuin mansikoilta:)

Lopuksi vielä puunhalaajille luontomateriaalia paikallisesta eläinkannasta. Ensimmäisenä kämpästämme löytynyt Alienista tutun facehuggerin pikkuveli. Yritimme myös pyydystää rannalta rapuja, mutta ne perkeleet olivat joko liian nopeita tai suojautuivat aina selkä seinää vasten, jolloin uhkaavat ruuvipuristinta muistuttavat sakset olivat valmiina taistoon. Meritähti ei tuottanut kuitenkaan hurjana metsästäjä tunnetulle Timille vastusta, joten sen voin ylpeänä esitellä. Aallonmurtajalta poistuessamme kohtasimme vielä apokalyptisen näyn, jossa luonnon muokkaama hurja metsästäjä otti julmasti omansa.