Syöppöjen yö

Viime viikko meni aika pitkälle pelkän syöpöttelyn merkeissä. Torstaina Housing Service järjesti kaikille asuntoloille yhteiset grillijuhlat (haloo, milloin Loas järjestää vastaavia!?), jossa ateriointipuoli oli luonnollisesti ilmaista, nesteytyksen kera. Totuudenmukaisesti on kuitenkin sanottava, että ruokapuolena oli salaattia ja käristettyä paahtoleipää juurtuneiden nakkien kera, ja juomingin virkaa toimitti Cokis/Fanta. Ei siis mitään älyttömän fantsua, mutta parempaa kuin Lappeessa tarjottu ei mitään, mitä tarjottiin lähes yhtä usein kuin aurinkoisia kelejä kesällä, eli ei juuri koskaan.

Perjantai-iltana kämppikset päättivät yhdentoista aikoihin, että nyt on saatava jäätelöä, hinnalla millä hyvänsä. Ryhmän painostus oli liikaa, ja tukimiesten puuttuessa jouduin antamaan periksi ja niin nappasimme bussin ja suuntasimme Newtowniin, lähialueen parhaaseen jäätelöbaariin keskellä yötä. Jos joku haluaa tietää kuinka paljon jäätelön syöminen keskellä yötä haittaa palautumista, J.Keränen nuorempi konsultoi taas mielellään.

Ja jotta kulinaariset nautinnot eivät tuohon päättyisi, päätimme Timin ja Renarin kanssa viedä lauantaina naapurin neidit maistelemaan Darling Harboriin kuuluisia pannukakkuja a´la Rocks. Retki sijoittui onneksi puolen päivän paremmalle puolelle, joten itse ehdin aamulla kipaista vielä pumpuliukkojen verstaalle heittämään ryhdikkään punttitreenin, jotta tuo tuleva kaloriaalto hyökyisi sitten muualle kuin pelkästään vatsan täytteeksi. Päästyämme sitten pääkallopaikalle, päättelin että kaikessa massiivisuudessani pystyn syömään muut pöydän alle, olinhan sitä paitsi tullut juuri salilta, jolloin nälkäni on yleensä vähintäänkin tyrannosaurusmainen. Muiden vielä ollessa muutamaa kokoluokkaa pienempiä sekä parin telamiinan verran kevyempiä, ajattelin että on vain luonnollista että terve suomalainen karju tilaa muita isomman annoksen, joten otin omani extraviipaleella. Kuulostaa mitättömältä, tiedän, normaali punttisikahan tilaisi ylimääräisen ruokalistan, eikä pelkästään ylimääräistä viipaletta. Kuitenkin jo tuo yksi lisäviipale nosti annokseni tilavuutta reippaat 50 %, ja lisäksi lähestyvä kuudenkymmenen kilon painoni asettaa tiettyjä rajoituksia elämälle. Siinä vaiheessa kun annokset tuotiin eteemme, kaikki näytti vielä lupaavalta. Makunautinnon nimi oli vielä osuvasti Devil`s Delight:) Puoleen väliin annosta päästyäni ymmärsin olevani ongelmissa. Jukoliste! Suklainen pannukakku tuntui pursuavan korvista, ja ihmettelin että mihin jumalaton nälkäni katosi. Jos olisin ollut yksin, olisin heiluttanut valkoista lippua, mutta tietysti muun porukan läsnäolo johti pakottavaan näyttämisen tarpeeseen, ja luonnollisesti lapioin koko annoksen kiltisti naamariini, selkeitten vaikeuksien kera. Onneksi Renar tuki minua joviaalin kämppäkaverin lailla, ja myös hän koki annoksen viimeistelyn ongelmalliseksi. Uskollisten ystävien tavoin painostimme häntä kuitenkin Timin kanssa, ja pitkän kujanjuoksun jälkeen saimme vihollisen kalorintäyteiset joukot lyötyä.

Tämän jälkeen suuntasimme (muut urheasti, me Renarin kanssa kuolemaa tehden) katsomaan Mardi Gras –kulkuetta. Näppärimmät muistavatkin että kyseessähän on siis taas viattomaksi tapahtumaksi naamioitu vähemmistöfestari, jossa ei kannata pudottaa lompakkoaan, tai seuraa ns. hiilivaunu-efekti. Tällä kertaa en kuitenkaan löytänyt uusia poikaystäväehdokkaita, mutta paikalla oli oheista konstaapelia lukuun ottamatta erittäin hyvännäköisiä naisrakkauden edustajia. Porukkaakin oli kuin lunta talvella, paitsi Suomessa.

Saimme muuten jo muutama viikko sitten kuudennen asukin seuraamme. Kyseessä on Ali Singaporesta. Ensi näkemältä luulin että nyt kyseessä olisi se marisätkiä kessutteleva pilviveikko, jolla on varmasti omat viljelmät huoneessaan. Mutta jo muutaman päivän jälkeen Ali paljastuikin todella nastaksi tyypiksi. Ei ihan heti uskoisi että kaveri on 30 vuotta vanha. Muutenkin elämä kämppisten kanssa sujuu paremmin kuin hyvin, en olisi voinut itse asiassa parempia tovereita toivoa. Olemme pikkuhiljaa muodostaneet Renarin kanssa eräänlaisen tutkaparin, johon Ali aina liittyy, kunhan kiireiltään ehtii, koska Singaporen mies käy opintojen ohessa töissä melko ahkerasti. Aika mielenkiintoista sinänsä, kun ajattelee kuitenkin että kuinka erilaisia Renarin kanssa ollaan. Tai ainakin luulin niin aluksi. Renar on hillitön elokuvafani, niin kuin minäkin, ja kun vielä Tim kuuluu samaan kerhoon, niin kämppämme on Geegalin varsinainen elokuvakeskus, alustavien laskelmien mukaan varastoistamme löytyy reilut 400–500 erilaista elokuvaa, sarjoista nyt puhumattakaan. Sharon ja Soo sopeutuvat myös jengiin erittäin hyvin, ja kaikki puhaltavat selkeästi yhteen hiileen, jolloin kaikki pelaa kitkattomasti. Elämä on vähän kuin olisi yhtä suuren perheen kanssa. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä loput asukkaat Geegalista, niin yhtäkkiä kuuden hengen perhe onkin 60 hengen perhe.

Normaali päivärytmi poikkeaa täällä Suomesta, koska suurin osa luennoista on iltapäivällä. Suurin osa kämppiksistä menee nukkumaan lepakoiden lailla kolmen jälkeen, ja heräilee sitten joskus klo 14 jälkeen, kun itse heräilen aina pääsääntöisesti klo 8-10, syön aamupalan kaikessa hiljaisuudessa ja suuntaan tästä parin tunnin sulattelun jälkeen salille. Muu jengi alkaakin sitten pikkuhiljaa heräillä kun saavun pajalta kotiin. Helpompi käydä urheilemassa aamulla, kun joka ilta on kuitenkin täynnä mitä erilaisempaa ohjelmaa. Itse vetelen peiton korville siinä kahden maissa. Niin kuin aikaisemmin mainitsin, jostain syystä täällä selviän kevyillä 4-6 tunnin yöunilla. Kun myös koululla vietetty aika on vähäisempi kuin Suomessa, niin tuntuu että ylimääräistä aikaa olisi vaikka muille jakaa. Tai tuntuu ja tuntuu, se oheisohjelma täyttää kyllä illan kuin illan, on taloyhtiön omia kekkereitä, joko pelkästään omalla pihalla tai sitten yhteiset kemut joko Bulgassa tai Gumalissa. Tai sitten on jonkun synttärit, muut kissanristiäiset tai joku muu yhtä hyvä syy korkata viinapullo, kuten keskiviikko, perjantai, lauantai tai mikä tahansa muu viikonpäivä. Erona kuitenkin rakkaaseen kotimaahan, tähän mennessä en ole nähnyt kenenkään vetävän perisuomalaisesti ”perseitä” olalle, vaan aika tahdikkaasti sitä kirkasta nautitaan. Eli tahti on vähintään sama kuin Suomessa, ellei jopa kovempi, määrän jäädessä kuitenkin jälkeen, ja kontrollin ollessa parempi. Itse en tietenkään jokapäiväiseen mallasrietasteluun osallistu, muutenhan saattaisin jopa tuhota vihoviimeisetkin aivosoluni, mikäli niitä yläkerrasta enää löytyy. Valikoin mieluummin muutamat suuremmat kekkerit, ja keskitän coronahakuisen läsnäoloni sinne.

Kansainväliseen tapaan täälläkin yleinen päivän ateriarytmi poikkeaa kotimaisesta. Raskas illallinen nautitaan välillä klo 20-23, ja sitä ennen on yleensä nautittu korkeintaan aamiainen siinä kahden pintaan ja jotain makeisia tai muuta pullaa lounaaksi jossakin välissä päivää, jos on ollut aikaa. Ja tietty ennen illallista on korkattu se punkkupullo, jota tasoitellaan sitten Tim-tameilla, eli paikallisilla kekseillä. Illallisen jälkeen kun tehdään jotain pikkukivaa yhdessä, niin luonnollisesti joku kaivaa aina sen pirun jäätelöpaketin tai suklaalevyn esiin, ja pakkohan sitä on kaikkien maistaa. Ja luonnollisesti alkoholittoman juomatarjoilun virkaa hoitaa 24/7 coca-cola tai muu erittäin sokeripitoinen pahuuden nestemäinen muoto. Jos päätän joskus tulevaisuudessa valloittaa Australian, niin ydinaseilla retostelun sijaan katkaisen vain maahan tukevan sokerituotteiden virran, ja arvioni mukaan maata kohtaa tällöin täydellinen kaaos noin 48 tuntia makeisten ja muiden herkkujen loppumisen jälkeen.