Konsultointia paikalliseen malliin

Luonnollisesti torstain pitkäksi venähtäneet elostelut La Citassa ja Cargossa veivät suomalaisesta parhaan terän, ja perjantain pitkä päivä ylipistolla poltteli miestä kiirastulien lailla. Keskittyminen aiheeseen oli kaikkea muuta kuin asiaankuuluvaa, ja laskeskelinkin lampaiden ohella lähinnä sekunteja tuntien loppumiseen. 180:ssa minuutissa on muuten 10600 sekuntia, ja kun moisen määrän vielä kärsii kahdesti ja ynnää siihen perjantaivakion, jakaen tämän jälkeen summan lievällä kankkuskertoimella (löytyy maolista) sekä kertomalla osamäärän vielä kertaalleen iltalisällä joka liitetään lausekkeeseen aina automaattisesti kellon ylittäessä kolme iltapäivällä, saadaan aikaan yhteenlaskettu summa piinallisia sekunteja, joiden laskemiseen terveeltä mieheltäkin menee elinikä. Tai siltä se ainakin tuntui. Vihdoin tappavan tasaisesti nakuttava kello löi yhdeksän, ja luennot olivat kuluneelta viikolta ohi. Matelin kotiin ja kirosin kansan, joka keksi laittaa luennot perjantai-illalle. Ja Lappeessa vielä kitistään, jos statiikan luentoja on maanantaisin kuudesta seitsemään. Mikä vitsi!

Viikonloppuna oli mahdollisuus kokkailla takapihalla yhdessä muiden asukkaiden kanssa kaikenmaailman kulinaristisia nautintoja, kuten libanonilaisia hapanlimppuja sekä munuaispiirasta brittien malliin. Kuten arvata saattaa, suurin osa porukasta hajaantui kaikkialle muualle paitsi juuri takapihalle. Tim ja Renar ehdottivat vaihtoehdoksi krikettimatsin katsomista, mutta koska laji vetää mielenkiinnossa vertaa jopa pesäpallolle, niin ajattelin että saattaisin tekemisen puutteessa vahingossa vaikka järsiä ranteeni, joten päästin pojat keskenään seuraamaan miten aikuiset miehet mäiskivät kolopalloa lautapalikoilla, ja itse suuntasin Market Cityyn.

Kyseessä oli siis eräänlaiset markkinat suuren ostoskeskuksen pohjakerroksessa, mutta kojuja löytyi sitten kyllä joka lähtöön. Jos on ollut joskus etelän markkinoilla, kuten esimerkiksi Kanariansaarilla, niin voi saada jonkunlaisen mielikuvan tapauksesta. Tosin silloinkin helpointa on kertoa koko kahdella, ja unohtaa kaikki päällekäyvät teenkauppaajat ja muut oopiumikuriirit, sillä täällä kaikkea rihkamaa sai katsella ja hypistellä ihan rauhassa, ilman että Ahmed ilmestyy kainaloon ja päättää esittää koko suomen kielen bravuurinsa, joka yleensä koostuu seuraavasta ”Ah, sinä Rambo/kaunis neiti Suomesta, minä Ahmed, minulla monta kello. Sinä osta hyvä Rolex, minä anta halpa hinta!”. Mutta todellakin, rojua ja kilkettä oli joka lähtöön, ja hinnat eivät päätä huimanneet. Mikäli oheisesta kuvasta voi jotain päätellä, niin joku oli ilmeisesti ottanut osaa myös orjakauppaan tai sitten tilannut postimyyntivaimon:)

Mietinkin jo että pitäisikö minun päivittää oma Omega-varastoni, mutta sitten tajusin että ei se Bondkaan kopioilla pelaa. Suomalaisen Dress Man –miehen makuun löytyi myös tavaraa, suoraan piraattihyllyltä nostettua vastasilitettyä kauluspaitaa ja kaulakuristinta myöten. Tossujakin löytyi vaikka muille jakaa, mutta koska valitsen skloboni yhtä tiukoin kriteerein kuin kaviaarini sekä vaaleaverikköni, niin en yhtään mieleistä paria torilta löytänyt. Tietty kun siirryin yläkertaan fashion-osastolle, silmiini osui heti loistelias pari Onitsukan Tigereitä. Tiesin heti kohdanneeni omani, sydämeni alkoi läpättää, ja nuuskin muovilta tuoksuvaa jalkapohjan kaunistusta ihaillen. Lapsityövoima haisi kyllä metrien päähän, mutta koska meikäläinen on aina ollut kunnon kapitalisti enkä mikään luomumaidon perässä juokseva kettutyttö, ja sitä paitsi koska entisessä autossanikin oli juutalaisten selkänahasta tehdyt penkit, niin kyseisellä muotoseikalla ei ollut minulle juurikaan merkitystä. Ainoa mieltä riipaiseva fakta oli kuitenkin hintalapussa komeileva ankea lukema, joka osoitti, mitäs muutakaan kuin aina niin iloista 160 taalaa jälleen kerran. Perhana. Perhanan perhana. Alakerrasta mikä tahansa pari olisi irronnut kahdella kympillä, mutta ei, tosirakkautta ei näköjään voi ostaa halvalla. Hinta kuitenkin mietitytti minua ja lopulta olin kuin nainen, rupesin arpomaan, ja lopputuloksena oli vain kusinen kompromissi! Siis vaihtoehto joka käytännössä vituttaa kuitenkin eniten, koska sillä ei mitään saavuteta, enkä siis ostanut keltaisen korealaislapsen pienenpienillä peukaloilla pyöriteltyjä monoja, vaan päätin vielä miettiä asiaa. V***u! Tuolla kiskurihinnalla tuo simpukanpoimijan perhe Koreassa eläisi varmaan taloudellisesti hyvin kolmekin vuotta, meikäläiseltä se olisi taas pois muuten vaan yleisestä hyvinvoinnista, todennäköisesti joutuisin kunnon brändivodkan sijaan juomaan yhden illan jotain halpaa paikallista kuraa, joka kahden lasin jälkeen maistuu kuitenkin aivan samalta kuin kalliimpi premium-merkki.

Alkaneella viikolla tuli muuten taas mieleen kuinka hyvin jotkut asiat kotimaassa ovat. Esimerkiksi Lappeenrannassa yliopistolla on käytössä prujut, jotka ovat siis käytännössä tiivistetyt luentomateriaalit luennoitsijoiden laatimina, ja niitä kaupataan opiskelijaystävälliseen hintaan, noin 5-15 euroa kipale, pääsääntöisesti. Vaan ei täällä, sivistyksen kehdossa. Kurssikirja on pakko hankkia mikäli haluaa edes uneksia tentin läpipääsystä. Ja yliopiston massiivinen kirjasto omaa yleensä ruhtinaalliset 1-3 kappaletta kurssikirjoja, joten mikäli niitä haluaa lainata, on varaus tehtävä ennen edellisvuoden juhannusta. Ja kurssikirjojen luulisi olevan sitten edes opiskelijaystävälliseen hintaan kaupattuja, mutta mitä vielä! 130 taalaa per kirja, joten itse joudun ostamaan siis 3 kirjaa per lukukausi, loppusumman ollessa 780 taalaa! Nam! Moisella summalla kustantaisin helposti kaiken luentomateriaalini Lappeessa viiden vuoden ajalta, ja rahaa jäisi kevyesti vielä ylikin. Ylijäämän voisin sitten suunnata hyötykäyttöön, kuten opinnoista väsyneen mielen virkistykseen (lue= Koffin sponsoroimiseen).

Kävin muuten tiistaina suorittamassa ensimmäisen osan Fitness Centerin tarjoamasta konsultaatiosta, joka sisälsi kehonmittausta sekä yleistä saliohjausta, jäljelle jääneen osan sisältäessä sitten tarkemman saliohjelman suunnittelun. Kun saavuin personal trainerin toimistoon, hän silmäili minua muutaman hetken ja tokaisi: ”Mate, obviously you have been lifting iron before?” Selostin siinä sitten kaverille taustani, kertoen että on helpompi laskea tunnit joita EN vietä salilla, ja että vapaa viikonloppu tarkoittaa minulle käytännössä Double Splittiä salilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Sosiaalinen elämä, mitä sillä tekee, sehän vie vain aikaa maksimaaliselta palautumiselta! Parhaat kaverini ovat yleensä levytanko sekä kyykkytelineet, ja mikäli mahdollista, haluaisin vuokrata salin takahuoneen/siivouskomeron asuinpaikakseni, jotta siirtymisiin ei menisi sitten turhaa aikaa, joka sekin on pois palautumisesta:)

Treenari veti nopeasti oikeat johtopäätökset, ja tokaisi että mitä ilmeisemmin hänellä ei ole mitään kerrottavaa mitä en jo tietäisi. ”I kinda figured that out mate”. ”With legs like yours, I think your contribution to the world is kinda insignificant”. Tosin jälkimmäistä lausetta en tietenkään sanonut ääneen, vaikka mieli teki. Siinä sitten jauhettiin varattu aika scheiβee kaikista maailman rimppakintuista ja muista sorsajaloista sekä heitettiin muuten vaan hyvää läppää. Kävin tietty vaa´allakin, jonka toimivuuden/tarkkuuden kyllä kyseenalaistin, koska päälläni oli vaatteet, teiniangstia mukaileva rokkikello, kilon painava historiallinen Nokian muinaisjäänne 90-luvulta, 2 kiloa puuhelmiä sekä suomalaisisännän paksu lompakko. Olin myös juuri kiskonut reilut puoli litraa paheellista proteiinijauhoa sisältävää litkua, mikä ilmiselvästi sotki nestetasapainoani. Laite kuulemma pystyi tästä kaikesta huolimatta mittaamaan kehonkoostumukseni, tosin pienen painostuksen jälkeen ohjaaja kyllä myönsi että vehje on enemmänkin ”suuntaa-antava”. Painokseni kaikki killuttimet niskassa ihmeboxi esitti reilut 83 kiloa, ja sen mukaan rasvaton painoni olisi reilut 63 kiloa. Rasvaprosenttini oli vehkeen mukaan 18, mutta vieressä pällistevä traineri oli sitä mieltä että laitteen tarkkuudesta ja tavaran määrästä johtuen oikea lukema pomppisi välissä 15-18 %. Jaa-a. Enpä ole ennen mitannut, joten vaikea ottaa kantaa. Tosin luulen että viimeaikaisilla nestetäydennyksillä on jotain virkaa valaanrasvan kertymisen kannalta.

Kyselin siinä samalla sitten että miten kyseinen kynäniska itse treenaa, ja hänen mukaansa viime treenit ovat painottuneet pitkälti aerobiseen, pyöräileehän hän töihin joka päivä reilut puoli tuntia. Jessus! Ja sitten vielä lisäys ”Eh, by the way mate, I train only natural” ja osoitus juomaani proteiinitölkkiä kohti. Öh, siis, hetkinen. Pyysin häntä hieman selventämään, ja hän kertoi ettei käytä mitään ei-luonnollisia proteiinijauheita tai muita kaupallisia suorituskykyä parantavia tuotteita. Tässä vaiheessa rupesimme jo hieman kalistelemaan verbaalista säilää, en voinut uskoa että joutuisin pitämään aiheesta luentoa sertifioidulle personal trainerille! Proteiinijauheet ovat yhtä vahvasti muokattuja tuotteita kuin rasvaton jauheliha, ja jos ei ruveta pilkkua viilaamaan niin hiilihydraattivalmisteet voi korvata pöytäsokerilla/banaanilla/palautussauruksilla. Teoriassa aivan sama kumpaa vetelet salin jälkeen palautusjuomassa, jauhelihaa vai proteiinijauhoja. Käytännössä jauhot imeytyvät huomattavasti nopeammin eivätkä sisällä kaikkea muuta kuraa, ja jokainen voi itse miettiä että kumpi näyttää hölmömmältä, sekoitella protskujauhoja vai jauhelihaa pajan jälkeen.

Päätimme tämän jälkeen yksimielisesti, että saliohjelmasession pitäminen olisi mitä ilmeisemmin ajan haaskausta, koska itsehän olen omat ohjelmani suunnitellut jo usean vuoden ajan. Ylävitosten jälkeen sovimme heittävämme joskus yhdessä koipitreenin, jotta kaverin jalkaosastoon saataisiin edes jotain näköä. Poistuessani vilkaisin vielä taakseni, ja siellähän paperiviisas antibodari jo vilkuili hätäisenä peilistä reisiswiippiään, että jos sieltä kuitenkin jotain löytyisi! Kyllähän se nyt pitäisi joka miehelle tässä vaiheessa olla selvää, että tukkimaisia jalkoja ei pyöräilemällä saada, ellei sitten ajeta Ranskaa ympäri harva se viikko!

Torstai menikin jo tutun kaavan mukaan, ensin suuntasimme La Citaan keikuttamaan lantiota latinomusiikin tahtiin. Suurekseni pettymyksekseni meksikaanot eivät vieläkään olleet täydentäneet Coronavarastojaan, ja jouduin tukeutumaan taas kerran lähinnä kahteen otteeseen laimennetulta pukinvirtsalta maistuvaan Sol-olueen. Tähän kun lisäsi vielä mariachien korvia vihlovan laulun, niin ei kauaa mennyt ennen kuin päätimme siirtyä jälleen Cargoon. Tämä torstai oli kuitenkin tavallista hiljaisempi, ja vaikka La Cita oli taas täynnä karvakäsiä, niin Cargo loisti tyhjyyttään. Ah, meni hetki tajuta, että tietysti kaikki olivat kuulleet tulevan viikonlopun synttärikemuistani, ja säästelivät voimiaan sinne. Miten kunnioitettava suoritus koko kansalta. Olin täysin imarreltu, ja ajattelin että parempi varmaan heittää sitten kenraaliharjoitukset samalla. Keskitin voimani jälleen kerran tuohon koukistajamaiseen liikkeeseen, ja tein muutamia suoritteita ihan vain lämmittelynä tulevaa lauantaita ajatellen.