Cocktailkutsut ja baarikierue

Keskiviikkoiltana oli luvassa kaikkien odottamat kansainvälisten vaihto-opiskelijoiden cocktailkutsut yliopistolla. Tapahtuma oli virallisen epävirallinen, ja läsnäolijoilta vaadittiin kutsut, jotka oli jaettu ensimmäisellä viikolla. Kutsussa dress codeksi määriteltiin smart casual. Yleensä tässä vaiheessa normaali suomalainen kavahtaa muinaiskreikalta kuulostavaa kirjainyhdistelmää, joka muistuttaa enemmän adamantyylioksikarbonyylin kemiallista kaavaa kuin selkeää pukeutumisetikettiä. Tästä hämmentyneenä suomalainen valitsee yleensä jommankumman kahdesta vaihtoehdosta (jotka ovat kuitenkin molemmat vääriä) ja joko jättää tulematta paikalle (ja saa kansalle muutenkin ominaisen epäsosiaalisen leiman) tai tulee paikalla siinä jo useaan otteeseen mainitussa kansallisasussa, anttilan farkuissa ja kauhtuneessa kauluspaidassa:)

Useimmat ihmiset karttavat dress codea kuin ruttoa, vaikka sen tarkoitushan on itse asiassa helpottaa ihmisten pukeutumista. Se antaa yleensä raamit, joiden sisällä yksilöt voivat melko vapaasti toteuttaa omia mieltymyksiään. Varsinkin kun mennään juhliin, niin pukukoodi on ystävällinen vinkki isäntäväeltä, mitä he haluaisivat ylläsi nähdä. Ja siitä huolimatta, vaikka hääkutsussa lukee että tumma puku, niin joka kerta joku soittaa perään että voiko laittaa silti farkut (ja sen kauluspaidan). Ja jos kusipäinen isäntä varovaisesti kieltää tämän, niin sitten laitetaan se naftaliinista otettu, ullakolta löydetty puku. Olihan se sopiva ja muodikas silloin naapurin Pekan rippijuhlissakin. Harmi vaan, että nykyään Pekka on ammattikoulun 12 vuotta sitten kesken jättänyt puliukko lähiöbaarissa.

Pukeutuminen on viestintää, vaikka se saakin osakseen turhamaisuuden leiman niin harmittavan usein. Eritoten Suomessa. Sillä osoitetaan kunnioitusta isäntäväkeä/juhlien järjestäjää kohtaan, samoin kuin muita osanottajia kohtaan. Se osoittaa myös omaa tyylitajua, tilannetietoisuutta, sivistyneisyyttä sekä itsekunnioitusta. Ikävä kyllä, suomalaiset alipukeutuvat niin mielellään, että ei ihme jos maailmalla meitä pidetään hieman ”sisäänpäin”kääntyneinä. Toki hankaliltakaan tilanteilta ei voi aina välttyä, ja epäilen että itse kukin kokisi vähintään toisen asteen paniikkikohtauksen, jos postiluukusta kolahtaisi kutsu jossa dress codeksi määriteltäisiin smart dressing tai chic.

Anyway, kyseessähän oli siis kuitenkin yliopiston kohtuullisen formaali tilaisuus, ja vaikka tässä nyt muutaman kappaleen verran poljettiin suomalaisia (vaikka osin kyllä syystä), niin päästessäni juhliin asti, havahduin taas karuun todellisuuteen. Puolet porukasta noudatti etikettiä, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu, ja pukeutuminen oli sen mukaista. Rentoa mutta tyylikästä, mukavaa ja trendikästä. Mutta sitten toinen osa porukasta marssi sisälle shortseissa ja sandaaleissa, tai kauhtuneessa t-paidassa ja verkkareita etäisesti muistuttavissa housunretaleissa. Mitä v***ua!!!
Missä olivat ihmisten todellisuudentaju, ja hyvät käytöstavat?! Tai kunnioitus prameita juhlia kohtaan? Paikalla oli tarjoilijoita juoksuttamassa vieraille samppanjaa, viinejä, olutta tai muita tajunnan laajentavia panimotuotteita kuin Oscar-gaalassa konsanaan. Kyllä järjestäjien vaivannäköä olisi voinut kunnioittaa, eikä siihen olisin muuta vaadittu kuin toiveena esitetyn pukukoodin noudattaminen! Ja vaikka tarjolla oli myös rahvaasti sipsejä ja pähkinöitä, niin löytyi sieltä lohirullia, erilaisia leipiä, leivoksia ja muuta mahan täytettä vaikka muille jakaa. Ja jotta se varmasti tulisi selväksi, viinahan oli siis I-L-M-A-I-S-T-A! Milloinkohan Lappeenrannassa siirrytään moiseen malliin, että yliopiston budjetilla kustannetaan mallasta opiskelijoille? Tuskin koskaan. Yliopisto säästää kuin juutalainen kauppias, ja vielä ihmetellään että miksi opiskelijat eivät hae sinne. Ja nekin jotka tulevat paikalle, olisivat mieluummin menneet muualle.

Muutaman tunnin juopottelun jälkeen, kellon ollessa noin 1930, siirryimme taas vapaasti hajonneessa sekamelskassa busseilla kaupungille. Alkamassa oli ”pub crawl”, eli jonkinmoinen pubivaellus. Ensimmäiseksi menimme hotellimaiseen pubiin, joka tungoksesta huolimatta oli mitä kodikkaimman oloinen baari. Huuhdoin taas tukalaa kuumuutta alas meksikolaisella janojuomalla useampaan kertaan, ennen kuin tuli merkki siirtymiskäskystä. Seuraavaksi pääsimme saksalaista linnaa muistuttavaan panimotavernaan, jossa ei ikäväksi huomiokseni oltu kuultukaan muista kuin saksalaista oluista.

Ensimmäistä, hevosen ulosteen ja raskasmetallien yhdistelmältä maistuvaa olutta tunkiessani väkisin kurkusta alas, tulin siihen tulokseen että Saksan voisi poistaa maailmankartalta. Onneksi huomasin seuraavaa tilausta tehdessäni kimaltelevan Smirnoff Icen baarimikon jääkaapissa, ja loppuilta menikin sitä litkiessä. Tai ainakin melkein. Noin kello 2152 huomasin olevani humalassa, mutta vartin päästä naisvaltaisen joukon painostamana nauttimani tequila jotenkin selvensi päätäni, vaikka olin jo valmis ottamaan vastaan väkijuoman tuoman kuolettavan iskun. Paniikki alkoi iskeä, humalani oli karkaamassa, pirun tequila! Sekin oli varmaan lantrattu saksalaisittain sian virtsalla. Tilasin pikapikaa muutaman kierroksen Smirnoffia, vain havahtuakseni liikkeellelähtöön. Tämä tarkoitti sitä, että minusta tuli lainsuojaton, koska jouduin salakuljettamaan Smirnoffini kadulle, missä juominen on laitonta noin 500 paikallisen pesetan uhalla. Ja koska seuraava baari oli vain kulman takana, jouduin janoisen kamelin urheudella tyhjentämään pulloni noin 11.8 sekunnissa. Seuraavaksi saavuimme yökerhotyyliseen loungeen, jossa ymmärsin noin kello 0013 olevani melko vahvassa laitamyötäisessä. Siitä huolimatta jatkoin nesteytystä, tällä kertaa vuorotellen Smirnoffia ja vodka-redbullia. Loppuilta menikin psykedeelisesti tanssien ja uusia sihteeriehdokkaita haastatellen;)

Jengimme suuntasi taksitolpan kautta kotiin hieman yhden jälkeen, mikä saattaa kuulostaa aikaiselta, mutta kun ottaa huomioon että startti oli noin viiden maissa, niin sanoisin tuota vähintään kohtalaiseksi suoritukseksi. Kotiin päästyäni laitoin vielä elektronisen linkin pystyyn, ja raportoin illan suoritukseni päämajaan Suomessa.

Ps. Jos koet elämäsi ongelmaiseksi etikettien ja muiden säännösten keskellä, etkä kerta kaikkiaan ymmärrä että mitä eroa on tummalla puvulla ja bleiserillä, etkä tiedä saako taskuliinaan niistää ja onko kravatti sopivaa tunkea rintataskuun, niin älä lannistu. Aina on mahdollista hakea apua. Jos aamusi kuluu siihen, että tuskailet tulisiko töihin laittaa tennarit vai mustat kengät, ja jos työpäivän aikana mietit pääsi puhki siitä, onko pinkki todella uusi musta ja miksi turkkilaiset kebabin pitäjät saavat niin helposti naisia, niin olet ainakin sisäistänyt ongelman luonteen. Jos satut Lappeenrannan suunnalle, niin siellä muotiyhtiö P.Pitkänen Oy antaa varmasti konsultointiapua, ja jos tarpeesi ei ole bisnesmieskaliiberin luokkaa, niin myös oppisopimuksella toimiva J.Keränen nuorempi Oy antaa tarvittaessa avustusta;)

Luentoja ja kinkkien kurmotusta

Kyllä täällä Australiassa osataan ainakin toivottaa uudet opiskelijat tervetulleiksi, koska vaikka kohta 2 viikkoa tulee täyteen, niin vielä jokailtaiset hullunmyllyt ja muut kekkerit jatkuvat. Tosin samantapaista fuksiviikkoa vietetään myös Lappeessa, osanottajamäärän ja tapahtumien laajuuden jäädessä kuitenkin reilusti pienemmiksi kuin täällä. Sunnuntaisen vaihtoehtokokemuksen jälkeen ajattelin ottaa maanantain rennosti, kouluun pitää mennä vasta tiistaina, joten ”no worries mate”, pajan kautta kaupoille, ja sieltä nestetäydennyksen kanssa kotiin valmistautumaan iltaa varten.

Illalla Bulgassa oli taas kissanristiäiset, ja olihan siellä pakko käydä sosialisoitumassa. Pitää kyllä myöntää, että vaikka Bulga ja Gumal ovat puolet isompia kuin Geegal, niin varsinkin uudistuksen jälkeen, Geegal on silti ehdottomasti paras asuntola. Asunnot ovat hienompia, yhteinen piha toimii yhteisenä tapaamispaikkana ja kaikki tuntevat toisensa, ennemmin tai myöhemmin;) Ainoa miinus tulee olemattomasta netistä. koska Gumalin katolla ja Bulgan aulassa on yleinen langaton netti. Tosin muilla ei ole sitten grilliä, eikä meillä Geegalissa taasen pianoa tai jättiläisshakkia:)

Tiistaina koululla oli yhteinen barbeque-tapahtuma, jonne jonot olivat kevyet 20 min. Itsehän suomalaisena en viitsinyt vaivautua jonottamaan multikansallisessa ketjussa, vaan bongasin jakeluketjun kärjestä tutun ohjaajan, kävin moikkaamassa, ja vahingossa ”unohduin” jonoon, sopivasti siinä kohdalla mistä lautaset lyötiin käteen. Ruokailun jälkeen oli luvassa setti ensimmäisiä luentojani, tai ainakin jotain sen tapaista. Aiheena oli kuitenkin vielä yleinen härvääminen koululla ja muu aussipolitiikka. Muut kaverini päättivät yksimielisesti skipata semipakollisen luennon, itse tunnollisena oppilaana otin yhden tiimin puolesta, ja marssin yksin paikalle. Luentohan alkoi taas ”normaalisti” 34 minuuttia myöhässä, ja Lappeenrannan malliin, 10 minuuttia aihetta kuunneltuani, päätin että eiköhän päivän vuorisaarna ole tässä. Hälyttävästi huomasin kuitenkin syrjäsilmällä ovien olevan teljetty, ja hyvä kun ehdin paikaltani nousta, niin jo oli joku saksalaisupseerin oloinen valvoja dobermannina kimpussani. ”Achtung! Wo gehen Sie!”, olisi Saksassa huudettu, kantapäät napakasti yhteen lyöden, täällä toteutettiin vain tiukka ”minne kuvittelet meneväsi?”. Katsoin valvojaa viattomana silmiin, ja yritin värisyttää alahuultani. Jos olisin nainen, niin olisin vedonnut menstruaalisiin vaivoihin, tai muihin miehille aina yhtä mystisiin, kuunkiertoa noudattaviin ilmiöihin, kuten revontuliin. Miehenä olemisen hyviä puolia on kuitenkin selkeä yksikäsitteisyys, ja lauoin universaalia pakotunnusta nykypäivän yhä feministyvämmässä yhteiskunnassa vastaavan ”Toilet”-sanan ilmoille. Gestapomamma mulkoili minua kuin juutalaista Stasin kuulustelussa, mutta sitten viaton hymyni pehmitti hänet, ja mennessäni lupasin tulla pikaisesti takaisin. Kissanviikset! Toivottavasti eivät odottaneet, koska en kyllä ajatellut tulevani tällä viikolla takaisin;)

Seuraavaksi edessä oli taloyhtiön pakollinen luento, ja tällä kertaa ovella otettiin nimet ylös, joten tästä ei niin vain luistettu, vaikka mieli teki. Seuraavat 90 minuuttia menivät turhuuksia kuunnellen. Eiköhän jokainen jo tässä vaiheessa tiedä että kanankoipia tai kyljyksiä ei saa laittaa leivänpaahtimeen, ja että kuivausrumpuun ei laiteta pesujauhoja. Eräs uskomattomimmista säännöistä koski yövieraita. Jos nimittäin haluan tuoda jonkun kotiini yöksi, on minun tehtävä siitä vuorokautta aikaisemmin kirjallinen anomus housing servicelle, ja sen lisäksi hankittava kaikkien kämppiksien suostumus. Wtf mate?! Tosi pelimiehiltähän kyseinen varmaan onnistuu, että jo torstaina tietää perjantain saaliin, mutta jokainen voi varmaan miettiä tyypillistä viikonlopun skenaariota, jossa suurin osa paritteluriiteistä tapahtuu valomerkin jälkeen narikkajonossa, tuhannen kännissä tietenkin. Silloin katsotaan sokkona, kelle jää mustapekka käteen ja kuka saa kunnian viedä herttarouvan kotiin. Mietin loogisesti, että kyseisen anomuksen voi varmaan tehdä takautuvasti viikonlopun jälkeen, toimiihan verottajakin niin. Ja kämppiksien suostumus, no, siis jos kukaan ei ole neljän viiden aikoihin yöllä vastustamassa, niin eiköhän se tarkoita sitten hiljaista myöntymistä;)

Seitsemän aikoihin siirryttiin ”lounaalle” läheiseen hotelliin, ja voin sanoa että söin viidellä taalalla (3 euroa!) yhden elämäni herkullisimmista pihveistä! Tosin mukana oli hieman kusetuksen makua, koska vaikka ruoka oli todella halpaa, niin se otettiin takaisin juomissa, jotka maksoivat melkein saman verran. Silti loppusummana 9 taalaa herkkupihvistä ja colasta (lightia tietenkin) oli loistokauppa! Tämän jälkeen oli tarkoitus siirtyä paikalliseen elokuvateatteriin, mutta hotellin baaripuolen houkutus kävi ylitsepääsemättömäksi, ja ohrapirtelön välitön läsnäolo oli joukon vahvuudelle tuhoisaa. Havaitessani uhan vakavuuden, tein sen minkä jokainen reservin vänrikki olisi sijassani tehnyt, ja yritin pelastaa mahdollisimman monen tulevalta alkoholisoitumiselta ja maksan loppuun palamiselta. Sain nopeasti koottua kuudesta taistelijattaresta ja yhdestä suomalaisesta päälliköstä koostuvan iskuryhmän, joka onnistui välttämään aivosolujen totaalisen nollauksen, ja siirtymään ilman lisätappioita seuraavaan kohteeseen. Elokuvan virkaa toimitti Jumper, joka ennakkohypetyksestä huolimatta oli harvinaisen p***a! No, itsellenihän tuo oli lähinnä lämmittelyä, koska vartuin vain että pääsisin torstaina katsomaan uutta Ramboa ensi-iltaan:)

Keskiviikkona yliopistolla oli koulun erilaisten kiltojen ja yhdistysten esittelypäivä. Kirjo oli laaja, aina helleenien klubista buddhalaisiin ja miekkailusta rugbyn kautta jalkapalloon. Paikalla kaikkea mitä kuvitella saattoi. Päivän aikana rustasin nimeni varmaan kymmenen eri yhdistyksen listaan, vaikka todellinen syy oli korkeintaan nätti esittelijätyttö;) Tosissani liityin ainoastaan paikalliseen sukelluskerhoon, joka aloittaa kuitenkin sukellukset vasta huhtikuussa, joten aikaa snorkkeliharjoittelulle löytyy.

Yhdestä kulmauksesta löytyi myös paikallisten nörttien pelikerho, jossa esitteillä oli uusimmat pelit ja konsolit. Joku laatutietoinen onnistui puolen päivän aikoihin lykkäämään uuden Tekkenin koneeseen. Aluksi ujostelin hieman ja tyydyin seuraamaan mäiskettä kauempaa, mutta puolen tunnin päästä palatessani paikalle, huomasin että samat kiinalaiset elämäntapainsinöörit/roolipelaajat/larppaajat rökittivät kovaan ääneen muita pelaajia, ja päätin että tuollaista ei suvaita kyllä meikän vahtivuorolla! Marssin muina miehinä paikalle, ja edellisen uhrin poistuessa nolona paikalta, ilmoittauduin seuraavaksi teuraaksi. Kiinalaiset loivat hämmentyneitä katseita suuntaani. Heille oli varmaan uppo-outoa että valkonaama yrittää haastaa heidät heidän omassa pelissään. Olo oli kuin Harlemin koriskentälle saapuneena. Hirveän supinan jälkeen ohjain luovutettiin kouraani, ja kiinankielisen sekamelskan keskellä yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. Muutama matsi meni lämmitellessä, kiinanpojat naureskelivat tyytyväisenä ja taputtelivat selkään. ”Nice try white boy”. Sen jälkeen pääsin kuitenkin pelin hengestä jyvälle, ja seuraavat reilu 20 matsia menivätkin nuudelisoppaa tehden. Jo ensimmäisen voittoni jälkeen kiinanpojat olivat kauhuissaan, alkoi hirveä ohjaimen takominen, ja heillä sormet ja suu kävivät nopeammin kuin Chopinilla konsanaan. Aasialaiset tekkenistit yrittivät jonossa palauttaa kunniansa ja pistää lopun meikäläisen voittokululle, hauskaa oli seurata kuinka kasvava länsimaalaisten joukko kerääntyi taustalle kannustamaan omaansa, ja kuinka kinkkien joukkio tuntui kutistuvan hetkessä. Reilun puolen tunnin kurittamisen jälkeen päätin antaa poikien pelata keskenään, ja ilmoitin terminaattorimaisesti olevani back sitten seuraavilla yhdistyspäivillä, joskus heinäkuun tienoilla. Riisinviljelijät voisivat siihen mennessä harjoitella vaikkapa nappailemaan kärpäsiä syömätikuilla, koska tuosta pelaamisesta ei näyttänyt tulevan mitään.

Ps. Kommenttiasetukset on korjattu ja nyt se avautuminen blogin laadusta ja muu kitinä allekirjoittaneen puusilmäisyydestä onnistuu myös ilman kirjautumista.

Mielenkiintoiset festarit

Asetuttuani taloksi uuteen kotiini (oli vihdoin mukava purkaa koko kapsäkki) pääsin tutustumaan myös kunnolla naapureihini. Osa asukeista on edelleen saapumatta, joten vilinää käy varmaan vielä parin viikon ajan. Matkaajat ovat suurimmaksi osaksi eri puolilta Aasiaa, vaikka mukaan mahtuu myös neitoja Italiasta, Meksikosta ja Saksasta. Selkeästi suurin osa asukeista on kuitenkin paikallisia, eli ausseja, joten hauskoilta kielikiemuroilta ei voi välttyä:) En ole kuitenkaan tavannut kuin about puolet asukeista, joten lisää tutustumista on luvassa tulevina viikkoina. Torstaina paransimme taloyhtiön väen voimin maailmaa pihatiloissa reilusti pitkälle puoleen yöhän, mutta sitten kun joukkoomme kuuluvat insinöörit ja tietokonenörtit päättivät ruveta larppaamaan pihalla tähtien sodan malliin, niin en välittänyt kaivaa lightsaberiani esiin ja haastaa jedivoimillani Australialaista Darth Vaderia, vaan päätin (niin kuin tekivät muutkin elämän omistavat) lähteä nukkumaan. Jumaliste, jos joskus kuvittelin että Lappeessa titeläiset ovat nörttejä, niin nyt olen löytänyt taas uuden ääripään. Pojat 24–28.v, ja elämässä ei ole mitään muuta kuin Tähtien sota, Star Trek ja muut scifihössötykset. Ostetaan elämä, annetaan vaihdossa valomiekka!

Perjantaina vierailin taas hostellilla pelailemassa, ja periaustralialaisen ”laid-back”meiningin mukaisesti, seitsemältä aloitettavaksi sovitut pelit alkoivat vasta 2130. No eipä tuossa mitään, tulipahan taas ainakin sosialisoiduttua tuo ylimääräinen aika, ja hauskaa oli. Muutenkin, vaikka suomalaisena on tottunut enemmän tai vähemmän saksalaisarmeijamaiseen täsmällisyyteen, niin kun täällä ei turhia stressaa, niin hommat hoituu. Jos jollain on pinna kireällä jo tänne tullessa, niin kannattaa kääntyä sitten jo kentällä takaisin, koska täällä asiat hoituvat lähinnä omalla painollaan, sitten joskus kun ovat hoituakseen:)

Lauantaina oli vuorossa housing servicen järjestämät bileet Gumalin kattotiloissa, ja sinnehän suuntasin muun Geegalin väen mukana. Taas perusmeiningin mukaisesti, kahdeksalta alkavaksi suunnitellut kemut alkoivat toden teolla vasta pari tuntia myöhemmin, ja päättyivät puolen yön aikoihin vartijan häätäessä koko revohkan ulos. Tuttavuuksia tuli kuitenkin tehtyä taas roppakaupalla, ja tapasinpa myös yllätyksekseni yhden suomalaistytön. Hän oli kuitenkin vain reppumatkaaja, joka jostain syystä oli bileisiin eksynyt.

Kemujen jälkeen siirryimme vapaasti hajonneessa järjestyksessä (taas olisi tarvittu suomalaista ryhmänjohtajaa) kadun varrelle eri baareihin. Ryhmä Geegal suuntasi Sidebariin, joka oli varsinainen lihamylly, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Meteli oli korvia huumaavaa, porukkaa oli niin paljon liikaa että hikisen ihokontaktin välttäminen oli mahdotonta ja lämpötila muistutti Saharaa. Vielä kun juomahuolto ei väenpaljouden vuoksi pelannut, niin läksimme baarista kotiin melko nopeasti.

Sunnuntaina Victoria Parkissa oli Mardi Gras –juhlat, jonne suuntasin yksin (kaverini olivat menneet jo edeltä). Väenpaljouden joukossa rupesin hieman ihmettelemään, kun tavallista useampi miespariskunta käveli vastaan. Hälytyskelloni rupesivat soimaan siinä vaiheessa kun huomasin muutamien karjujen avoimesti vilkuilevan suuntaani, ja viimeisen varmistuksen painajaiselle sain huomatessani alla olevan kojun. Jumalauta! Mardi Gras toimikin kulissina hyvin naamioidulle paikalliselle homo- ja lesbofestareille. Perkele!!! Siirryin välittömästi seläkkäin lähimmän puistosta löytyvän puun kanssa takaoveni varmistamiseksi, ja tein nopean tilannekatsauksen. Homoja idässä, lesboja lännessä ja sekalaista porukkaa kaikkialla välissä. En havainnut kuitenkaan välitöntä vaaraa, joten läksin varovasti etenemään väenpaljoudessa, ollen kuitenkin jatkuvassa alert-moodissa valmiina katkomaan kädet silmänräpäyksessä jokaiselta tiukkaakin tiukempaa takapuoltani tavoittelevalta takatuupparilta;)

Paikka oli täynnä mitä erilaisempia homoja. Oli muun muassa rekkamieshomoja, kotihomoja, kaappihomoja, salihomoja, perushomoja, eurooppalaishomoja, koppalakkihomoja ja neitihomoja. Ai et tiennyt että homoja on noin montaa laatua? No tuossa ei ollut edes kaikki, ei lähellekään. On myös semihomoja, pikkuhomoja, Ruotsin armeija sekä kaikki painin harrastajat. Ajattelin kuitenkin että jos kerran homoja on noin mittava määrä, niin kyllähän sieltä pitäisi sitten löytyä myös kuumaa kissarakkautta jakavia neitejäkin, mutta mitä vielä! Paikalla oli lähinnä karvaisia, venäläisiä satamatyöläisiä muistuttavia rekkalesboja sekä G.I Jane-figuureja. T.A.T.Ua muistuttavia hottis-lesboja ei näkynyt missään. Tällä pilvellä ei näköjään ollutkaan hopeareunusta. Yhtäkkiä tajusin miltä tuntuisi olla helvetin alimmassa kerroksessa.

Ja pitihän tilanteen vielä parantua. Yhtäkkiä kuulin takaani, aivan perstuntumastani keskustelunpätkän: ”Look at that mate, where u get a body like that”. Hilpeän toverin vastauksesta en kuullut kuin sanan ”hard-on”, mutta se oli jo tarpeeksi hälyttävää, ja käännyin salamana murha mielessäni. Ilmeisesti myös minua vaanineet hiilivaunut tajusivat viettävänsä mahdollisesti loppuelämänsä viimeisimpiä sekunteja, koska himokkaat hymyt haihtuivat hetkessä, ja junakuskit liukenivat paikalta mitä ilmeisimmin pää neljäntenä jalkana. Ja juuri kun olin tuosta mieltä nostattavasta tilanteesta selvinnyt, niin jo seuraavaa suklaasakari oli pysäyttämässä minua kojujen keskellä ”Mate, you are from the university gym, yeah? How do you like it here? Puolisukeltajan kuolaavasta hymystä ja käsivarsiani tutkailevasta katseesta päättelin että nyt taitaa olla tyynynpurijalla jonkun muun kuin salineuvojen vaihto mielessä, ja siinä vaiheessa kun b-rapun reino alkoi puristella hauiksiani, loin häneen jäätävän, kuolemaa enteilevän katseen, ja mietin mistä kohtaa hänen kätensä katkeaisi helpoiten. Mitä ilmeisimmin ruotsalaissukuisen suolen möykyttäjän kaverit olivat kuitenkin saapuneet paikalle kuin huomaamatta, ja vaikka he olivatkin kaikki yhdellä kädellä tapettavia luuviuluja, niin päätin väkivallan sijaan turvautua nopeisiin jalkoihini, sillä en halunnut verestää kreikkalais-roomalaisen taitojani, koska arvelin perämiesten vain innostuvan siitä lisää. Saatana! En ollut tänne asti kyllä tullut vain löytääkseni itselleni poikaystävää! Kai se nyt on selvää että jos olisin kiinnostunut syväporauksesta makuuhuoneen puolella, niin olisin varmaan viihtynyt pakkoruotsin tunneillakin useammin!

Koska en vahingosta viisastunut, vaan jäin yksin kiertelemään festareille, lähinnä mielenkiinnosta, ja tietenkin epätoivoisesti niitä Angelina Jolien näköisiä lesboja etsien, kohtasin useammankin sugardaddyn, jotka olisivat halunneet tehdä tuttavuutta kanssani ruotsalaisittain. Nyt aloin ymmärtää miltä tytöistä tuntuu suomalaisessa baarissa. Olin samalla tietysti imarreltu, mutta tunsin itseni myös vähintään lievästi raiskatuksi, ainakin henkisesti. Eihän minulla henkilökohtaisesti siis ole mitään paapuurimiehiä vastaan, jokainen saa vapaasti valita vaununsa, kunhan vaan eivät tule suoraan iholle. Enhän itsekään baarissa tai muualla anniskelutilaisuudessa ollessani rupea naisia kyselemättä kähmimään, paitsi kovassa humalassa (ja silloinkin mieluiten luvan kanssa). Eli siis ihan normaalikäyttäytymiskoodi riittää, pidetään suomalaisittain 1.5 metriä etäisyyttä, niin hyvin menee.

Tilasin kämpän... Sain palatsin;)

Keskiviikkona pääsin siis muuttamaan uuteen kämppääni, joka muuten on aivan järkyttävän hieno ja tilava! Harmi vaan, että vuokra seuraa samaa linjaa. About 450 euroa kuussa, ja vielä ilman nettiä!!! S**tana! Jokainen sivistyksen parissa elävä tarvitsee nettiyhteyden, onneksi yhdellä kämppiksistäni oli langaton netti valmiina, jota hän suostui jakamaan mitättömällä 15 aussidollarin kuukausihinnalla. Mutta vastineeksi jumalattomasta kiskonnasta, asunto on täysin uudistettu, sisältäen 6 makuuhuonetta, ison ja erittäin modernin keittiön, laajat ruokailutilat ja olohuoneen kolmella sohvalla ja tv:llä. Asuntoon kuuluu 2 kerrosta, 2 vessaa, 2 suihkua ja muutama komero, ja oma huoneeni on muutamaa neliötä pienempi kuin Karankorockissa, mutta tällä kertaa omistan myös parvekkeen:) Sänky on kingsize-luokkaa oleva single, erittäin laadukas, toisin kuin Karankorockin kapulaviritelmät, ja massiivinen peilikaappi toimii budoaarini muotijuryna, jonne säilön myös tulevat Armanin mittatilauspukuni:) Koko asuntokompleksissa (joka on nimeltään Geegal) on 10 vastaavaa asuntoa, ja pihalla on yhteiset oleskelu – ja grillitilat, kuin myös sisällä yhteinen tv- ja biljardihuone.

Kämppikseni eivät ihan vastanneet käsitystäni siitä telinevoimistelujoukkueesta, mutta onneksi he olivat ainakin mukavia:) Säkää oli mukana myös sinänsä, että viime vuonna täällä majaillut Maria Claudelin oli samassa asunnossa, ja puolet kämppiksistä ovat hänen vanhoja huonetovereitaan. Ensimmäisessä kuvassa Renar Ja Tim. Renar on 26.v pikkumies Bangladeshistä, ja Tim on 27.v paikallinen, surffarilta erehdyttävästi näyttävä taistelija. Toisen kuvan vasemmassa laidassa on Sharon, 24.v, myöskin paikallinen, ja seuraavassa kuvassa epämääräisen tutulta näyttävän, ja kuvassa huimat mittasuhteet saavan kolossin vieressä on Soo Jung, 30.v ”tyttönen” Etelä-Koreasta. Kuudes kämppis on vielä saapumatta, ja toivoni onkin hänen varassaan. Liputankin aina iltaisin Tre Knonoria (kuva alla) parvekkeeltani, jotta se entisen länsinaapurin notkea joukkue löytäisi varmasti tiensä oikeaan osoitteeseen. Tällä hetkellä siis minä ja Soo olemme uusia opiskelijoita, kun taas loput kämpästämme ovat jo vanhoja konkareita. Muuten Geegalissa jakauma menee aika tasan 50-50, puolien ollessa juuri saapuneita tulokkaita, ja puolien ollessa vanhoja opiskelijoita.

Vaikka suurin osa porukasta on Geegalissa melko vanhaa (yli 24.v), niin hämmennyksen maksimoimiseksi, ulkomaalainen 25-vuotias vastaa suomalaista kaksikymppistä. Tuossa iässä porukka muuttaa täällä vasta pois kotoa, kun taas suomalainen on jo parikymppisenä kokeillut omien siipiensä kantavuutta useamman vuoden ajan. Ja varsinkin kotimainen miesväestö, joka on käynyt asepalveluksen, on henkisesti paljon vanhempaa kuin paikalliset hienohelmapuudelit, joilla ei ole intistä mitään hajua. Eli en siis tunne itseäni täällä mitenkään junioriksi, päinvastoin. Muutenkin, koska suoritan tutkinnon jälkimmäistä puolikasta, eli olen ns. post-graduate student, ovat lähes kaikki kurssikaverini yli 25.v, ja ihmiset täällä hämmästelevät ikääni ja opintojeni vaihetta;) Vaikka täällä opiskelu maksaa ”hieman” enemmän kuin Suomessa, eli rapiat 10 000 euroa vuodessa, niin jengi ei ole kyllä kiinnostunut siitä tasan sen enempää kuin ilmaisjakelulla pelaavassa kotimaassa. Huomaa kyllä että pappa betalar!

Keskiviikkona housing service (joka siis isännöi Geegalin lisäksi myös Gumalia ja Bulga Ngurraa, kahta muuta asuntolaa) järjesti asuntolan väelle bileet Bondi Beachillä, itse tosin suuntasin hostellin kavereiden kanssa Hazelin läksiäisiin, jotka vietettiin pimeän kulman irkkupubissa. Suunnitelmani viettää vesiselvä vaihtovuosi murenivat siis 6 päivässä, ja noin 7 kuukauden vakaa alkoholiton putkeni sai irlantilaisen päätöksen. Prkl, olisihan se pitänyt edes Fostersilla katkoa, mutta olin varma että joku Belfastin fanaatikko laittaisi pommin kaljaani jos en tilaisi jotain irlantilaista, joten päädyin siis oman henkeni pitimiksi Toohey´siin.

Irlantilainen mallas ei kuitenkaan kutkuttanut makuhermoja halutulla tavalla, ja siirryinkin oluelta näyttävän kuranjuonnin jälkeen henkeni uhalla meksikolaiseen, viiksekkään Pedron kuselta näyttävään, mutta lähdeveden ja oluen sekoitukselta maistuvaan jumalaiseen Coronaan, jossa yhdistyvät taivaallisen virkeä maku ja tyylikäs design-muotoilu. Pistimme baarissa elon todella risaiseksi, ja karaokevehkeet saivat kyytiä, samoin kuin tärykalvoni. Vaikka en ikinä missään kulmakuppilan tapaisissa pubeissa olekaan viihtynyt, niin lievitettyäni tuskaani muutamalla Coronalla meininki alkoi selvästi parantua. Tosin bileet loppuivat kahden aikoihin siihen kun jengimme pisti karaokevehkeet paskaksi! Rankat menoliikkeet laulun tahdissa menivät reisille, ja porukka oli yhtäkkiä DJ:n sylissä ja siinä hötäkässä noin 4 litraa olutta päätti materialisoitua koko hommaa kannattelevan tietokoneen kanssa. Siistiä, eikö? Tämän jälkeen osa porukasta päätti lähteä nukkumaan, osan jäädessä parantamaan maailmaa ja baarin kassavirtaa. Kuuluimme Ryanin kanssa ensimmäiseen porukkaan, ja hänen jäädessä hostelliin jatkoin yksin matkaani asuntolaan, jonne oli siis noin 15 minuutin kävely Billabongilta.

Vaikka yliopistolla ja muissa infolehtisissä on varoiteltu iltaisin/öisin yksin liikkumisesta, niin itse ainakin havaitsin sen olevan täysin turvallista. Ja muutenkin, eivätköhän nuo varoitukset koske lähinnä jotain tyttölapsia ja alle 50-kiloisia tuuliviirejä. Jos joku haluaa kuitenkin välttämättä heittää elämänsä hukkaan ja yrittää ryöstää 80-kiloa ehtaa skandinaavilihaa, niin parempi sitten käydä maansiirtofirman kautta, koska ei paikallisten riisitikuilla kyllä suomalaista tunkkia käännetä.

Moni kakku päältä kaunis...

Tiistaina sain kammetuksi itseni sitten ensimmäistä kertaa kunnolla salille, tai siis viimeksi mainittuun yliopiston Fitness Centeriin. Paikallisten leppoisa elämänasenne on tarttunut jo siinä määrin, että oli kohtalaisen vaikea motivoida itsensä salille, teki mieli vain hengata uusien kavereitten kanssa ja ottaa aurinkoa.

Salille päästyäni huomasinkin, että edellispäivän pikainen tarkastelu oli lähinnä silmänlumetta, ainakin tietyssä määrin. Sali oli osittain täynnä moderneja vehkeitä, mitta nämä rajoittuivat lähinnä aerobisen puolen laitteisiin sekä edellä mainittuihin Cybexin hilavitkutin/taljapumppailulaitteisiin, kun taas kaikki raavaiden tosimiesten vehkeet (kyykkytelineet, maastavetopaikka, penkki, sian kokoiset käsipainot) olivat melko vanhentuneita. Viimeistään siinä vaiheessa tuli ikävä huhtaria, kun selvisi että painojen kolistelu ei ole suotavaa! Jumalauta, kohta varmaan kielletään vielä salilla hikoilukin!

Olisin ottanut salista muuten kuvia, mutta kun salama ehti ensimmäisen kerran välähtää, niin heti paikalla oli joku kauluspaitaan pukeutunut Chasemainen kikkaratukka piipittämässä, että salilla ei saa kuvata. Muutenkin olen pitänyt aina tähän asti huhtaria puuhelmipellejen ja hyppyritukkaisen ruikulakäsien (niin kuin minä ja Jukka) paikkana, mutta kyllä tuo Fitness Center vei kirkkaasti voiton. Jesse ja Make ovatkin sitten körmyjä erikseen, koljatit tarvisivat vissiin jonkun teollisuushallin, jotta voisivat treenata rauhassa.

Paikalliset pajunvitsat pumppailivat samoilla painoilla millä naiset tekevät Suomessa bodypumppia ja muita neitijuttuja! Sitten kun karpaasit keräsivät rohkeutta kokeilla painoja, joilla suomessa jokainen perussaliläski tekee lämmittelyjä, niin johan oli selkä mutkalla ja paino kammettiin ylös mitä ihmeellisimmillä heijareilla. Totaalisesti epäonnistuneen sarjan (sekä alustavan tyrän/välilevyn pullistuman) jälkeen rimpulat heittivät vielä peilin edessä pakollisen posekierroksen muutamine ylimääräisine asentoineen, ja pullistelivat olemattomia lihaksiaan. Itse meinasin tapahtumaa seuratessa venäyttää vatsalihakseni, sen verran koomiselta touhu näytti.

Olihan salissa toki hyviä puoliakin, laitteita oli enemmän kuin huhtarissa, mutta ikävä kyllä varianssi koski suurimmaksi osaksi juuri olemattomia pikkulihaksia treenaavia vehkeitä. Esimerkiksi pohjekoneita oli ainakin 4 erilaista, kun taas vuorostaan koko paikassa oli ainoastaan yksi vapaa tanko maastavetoa varten ja yhdet ”kunnon” kyykkytelineet, ja nekin ruosteessa.

Henkilökunta oli myös erittäin mukavaa ja asiantuntevaa (lukuun ottamatta kuvaamisen kieltänyttä puudelia), toista kuin huhtarin paperiviisas porukka. Huhtarin PT:t pitäisi pistää muutamaksi kuukaudeksi joidenkin Old School-karpaasien (lue= Jessen ja Maken) kouluun, jotta heistä olisi edes lattiarievuiksi! Fitness Centerin jäsenyys maksaa 210 paikallista sterlingiä/6kk, eli about 140 euroa, ja hintaan sisältyy henkilökohtainen harjoitusohjelma, joku kehonkoostumusmittaus sekä ilmeisesti jonkunnäköistä ravintoneuvontaa/ohjausta. Itsehän en siis hyödy muuta kuin keskimmäisestä, mutta ajattelin ihan uteliaisuudesta katsella mitä muut vaihtoehdot tarjoavat. Pienenä lisämiinuksena, kuntokeskus ei ole auki sunnuntaisin (niin Suvi, joillain ihmisillä on siis sunnuntaisin muutakin tekemistä kuin maata kotona potien jumalatonta krapulaa kahden edellisillan bakkanaaleista).

Tiistai oli myös viimeinen iltani Billabongissa, sillä keskiviikkona pääsisin muuttamaan yliopiston kampukselle. Harmi sinänsä, koska viime päivien aikana Billabongista on muodostunut kuin koti minulle, ja olen solminut useita erittäin lämpimiä ystävyyssuhteita, ja voisin maksaa maltaita jos saisin nykyiset ystäväni kämppäkavereikseni kampukselle. En nimittäin olisi koskaan voinut kuvitella että näin vahvoja siteitä voisi syntyä parissa päivässä, ja vieläpä niin moneen ihmiseen. Kyseessä on eräänlainen australialainen ”mateship”-ilmiö, Sitä on hieman vaikea suomentaa, lähimmäksi osuu jonkinlainen muskettisoturimainen veljeys, se on jotain mitä Suomessa harvoin havaitsee. Täällä ylävitoset lentelevät päivittäin, joka hetki ollaan kyselemässä vointia ja päivän suunnitelmia, ja aina, siis ihan aina tervehditään ja pysähdytään vaihtamaan sana tai pari. Rehellisesti sanottuna tuntuu siltä että täällä parissa päivässä on syntynyt samanlaisia suhteita joiden syntymiseen suomessa voi kestää kuukausia, armeijan käyneet ymmärtävät mitä tarkoitan. Samassa veneessä oleminen yhdistää yllättävän paljon.

Ehdottomasti parhaisiin ystäviini täällä kuuluvat tällä hetkellä jo mainittu skottipoika Ryan, (kuva yllä) koko ajan kiroileva australialaisnuorukainen Liam, (kuva oikealla) Englantilainen patologi/kirurgiharjoittelija Ryan (31.v), kanadalainen Glen sekä australialainen pokeriguru Tron (kuva alla). Vaikka ”mateship”-kulttuuri suosiikin selkeästi maskuliinisempaa sukupuolta, niin olen saanut aivan loistavia ystäviä myös vastakkaisen sukupuolen edustajista. Mainitsemisen arvoisia tapauksia ovat Carmel ja Sherri Uudesta-Seelannista, Hazel Kanadasta (kuva alla) sekä Kate Briteistä. Jostain syystä osa jätkistä on 18 tai lähelle, kun taas esimerkiksi yllä mainitut tytöt/naiset ovat vähintään 26 vuotta vanhoja. Sanon heitä kuitenkin tytöiksi siitä syystä että he sopeutuvat muiden joukkoon täydellisesti, sillä täällä ei ole mitään väliä kuinka vanha olet, mistä tulet tai minkälaiset taustasi ovat, kaikki ovat yhdenveroisia.

Tiistai-iltana keräännyimme jälleen, kuinkas muuten, pokeripöydän ympärille, ja kaikki käyttäytyivät kuin olisin muuttamassa pois maasta, sen sijaan että olin menossa vain 15 minuutin kävelymatkan päähän. Vaihdoimme kaikkien kanssa numeroita/mailiosoitteita yms, ja sovimme että tekisimme pokerista jatkuvan tavan, jolloin voisin tulla aina iltaisin pelaamaan ja tervehtimään uusia ystäviäni. Muutama kaverini oli myös muuttamassa lähistölle, kuten Liam ja Glen, ja sovimme että tulisin vierailemaan heidän luonaan pikapuoliin. Itse asiassa Glen oli jo muuttanut, mutta hänkin tykkäsi tulla viettämään aikaa Billabongiin muuten vaan. Iltaan kuului myös ehkä elämäni onnistunein taikatemppu. Muiden korotellessa chippejä vieressä, päätin hauskuuttaa Hazelia, ja neppailin muutamalla pikkutempulla jotka osasin. Tämän jälkeen siirryin bravuurinumeroon, ja annoin hänen valita pakasta kortin, jonka hän sen katsottuaan palautti pakkaan, ja pakka palautettiin pöydälle Tämän jälkeen muutaman maagisen liikkeen (tässä vaiheessa myös muut olivat kiinnittäneet huomionsa meneillään olevaan magiaan) seuratessa muutamaa loitsumaista sanaa ja suuria elkeitä, vedin saman kortin viereisellä pöydällä olevan sanomalehden välistä. Porukka oli aivan haltioissaan ja suosionosoitukset olivat massiivisia! Nautin tietenkin valokeilasta ja kieltäydyin näyttämästä temppua uudestaan, vaikka kaikki kuinka anelivat.

Odotin mielenkiinnolla keskiviikkoa, pääsisinhän vihdoin omaan asuntoon, tai siis jaanhan tuon asunnon viiden muun hengen kanssa, jokaisella on oma huone, keittiö, olohuone ja saniteettitilat ovat yhteiset. Mutta pääsisinpä ainakin asettumaan pysyvästi aloilleni. Pienenä huolenaiheena oli taas kerran tuo, ah niin mukava ja tunnettu ”kämppislotto”, jossa ilmeisesti Aulis Gerlanderin virkaa toimittava asuntotoimisto luo voittorivit random-generaattorilla. Lisämausteensa voittorivin valintaan toi se, että kyseessä olisi sekakämppä, eli ilmeisesti puolet tulee olemaan tyttöjä ja puolet poikia. Liitin jokailtaiseen rukoukseeni hienoisen toiveen siitä, että Ruotsin naisvoimistelijoiden joukkue osuisi juuri omaan kämppääni. Jätkistä nyt ei ole niin väliä, kunhan eivät ole mustalaisia eivätkä muita kerjäläisiä, niin tulemme varmasti toiveen. Tietty olisi mukava jos kaverit olisivat paikallisia kynäniskoja, niin olisi samat kiinnostuksen kohteet, sen sijaan että kundit olisivat hasaa polttelevia rastafareja. Well anyway, tuon iltarukouksen lisäksi en pysty asiaan tällä hetkellä muuten vaikuttamaan, joten annetaan sen olla ja katsotaan mitä tuleman pitää.

Ja tuo kommenttien jättäminen blogiinhan ei siis kaikesta huolimatta vaadi minkäänlaista kirjautumista palveluun, kunhan noudattaa ruudussa olevia ohjeita, niin avautuminen ja kaikenlaisten turhien toiveiden ja murheiden vuodattaminen onnistuu noin minuutissa. Ja jos SINULTA ei löydy minuuttia, niin miten luulet että oma kiinnostukseni tuottaa likaista ja yksityiskohdilla herkuttelevaa tekstiä vain SINUN ilokseksi pysyy yllä?

University of Technology, Sydney

Maanantaina oli vihdoin vuorossa kauan odotettu tutustuminen paikalliseen opinahjoon, jossa tulisin kuluttamaan koulun penkkiä seuraavan vuoden ajan. Päivän oli tarkoitus sisältää pelkästään orientaatioluentoja, ja kuvittelin sen olevan ohi parissa tunnissa, mutta mitä vielä, koko päivähän siellä vierähti. Opiskelijoita oli todella paljon, ja nyt myös selvisi että Jangtse-joen kansa, siis tuo pokemonin näköisiä pikkuautoja tekevä ja origameja elämäntehtäväkseen rakenteleva väestö idästä on sijoitettu malmikaivosten sijaan yliopistolle, sillä aasialaisia oli siellä todella paljon, kuten myös intialaisia. Intialaisilla on hieman kotimaista muistuttava pukeutumistyyli, sillä kirjaimellisesti jokainen Nambir sekä El-Hasan-jotakin kantaa ylpeänä yllään suomalaisen insinöörin tunnusmerkkiä, rypistynyttä kauluspaitaa sekä ylähuolen päällä kasvavaa epämääräistä karvoitusta, jota myös joskus viiksiksi kutsutaan.

Yliopisto oli todella massiivinen, päärakennus on 33 kerrosta sisältävä teknologiatorni, jonka ympärille on rakennettu useista muista rakennuksista koottu kompleksi. Käytävillä navigointi on tehty kuitenkin uskomattoman helpoksi useiden opasteiden välityksellä, ja historian aikana ainoastaan kahden opiskelijan on huhuttu eksyneen koulun katakombeihin. Varmoja todisteita ei kuitenkaan ole, vaikka rottien kalvavat luut kellarin perimmäisessä nurkassa puhuvat karua kieltään.

Päivä alkoi yleisesittelyllä pääsalissa, ja koulun johto marssi jenkkileffoista tutuissa kaavuissa, alpakoissa ja muissa Klux Klux – klaania muistuttavissa tamineissa lavalle urkurin säestyksellä. Kontrasti seuraavaan esitykseen oli melkoinen, kun lavalle hyppi persvakosillaan 4 aboriginaalia esittämään kengurutansseja. Knoppitietona tähän väliin, australiassa on muuten noin 2.5 kengurua jokaista asukasta kohti. Ei ihan heti uskoisi, kun väestöluku on 19.9 miljoonaa. Se tekee noin 50 miljoonaa kengurua!

Tauolla oli tarkoitus tutustua muihin ihmisiin. Alussa jokaiselle kiinnitettiin rintaan nimilappu tunnistamisen ja tutustumisen helpottamiseksi. Kuhinaa oli kuin muurahaispesässä, ja itse suoritin nopean strategia-analyysin. Vaihtoehtoina olivat joko haulikkotaktiikka, jossa yrittäisin saada mahdollisimman monta (nais)kontaktia:) mahdollisimman lyhyessä ajassa laadusta välittämättä, tai resurssien keskittäminen pelkästään valioyksilöihin.

Pikaisen katsauksen jälkeen tutkani havaitsi 5.5 jalkaa pitkän kohteen lounaassa. Tarkempi havainnointi osoitti maalin olevan australias-kreikkalainen jumalatar, 29-vuotias erittäin fitissä kunnossa oleva jooganopettaja. Pöyhistin rintakehääni, päästin mielessäni tyrannosaurusmaisen karjahduksen osoitukseksi alueen muille uroksille ja vyöryin panssaroidun hyökkäysvaunun lailla väkijoukon lävitse kohti tutkani paljastamaa kohdetta. Hieman ennen maalin kohtaamista hidastin askeleeni dressmanmaiseksi kävelyksi, ja liu´uin sulavasti saaliin näkökenttään. Sen sijaan että olisin avannut keskustelun bondmaisesti ”My name is Keränen, Joona Keränen” niin kuin mieleni teki, tyydyin vain paikalliseen lineriin ”howyadoingcutie?”. Kävi ilmi että Penny, joka tämä suloinen kaunotar siis oli nimeltään, oli tulossa samalle osastolle kuin minä, vaikka suureksi harmikseni kurssimme eivät ainakaan lyhyellä tarkastelulla näyttäneet yhtyvän. Onneksi kursseja on vielä mahdollista vaihtaa;)

Muun porukan jatkaessa yhteistä orientaatiotaan, päätimme Pennyn kanssa karata kahdestaan omalle tutkimusretkellemme, ja suunnistimme tietenkin Sports officen kautta yliopiston Fitness Centeriin. Ja se oli jotain mistä Lty:n pommisuojasalin kannattaisi ottaa oppia. Fitness centerin saliosio oli about Huhtarin vastaavan kokoinen, ja täynnä mitä moderneimpia Cybexin hilavitkutinlaitteita. Yllättäen jopa yhdestä kulmasta löytyivät ruosteiset kyykkytelineet, muutama penkki sekä yksi vapaa tanko. Kyllä huomaa että täällä puudelit treenaavat laitteissa, vältellen hikoilua ja tehden kaiken mahdollisimman mukavasti. Vaikka suomessakin suurimmalla osalla väestöstä jalan paksuin kohta on polvi, niin samoin asianlaita on myös täällä! Ja kun jengi kulkee niin usein hihattomissa paidoissa, niin äkkiseltään voisi luulla että kalastaminen on kansan suosikkiharrastus, kun siimoja roikkuu joka puolella!

Tunnin kiertelemisen jälkeen liityimme Pennyn kanssa muuhun porukkaan, jotka istuivat jo kiltisti pääaulassa kuuntelemassa seuraavaa luentoa. Aiheena oli erilaisia opiskeluun liittyviä tapoja UTS:ssä, ja vaikka vinkit paikalliseen toimintaa olivat ihan hyviä, useassa kohtaa tuntui että samat asiat opetetaan Suomessa jo ylä-asteella. Tosin ehkä kertaaminen on ihan hyvä juttu, koska vieläkään osa ihmisistä ei tajua että kokeisiin on oikeasti järkevää lukea ennen viimeistä kofeiininhuuruista yötä. Suomessahan tuo onnistuu kuitenkin suhteellisen helposti, kun sosiaalipummit ja muut mustalaiset voivat käydä arpomassa tenttejä kerta toisensa jälkeen kunnes oikea lottorivi osuu kohdalle. Australiassa tentit on mahdollista suorittaa vain kerran, sen jälkeen on turha itkeä, jos raaputuspinnan alta paljastuu tyhjä arpa.

Lounaan jälkeen tiemme erosivat, kun opiskelijat jaettiin eri ryhmiin, sen mukaan onko kyseessä international student vai exchange student. Itse kuulun siis jälkimmäisiin, vaikka en ryhmien erotustavasta ole vielä täysin tietoinen. Liittyy ilmeisesti jotenkin lukukausimaksun suorittamistapaan tms. Exchange-ryhmä ohjattiin Gus Guthrie-teatteriin, jossa oli luvassa jälleen useita tervetulotoivotuksia, sekä muutaman tunnin luento käytännön asioista Australiasta. Kaupan päälle loin taas useita uusia tuttavuuksia. Vaihtarikulttuuria on melko vaikea kuvailla käsinkosketeltavasti sellaiselle, joka ei ole sitä koskaan kokenut. Ihmiset ovat erittäin kiinnostuneita toisistaan ja tuttavuuksien luominen on yhtä helppoa kuin hyttysten läiskiminen syksyllä. Opettajat kulkivat myös oppilaiden joukossa kuin osana porukkaa, ja muun muassa koulun suurin päällikkö, olisiko ollut dekaani tai jotain sinnepäin, pysähtyi heittämään läppää kanssani. Päivä päättyi suunnilleen viiden aikoihin, ja seuraavat tapahtumat yliopistolla alkavat vasta ensi viikolla, joten tässä on mukavasti viikko aikaa tutustua infomateriaaliin, jota jaettiin sylikaupalla.

Pokerista on tullut muuten hostellin uusi illanviettotapa. Jännä katsoa kuinka se yhdistää eri puolilta maata tullutta porukkaa. Ensimmäisen illan 8 hengen porukka on laajentunut parhaillaan viiteentoista, ja sen lisäksi peliä on aina katsomassa kourallinen yleisöä. Puolet ihmisistä ei osaa edes kunnolla pelata, mutta silti kaikki ovat täysillä mukana. Sunnuntai-iltana jatkoin muuten voittokulkuani, ja voitin kolmannen pelin putkeen. Suomessa vastaavasta olisi kateellisena piruiltu ja keljuiltu, täällä kaverit läpsivät selkään, kehuvat yltä päältä ja ovat hetkessä valmiita uusintaan.

Toki oma voittokulkunikaan ei voinut kestää loputtomiin, vaan sunnuntai-illan (tai oikeastaan yön) toisessa pelissä jouduin luovuttamaan kruununi brittiläiselle Katelle. Riverin ohivedolla, kuinkas muuten:)

Yleiseksi tiedoksi, en todellakaan ajatellut kirjoittaa blogiin olemattomista naisseikkailuistani tai muista elosteluista, lähinnä sen takia että niistä nyt ei ole paljon kerrottavaa, ja muutenkin haluaisin mielelläni säilyttää sukulaisten (ja varsinkin äidin) mielessä kuvan hyvin käyttäytyvästä kuoropojasta, joka esiintyy aina säädyllisesti;) Kuitenkin tuommoiset hauskat ja luettavat jutut saatan mainita, lähinnä lukijoitten iloksi, koska niin kuin Jukka aikaisemmin sanoi, ei kukaan jaksa lukea peruskuivaa tekstiä malliin ”tänään olin kaupungilla, tein ostoksia, menin pajalle, palasin kotiin dokaamaan. Oli hauskaa. Loppu”. Ja totta kai täällä tapahtuu koko ajan paljon muutakin, mitä en blogissani syystä tai toisesta mainitse, joten ei kannata luulla että päivät ovat niin värittömiä kuin blogin perusteella voisi olettaa.

Ja olisi myös mukava jos blogia lukevat jaksaisivat jättää omia kommenttejaan, sillä vaikka oikea suomalainen mieshän ei sitä koskaan tunnustaisi, (5 päivää Australian auringossa muuttaa miestä:) niin onhan täällä kuitenkin kieltämättä ikävä Suomeen jääneitä kavereita ja tuttuja, ja olisi kiva tietää ketkä näitä epätoivoisia vuodatuksia jaksavat lukevat. Ja samalla voi myös avautua blogista, ettei tarvi sitten jälkeenpäin sanoa että olihan se ihan hyvä blogi, mutta kun kirjoitit niin tylsää tekstiä tai muuta scheiBee... Henkilökohtainen avautuminen, tuo suomen kansallisurheilu, (ainakin muutaman tuopillisen jälkeen) on kerrankin sallittua.

Pokeria ja olemattomia olkapäitä

Launtai-iltana osa hostellin asukeista kerääntyi pelaamaan pokeria englantilaisen Ryanin johdolla. Ja tietäähän sen, että kun kyse on moisesta viihteestä, niin itse olin varmasti mukana, vaikka saksalainen kämppikseni varoitteli minua muiden pelaajien ammattimaisuudesta. Pelasimme 8 hengellä 5 dollarin buy-inillä, ja useamman rebuyn jälkeen (joista yksikään ei tullut minulta, luonnollisesti), voittajalle oli luvassa 40 dollaria, kakkosen ja kolmosen kerätessä hilut. Peliporukka koostui useista eri kansallisuuksista, mutta parhaiten mieleeni jäivät ruotsalaisen Sofia sekä aktiivinen skottinuorukainen (oy son, it´s mi turn), myöskin nimeltään Ryan. Pelin päättyessä kaikki pelimerkit olivat kerääntyneet ”Bank of Finlandiin”, ja realisoin muiden pelaajien sijoitukset dollareiksi. Tuntia myöhemmin kaverit halusivat pelata uudestaan, ja eihän se toinen kertakaan mitään muuttanut, taaskin ”Bank of Finland” realisoi 40 dollaria, tosin tällä kertaa yhden rebuyn kautta. Ja mammonan lisäksi menestys pöydässä toi minulle myös mainetta;) Sofia rupesi kehräämään toisen pelin loppupuolella yksityisopetusta, ja pelin jälkeen myös eräs viehättävä espanjalaisneito tuli yllättäen kyselemään, josko voisin opettaa hänelle pelin saloja seuraavaa iltaa varten. Molemmat tarjoukset olivat liian hyviä jotta niistä olisi voinut kieltäytyä. En voinut myöskään olla ajattelematta, että jos jatkaisin voittokulkuani pelipöydässä sunnuntaina samaan tahtiin, niin voisin maanantaina kustantaa voittorahoilla uudet jalkapuolen Ferrarit.

Vaikkakin joidenkin oppaiden mukaan Australian väestöstä 2/3 pitäisi olla aasialaisia, niin tuo väittämä ei kyllä pidä paikkaansa, tai sitten nuudelikuriireja pidetään pakkotyössä malmikaivoksilla. Katukuvassa ihmisistä korkeintaan 1/3 on aasialaisia, ja mustat ja intialaiset ovat samanlainen vähemmistö kuin mustalaiset suomessa, sillä erotuksella että edellä mainitut eivät leireile julkisilla paikoilla, karta työtä tai hanki elantoaan varastamalla.

Australialaiset naiset ovat pääosin joko hyvännäköisiä tai erittäin hyvännäköisiä. Varsinkin isokeuhkoisilla aussinaisilla on hämmentävä tapa pitää löysiä paitoja ilman rintaliivejä, mistä seuraa akuutti niskankipeytymisefekti lähiympäristön uroksille. Ilmiö on erittäin vaarallinen varsinkin liikenteessä, sillä tällöin on suuri vaara satuttaa oman niskansa lisäksi myös sivullisia.

Australiassa miehet ovat poikkeuksetta joko aasialaisia hippejä, lokinkoipisia reppumatkaajia tai lievän kaljahaman omaavia ex-surffareita. Miespuolinen väestö ei ole ilmeisesti koskaan kuullut paikasta nimeltä puntti-sali. Aivan, siis tuo maaginen paikka jonne miehet ovat aina aikojen saatossa menneet päivän päätteeksi purkamaan töissä tai kotona syntyneitä ongelmiaan, jotta nuo paineet eivät sitten myöhemmin purkautuisi työpaikkaväkivaltana tai vaimon hakkaamisena. Onnekkaimmat yksilöt (lue=motivoituneimmat) saattavat onnistua samalla kasvattamaan itselleen jopa olkapäät. Niin, siis nuo uroksen anatomian tunnusmerkit, joista nykypäivän neitipumppailijat saavat vain uneksia. Samalla voidaan yrittää hankkia myös hieman täytettä hihansuihin, jotta siellä ei kävisi ympäri vuotta armotonta läpivetoa, niin kuin suomalaisilla. Tyypillinen valkoihoinen aussimies näyttää enemmän Englannin prinssi Williamilta tai Prison Breakin Whistlerilta kuin iki-ihanalta surffarikultapoika Owen Wilsonilta.

Niin kuin fiksuimmat saattavat kyetä lukemaan rivien välistä, on Australia siis ihannepaikka varsinkin miesväestön edustajalle. Asiaa parantavat vielä ympäri vuoden jatkuvat kesäkelit, jolloin vastakkainen sukupuoli kulkee lähes koko ajan mahdollisimman niukoissa vaatteissa. Käsite minihame saa myös täällä aivan uuden käsitteen, jotain suuntaviivaa ”hameen” pituudesta saa jos on joskus vieraillut Tigersin keikoilla:)

Naisten ei kannata kuitenkaan heittää ajatuksia Australian matkasta hukkaan. Täällä voi hankkia helposti tyylikkään rusketuksen, vaatteet, helyt ja muu rihkama on sitä luokkaa, että kaverit varmasti vihertyvät kateudesta. Kirsikkana kakun päällä, paikalliset kaverit ovat hulluina eurooppalaiskissoihin ja flirtti on jokapäiväistä herkkua. Ainoan kompromissin joudut tekemään poikaystävän atleettisuuden suhteen. Jos siis et ole turhan tarkka lastesi tulevan isän fyysisestä ulkomuodosta, niin Australia on ehdottomasti sinua varten;)

Alan pikku hiljaa epäillä että aussien rentous johtuu juomaveteen sekoitetusta piristä, tai sitten paikalliseen gainomaxiin on lantrattu tavallista enemmän ginsengiä, koska vaikka lauantaiset pokerit venyivät aamukolmeen, heräsin taas edellisaamun tapaan ensimmäisenä kuuden aikoihin, ja hiippailin keittiöön aamupalalle. Suomessa nukuin tavallisesti 7-10 tuntia, ja täällä tuntuu selviävän kevyesti 3-5 tunnin yöunilla. Ja lauantaina oli kaiken lisäksi päivän ostoskierros takana. No, tiedä häntä, jääpähän ainakin enemmän aikaa käytettäväksi.

Ajattelin sunnuntaina lähteä Ryanin ja Millan kanssa paikalliseen eläintarhaan. Huomasin kuitenkin skottipojan katseesta, että hänellä oli muutakin mielessä kuin pelkät koalat, ja ajattelin että ehkä on parempi antaa nuorten mennä kahdestaan, olihan Ryan kuitenkin treffit itse järkännyt, enkä halunnut missään niemessä olla hänelle esteenä. Melkoinen pelimies, ja vikkelä suustaan tuo Ryan, vaikka ikää on vasta 18 vuotta. Milla on siis täällä oleva toinen suomalainen, joka lähtee parin viikon päästä Adelaineen opiskelemaan kolmen vuoden viestintätutkintoa. Porukka on muutenkin täällä todella mukavaa, ja tuntuu jo ikävältä että pitää keskiviikkona muuttaa yliopiston kampukselle ja jättää nämä kaverit tänne. Suunnittelinkin tulevani viikonloppuisin vierailemaan Billabongissa pokerien merkeissä, jotta uudet ystävät eivät heti unohtuisi.

Päätin sitten viettää sunnuntaipäivän, kuinkas muuten kuin kaupunkia kierrellen, jälleen kerran. Sunnuntaina pääsin myös muuttamaan hieman sotkuisesta dormistani yksiöön, mikä oli pienestä koostaan huolimatta harvinaisen siisti, sisältäen sängyn, vaatekaapin, tv:n ja kirjoituspöydän. Yksiöni sijaitsi toisessa rakennuksessa kuin dormit, ja tähän rakennukseen kuuluivat myös uudempi, pienempi ja siistimpi keittiö ja ruokailutilat pihalla, mutta päätin säilyttää astiani ja ruokani kuitenkin ensimmäisen rakennuksen isommassa sekakeittiössä, koska siellä on koko ajan monta henkeä kokkaamassa ja tunnelma on sanoinkuvaamaton.

Tottakai olen myös varmistanut, että ruokatarvikkeeni pysyvät koskemattomina;)

Sydney kutsuu

Kaikki Australiaan saapuvat joutuvan käymään läpi saman ruljanssin, jossa valtion avokätisellä palkalla toimivat virkamiehet varmistavat että kukaan ei tuo mitään laitonta tai muuten Australiaan sopimatonta tavaraa, kuten puuesineitä tai mutaa kengänpohjissa:) Olin varautunut jo läpivalaisuun, fullbody-checkiin, Gestapo-malliseen kuulusteluun ja huumekoirien haisteluun, mutta mitä vielä, ennakkohuhut Australian ultratiukoista turvatoimista osoittautuivat jälleen kerran tornihuhuiksi. Jouduin toki täyttämään maahantulokortin jossa kävin läpi tuomani tavarat, ja tätä korttia siteerattiin viranomaisille useaan otteeseen.

Tosin eipä tästäkään kommelluksitta selvitty. Tavarojen noutamisen jälkeen eräs santarmi tuli luokseni, ja alkoi kysellä matkani tarkoitusperistä, jonka jälkeen hän siirtyi itse tavaroiden pariin. Olin laittanut maahantulokorttiin että mukanani on lääkkeitä, joilla siis tarkoitin tietysti buranaa ja jotain vatsahappotabletteja. Santarmi varmisti että lääkkeet eivät koske steroideja, proteiinipulvereita eikä mitään muitakaan balco-laboratorion sivutuotteita. Nyökkäilin ymmärtäväisenä santarmin jatkaessa litaniaansa. Kun luulin kuulustelun olevan lopussa, santarmi aloittikin proteiinilitanian alusta. Kielsin jälleen kantavani mitään vastaavia aineita mukanani, ja santarmi päätti vaihtaa lähestymistapaa.

”Do you use protein powders?”

“Eh, pardon?”

Santarmi osoitti käsivarsiani ja alkoi pullistelemaan omia hauiksiaan ”You pump iron, yeah?

”Sure do, mate”

”So you use protein powders? Santarmi jatkaa osoittaen laukkujani hymyillen. Selvitin kaverille että totta kai käytin lisäravinteita, mutta en kantanut niitä mukanani. Santarmi nyökkäsi tyytyväisenä, jännitteli vielä hieman lisää hauiksiaan ja toivotteli minulle hyvää matkaa.

Tämän jälkeen marssin vielä läpivalaisuun, jonka jälkeen tarkastukset olivat ohi, ja olin valmis astumaan laillisesti maahan. Olisin voinut siis huoletta tuoda kahvia mukanani, mutta ajattelin jättää sen väliin siinä uskossa että se saatetaan sekoittaa kokaiiniin, ja lomailun sijasta päätyisinkin jakamaan ahteriani ensimmäiseksi viikonlopuksi paikalliseen putkaan Jórgen ja Jésuksen sellikaveriksi.

Tässä vaiheessa oli käynyt jo selväksi paikallisen väestön ylitsevuotava ystävällisyys, sillä jopa vieraat ihmiset toivottelivat kentällä toisilleen hyviä huomenia, ja kaikki olivat aidosti kiinnostuneita toistensa hyvinvoinnista. Saapuessani terminaaliin kohtasin kolme tyttöä welcome-plakaatin kanssa. Komitea ei ilmeisesti ollut minua varten järjestetty yllätysvastaanotto, mutta sen verran tytöt huutelivat minulle ja iskivät silmää, että hetken verran harkitsin jo matkani jatkamista heidän kanssaan;)

Kentältä jatkoin matkaa taksilla Billabong Gardensiin, joka siis toimisi seuraavat 5 päivää väliaikaisena majoituksenani, koska koulun kampuksella sijaitsevat asuntolat olivat uudistuksen alla. Paikka oli kyllä nettisivuista poiketen hieman nuhjaantuneempi (yllätys yllätys), mutta sekin korvattiin muun jengin vieraanvaraisuudella. Otin siis 6 hengen dormin kahdeksi päiväksi, ja kolme viimeistä päivää pääsisin viettämään porvarityyliin yksiössä. Hostellissa oli yhteinen keittiö, jääkaappina toimi ravintolan vanha kylmäkaappi, jossa jokaisella oli about 35x35cm laatikko minne voi ruokatarvikkeensa laittaa. Aluksi olin hieman huolissani homman toimivuudesta, mutta kun muutaman kauppareissun jälkeen sain ruokahuollon pelaamaan, niin kaikki oli paremmin kuin hyvin. Hostelli sijaitsee Newtownissa, joka on iso lähiö muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päästä keskustasta. Lauantaina suunnittelinkin matkaavani bussilla tutkimaan keskustaa.

Vaikka aamulla saapuessani olin vielä täynnä virtaa, niin iltapäivällä infernaalinen jet lag iski yllättäen kuin vasen koukku nakkijonossa, ja puolen tunnin nokoset venyivätkin neljään tuntiin. Tämän jälkeen kävin vielä seikkailemassa kaupungilla, täydensin hieman ruokavarastoja aamuksi ja ostin poliisilasit (enää puuttuvat valkoiset housut, wifebeater sekä dogtagit:)

Lauantai-aamuna heräilin kuuden aikoihin, ja muiden vielä nukkuessa hiippailin keittiöön kokkailemaan ravitsevaa aamupalaa. Aamiaisen jälkeen katselin kartasta hieman suuntimia ja sen jälkeen läksin etsimään Broadwayn shopping centeriä.

Ostoskeskus sijaitsi noin 20 minuutin päässä hostellista, mutta itse onnistuin seikkailemaan 2 tuntia viereisessä Glebe Villagessa, ennen kuin löysin perille. Tosin ihan tarkoituksella päätin tutkia tuon edellä mainitun hieman Blue Oysterilta kuulostavan lähiön.

No, kun vihdoin pääsin itse Shopping centeriin, niin olin melko ällikällä lyöty. Keskus oli kuin Itäkeskus Suomessa, neljään kerrokseen jaettu kauppojen ja ruokapaikkojen kombinaatio. Tiesin heti että tänne tulisin rahani tulevaisuudessa sijoittamaan. Ennen ensimmäistäkään ostosta jouduin kuitenkin käymään jo ATM:n, eli paikallisen Oton kautta, vaikka olin vasta toista päivää maassa. Tähän oli kuitenkin syynä se, että olin edellisenä päivänä maksanut viiden päivän oleskeluni hostellissa, mistä koitui vajaan 300 paikallisen dollarin kulut. Noistakin dollareista reilusti suurin osa kului siihen porvariyksiöön. Loput käteiset olivat huvenneet tavalla tai toisella ruokahuoltoon. Siis nimenomaan muonapuolen huoltoon, eikä niinkään huollon nestemäiseen puoleen missään lähikuppilassa:)

Vajaan viiden tunnin kiertelyn jälkeen nilkkojani särki kuin pahimman inttimarssin jälkeen, ja käteeni olivat aineellistuneet ainoastaan pyyhe ja släbärit (sekä pullalta maistuva burgeri jostain nimeltä mainitsemattomasta pikaruokalasta).

Olin kuitenkin pistänyt tutkaani ylös muita hyödykkeitä, kuten 4 uutta Andy McNabin kirjaa (jotka olin jotenkin onnistunut suomessa missaamaan), espressokeittimen (vain 133 paikallista sterlingiä), sekä tukun muita kotitalousvälineitä, jotka tulisin hakemaan heti kun pääsisin asettumaan varsinaiseen kämppääni. Etsinnän kruunasi kuitenkin kirkkaasti pari Ferrarin Supersqualoja. Upouutuutta hohkavat sklobot tuntuivat niin pehmeiltä ja tuoksuilta nahalta siihen malliin, että olin varma että logossa komeilevan kavioeläimen sukulainen oli juuri nyljetty jalkaan menevään muotoon liikkeen takahuoneessa. Erittäin suureksi harmikseni hintalapussa kuitenkin komeili 160 dollaria osoittava luku, mikä tarkoitti sitä että kengiksi muutetun metwurstin hinta olisi reilut 100 euroa ja hilut päälle. Sisäinen talousmieheni otti tällä kertaa kuitenkin niskalenkin, ja päätin olla ostamatta kenkiä, ainakin siihen asti ennen kuin saisin töitä.

Hyödykkeiden ja elintarvikkeiden hinnat ovat Australiassa vähintäänkin samaa luokkaa kuin suomessa, elleivät jopa korkeampia. Valikoima on kuitenkin sitten vähintäänkin triplasti laajempi, ja vaatteet ovat moninkerroin tyylikkäämpiä. Esimerkiksi paikallinen anttila, eli Target myy samantyylisiä vaatteita kuin Vero Moda tai Jack & Jones Suomessa, ja vaatteisiin erikoistuneiden myymälöiden tuotteet ovat suoraan muodin huipulta, toisin kuin kotimaassa missä ne tulevat aina muutaman vuoden jäljessä. Saa vain kateellisena katsella Svea-mamman poikia, kun H&M jakaa uudet tuotteet niille ja tuo jämäkappaleet suomalaisille uusien hintaisina. Mitäköhän ruotsalaiset tykkäisivät jos Nokia päättäisi myydä kaikki kammella käynnistettävät matkapuhelimet Tukholmaan, sen sijaan että ne lahjoitetaan museon esihistorialliselle osastolle?

Matka kohti alligaattorien maata

Suunnaksi tuli siis Sydney, tuo Australian suurin, komein ja tunnetuin kaupunki. Se ei kuitenkaan ole Australian pääkaupunki, vaikka kaikki niin luulevatkin. Sen tittelin omaa Canberra, vaikka Sydney on mennyt siitä koossa ja tunnettavuudessa ohi jo ajat sitten.

Kummempaa matkajännitystä ei ennen lähtöä esiintynyt. Pakkaamisesta tuli viimeisenä iltana taas oma taiteenlajinsa. Alkuperäinen suunnitelma joka sisälsi vain muutaman vaatekerran, päätyi taas jälleen kerran siihen, että olin matkalaukun ääressä tarkalleen 15 paitaa kourassa, ja yritin taiteilla niitä mitä kummempiin asentoihin saadakseni kaikki mahtumaan laukkuuni. Lopputuloksena jouduin kuitenkin surunsekaisin tuntein jättämään puolet vaatevarastostani kotiin.

Lentokentälle saavuttuani alkoi mahanpohjaa jo hieman pistellä. Vapauden pystyi jo melkein haistamaan. Olen aina muutenkin pitänyt lentokenttää mielekkäänä paikkana, ja salaa ollut kateellinen James Bondille ja muille pelureille, jotka huolettomasti saapuvat aina kentälle, valitsevat passivalikoimasta sen joka parhaiten sopii nykyiseen lärviin, ja matkaavat mojitoa maistellen kohti uusia seikkailuja.

Matkan aikana tulin jälleen kerran siihen tulokseen, että ei voi kuin päätään pudistellen ihmetellä, että mikä ihme suomalaisia oikein viehättää siinä silittämättömässä kauluspaidassa. Ja minkä ihmeen takia sen pitää olla joko sininen tai valkoruudullinen. Suomalaisten onneksi myös svenssonit ja itänaapurin kommunistit ovat seuranneet suomipoikia, ja verkkarit ja anttilasta ostetut standardifarkut alkavat olla matkaajien päällä kova sana. Puhtaat paperit edellisestä joukosta saavat vain itänaapurin naiset, jotka sitten kyllä pukeutumisellaan nokittavat kaikki Skandinaavit kerralla.

Ei voinut taaskaan kuin huokailla, ja miettiä että milloin oman maan tytöt seuraavat perässä. Miesväki voisi puolestaan ottaa oppia briteistä, joilla on mittatilauspuvut, prässätyt paidat Turnbull & Asserilta, millintarkkaan asetetut solmiot samasta liikkeestä sekä vähintään kolmea eri hiustenhoitotuotetta kuontalossaan, puhumattakaan kasvohoidoista, pedikyyreistä ja muista kissanristiäisistä jotka lontoolaiset ovat käyneet läpi. Suomalaisen ajatusmallin mukaan turhamaisuus on kuitenkin syntiä ja kolme vuotta sitten Citymarketista ostetut farkut ovat edelleen kova sana. Jossakin pitäisi olla tapakasvatuksen paikka.

Suomalaisten kunniaksi on kuitenkin sanottava, että varsinkin nuorempi sukupolvi (vaikkei kauluspaidoista tiedä mitään) briljeeraa aika taidokkaasti futuristisilla kännyköillään ja hohdokkailla kelloillaan. Tosin taaskin, harmi vaan että vanhemmat yrityspamput, joihin kukkopojat yrittävät tehdä peleillään vaikutuksen, ovat edelleen suurimmaksi osaksi syntyneet ennen 70-lukua, ja heille nuorison neppailu aiheuttaa korkeintaan sydämenahdistusta. Sen sijaan että esitellään uusinta Nokiaa ja Casino Royalesta kopioitua piraattiomegaa, pyrkyreitten pitäisi pystyä keskustelemaan bourbonin eri ominaisuuksista ja polttelemaan Double Coronaa näyttämättä häkämyrkytyksen uhrilta.

Itsekin onnistuin sortumaan yhteen suomalaisten suosimista muotimokista kantamalla reppua jossa on rintakehän yli menevä tukivyö. Käytännöllistä se kylläkin on, koska se vie mukavasti rasitusta olkapäiltä, mutta samalla tyylikkyys on samaa astetta kuin käyttäisi Karjalan lippistä julkisilla paikoilla. Tosin kun tiesin että matkaa on edessä about 1.5 vuorokautta, niin tuon tappion olin valmis mukavuuden vuoksi ottamaan, koska en halunnut olkapäihini kuoliota heti matkan alkuvaiheessa.

Heathrowlla kohtasin seuraavan kulttuurimullistuksen. Olin valmistautunut tapaamaan Emmerdalesta tuttuja bobbyja kenttähommissa, mutta mitä vielä! Kenttähenkilökunta koostui täysin turbaanipäisistä punjabihinduista! Luulin hetken saapuneeni vahingossa Delhiin, ennenkuin toivuin järkytyksestä. Lontoon kentällä vietin 3 tuntia, lähinnä ruokahuoltoa tehdenJ Matkalla Hong Kongiin viereeni koneessa istahti mukava hollantilaismies, jonka kanssa ehdimme matkan aikana käydä läpi niin Suomen (no siitä ei ollut kyllä paljon keskusteltavaa) kuin Hollanninkin jalkapallomaajoukkueen menestyksen aina 90-luvulta asti. Varsinkin vuoden 98 MM-kisat ranskassa ja Dennis Bergkampin taitavuus olivat useaan otteeseen tapetilla.

Hong Kongissa ehdin vain kävellä koneesta toiseen. Tosin sekään ei sujunut mutkattomasti, vaan lippujonossa oma lippuni aiheutti masiinalle ilmeisesti kolmannen asteen kohtauksen, ja virkailijat veivätkin minut sivummalle ja alkoivat uteliaasti tarkastelemaan passiani. En tiedä mistä oli kyse, mutta muutaman minuutin passin kierrättämisen jälkeen kaikki oli kuitenkin kunnossa ja pääsin jatkamaan matkaa. Paluulennolle aion kyllä kysellä paikkaa business-luokasta, sillä sen verran hankalaa ilmeisesti pieniä kiinalaisia varta varten suunnitelluilla Jumbon istuimilla nukkuminen oli. Ja niille näsäviisaille, jotka haaveilevat joskus yläilmojen kerhoon liittymisestä, voin kertoa että tarvittaviin toimituslaitoksiin on aivan koko lennon aikana samanlainen jono kuin lähimarketissa uuden vuoden aattona.

Vihdoin klo 2200 torstaina suomen aikaa saavuin Sydneyn kamaralle. Paikallista aikaa kello oli 0700 aamulla, ja olin siis juuri hävittänyt yhden yön jonnekin aikavyöhykebyrokratian rattaisiin. Tässä vaiheessa jet lagista ei ollut kuitenkaan tietoakaan, ja olin valmis astumaan maahantuloviranomaisten käsiin…