Välitilinpäätös

Vuosi 2008 on taas ohittanut puolenvälinsä, ja meikäläisenkin taistelut täällä down under alkavat olla samoin puoliksi suoritettu. Joten taitaa olla aika pistää hommaa hieman pakettiin ja analysoida tapahtumia. Ja näin puolenvälin kunniaksihan tässä voisi kirjoittaa extrapitkät vuodatukset, vaikka se onkin lukijoille yhtä miellyttävää kuin hakaneulojen tunkeminen varpaankynsien alle.

Kuluneet 4-5 kuukautta ovat olleet melko erilaisia mihin olen aikaisemmin tottunut. Uusi mantere, uudet kujeet, eihän tuo nyt yllätyksenä tullut. Mutta silti, niin ihmismieli, kuin kehokin, hakeutuu mielellään homeostaasiin, eli tasapainotilaan, ja sen järkkyminen tuntuu aluksi epämukavalta. Se on jotain uutta, mihin yksilö ei ole ennen törmännyt. Esimerkiksi, ihmiset ovat tottuneet saamaan lämmintä vettä suihkusta. Sinä aamuna kun sitä ei tule, niin auta armias. Mutta jos kylmää vettä tulee viikkokaupalle. niin pikku hiljaa ihmiset adaptoituvat, eli tottuvat tähän. Ilmiö kuuluu jokaisen elämään, ja esimerkkejä voi hakea mistä vain. Työpaikan/koulun/tyttöystävän/auton tai vaikka ruohonleikkurin vaihto. Kaikki edustavat jotain uutta ja tuntematonta, ja vaikka ne voivat etukäteen näyttää kuinka mahtavalta tahansa (harvemmin kukaan nyt huonompaan vaihtaan, vaikka onhan niitäkin pölvästejä nähty!), niin alussa on kuitenkin aina pieni epämukavuusvaihe kun ollaan tuntemattomilla vesillä. Ihmiset ovat uusia, käyttäytyvät eri tavoin ja ennen niin hyväksi havaitut sosiaaliset mallit tai käytöskoodit voivat kääntyä ylösalaisin. Se s**tanan uusi sähköleikkurikaan ei toimi samoin kuin vanha sodanaikainen malli, jolla pystyi ajelemaan nurin pienet männytkin! Asiat ja käytännön toimintamallit on vain opittava uudestaan, yleensä erehdyksen ja turakoimisen kautta! Kukapa sitä olisi kokeilematta tiennyt että siihen elektroniseen sähköaitaan ei kannata kusta!

Mutta pikku hiljaa asiat alkavat luistaa, ja palasten loksahdellessa paikoilleen tuo puskurivyöhyke on taakse jäänyttä elämää ja uudet rutiinit ottavat paikkansa jokapäiväisessä elämässä ja taas ollaan tutuilla linjoilla. Ja hommat ovat täällä kulkeneet kyllä aivan loistavasti, vaikka tokihan aina on parantamisen varaa. Jälkiviisaus on aina paras viisaus, ja taaksepäin on helppo katsoa ja nähdä ne oikeat ratkaisut jotka jäivät silloin aikaisemmin tekemättä:)

Sukellus & surffaus olivat kovasti mielessä tänne tullessa, mutta tähän mennessä olen ehtinyt vain kerran surffaamaan. No, se asia kyllä korjataan heti kun kesäkelit tulevat takaisin, se on vissi. Samoin sukelluksen laita, eihän sitä voi jättää kokematta, ja vaikka se nyt ekalta lukukaudelta jäikin väliin, niin onhan tässä vielä aikaa. Uuden-Seelannin reissun aikataulutimme ensi kesälle, eli varmaan siinä loka-joulukuun tienoilla pitäisi siellä kipaista, ja paikkahan on tunnettu extremeurheilijoiden ja adrenaliinipiikittäjien paratiisina, joten saa nähdä että mitä kaikkea kivaa sieltä jää käteen. Muutenkin, nyt kun mestat on nähty ja seikkailut koettu, niin tietää ensi lukukaudella että minne kannattaa mennä ja mihin pirskeisiin ottaa osaa. Ja koska kesä tekee tuloaan, niin huhujen mukaan täällä alkava kevätlukukausi on kaksin verroin vauhdikkaampi kuin mennyt syyskausi.

Hmm… Onhan se pakko myöntää, kyllähän täällä on koti-ikäväkin ollut. Kyllä sitä jokainen vaihdossa ollut tietää että sitä ikävää ei voi välttää, jokainen vain reagoi siihen omalla tavallaan. Täälläkin on päiviä, jolloin olo on kuin maailmankeisarilla, ja Sydneykin tuntuu liian pieneltä, ja sitten on niitä päiviä kun tekisi mieli vain kaivautua peiton alle ja herätä omasta sängystä kotisuomessa. No mutta onneksi suhdeluku noiden päivien välillä on melko suuri ensin mainittujen hyväksi, ja sitä paitsi, sehän on vaan inhimillistä että ikävöi joskus kotiin. Ei siitä pidä sen suurempaa numeroa tehdä, melko naurettavaa pelleilyä jos rupeaa itkemään ja hengittelemään liimaa vain sen takia ettei pääse takaisin kotiin heti kun se kone on tänne laskeutunut. Itseä jos rupeaa ahdistamaan, niin mietin lähes aina sitä, että voisi ne asiat huonomminkin olla, ja mieleen tulee armeijan aamuherätykset ja muut pyörävajarallit keskellä talvea. Täällä ei ole ainakaan kukaan pakottamassa tekemään yhtään mitään, joten ei siinä kyllä pitäisi olla minkäänlaista aihetta itkuun tai muuhun nenänkaivamiseen. Ja silti kuulee niitä tarinoita niistä pannuaivoista, jotka itkevät että ”en mä olekaa ku 25 ja risat, mut silti itken ja nyyhkytän, kun mulla on vaa niin kova ikävä sitä meidän karvaturpa-Muppea ja sitä mun tyttö/poikaystävää, jonka kaa seukkasin 2 viikkoo ennenku läksin tänne! Mä haluun heti kotiin, tai muuten rupeen kiljumaa”. Ton tason juureksia pitäis kyllä pistää boksiin suorana lähetyksenä! Ois kannattanu varmaan miettii ennenku läksit matkaan, et jos olisit säästäny lipun hinnassa ja vetäny ittes vaan JOJOON!!! Se viisumin hankkiminenkin oli sen verran kryptinen projekti, että nopeampiälyisempi voisi luulla että samalla kyettäisiin screenaamaan kaikki maajoukkuetason urpot pois koneesta, ja annettaisiin tilalle vaikka bussilippu Turkuun ilman paluuta!

Mitäs sitä kotoa sitten on kaivannut? Vaikea, ja jopa hengenvaarallinen kysymys, johon joku meikäläisen ajatuksenjuoksuun kykenemätön mangusti saattaisi jopa langeta. Ai miten niin? No mietitääs vähäsen. Mitäs tuohon nyt sitten pitäisi sanoa, että kaikki olisivat tyytyväisiä. No tietty omaa perhettä on ollut ikävä, jos sitä ei sano ääneen, niin vanhemmat vetävät nimen yli testamentista kyselemättä. Ja sitten saa myös unohtaa ne äiteen herkulliset lihapullat ja kaikki mahdolliset sponsoroinnit sieltä isukin puolelta. Tuo veljeni Bull(a) nyt tuskin niskojaan nakkelisi jos sitä ei mainitsisi, enemmän se on tyytyväinen kun saa loikoilla kotona sorkat ojossa ilman että kukaan kyseenalaistaa sen asemaa karsinan kovimpana karjuna, mutta sekin autuus kestää enää sen puolisen vuotta, sitten on paluu arkeen sen pienemmän kaukalon ääressä.

No kavereita on tietty ollut myös ikävä, mutta tässäkin pitäisi varmaan olla paljon spesifimpi, vai onko sitä ollut yhtä ikävä niitä parhaimpia kavereita, kuin niitä hyvän päivän tuttuja, ja entäs niitä jotka ovat soitelleet/mesetelleet/kirjoitelleet blogiin vs. niitä jotka ovat kaivautuneet kotiloihinsa?

No sitten tietty pitäisi varmaan mainita että on ollut ikävä myös sitä Hilkkaa ja Annaa, Liinua ja Päivikkiä, ja ketäs vielä, tai muuten saa kotiinpalatessaan niitä jäätäviä, yllättävästi tikarilta haisevia katseita ja pahimmassa tapauksessa itkuisia puhelinsoittoisia tänne keskellä yötä. Ja kuitenkin aina joku unohtuu, ja sitten joku polttaa päreensä (sekä meikäläisen postilaatikon) ja kellään ei ole enää kivaa. No entäs ne sukulaiset? Niissä on se hyvä puoli että ne voi kattaa yhdellä sanalla, vaikka taaskin tulee eteen ongelma että kumpi on kivempi, setä vai täti, serkku vai pikkuserkku, ja kumpaa on kovempi ikävä? No onneksi meikäläisen sukulaiset on niin hyviä tyyppejä (hyvät geenit kulkee suvussa), että he tietävät tulevansa katetuiksi tasapuolisesti tuon yhden sanan alla.

Hauskaahan täällä on ollut aivan kybällä, siitähän ei pääse yli eikä ympäri. Mahtavia tuttavuuksia ja rajoja ylittäviä kaverisuhteita on luotu jo nyt sellainen määrä, että aika monen käden varpaat menisivät pelkkään laskemiseen. Useita jumalattoman hauskoja hetkiä on vietetty yhdessä, ja niitä kaikkia fiilistelee itse kukin varmaan vielä pitkään. Tietty parhaimmilla hetkillä on tuntunut myös aika haikealta siinä suhteessa, että ne hetket olisi halunnut jakaa myös kotona olevien parhaiden kavereiden kanssa. No mutta eiköhän reissua muistella sitten niitten kamujen kanssa ensi tammikuussa Koffin äärellä, kun, tai siis jos, palaan maailman valloittaneena kotiin…

Heh, tiettyjä ajatuksia, asenteita ja odotuksia oli myös tuon etanolin suhteen tänne saapuessa. Mielessä kävi mahdoton ajatus, että olisiko mahdollista jatkaa kotona alkanutta melko negatiivista toleranssia, ja viettää vaihtovuosi ennenkuulumattomasti nesteittä. No, onhan se pakko myöntää itsekin, että ajatus oli lievästi sanottuna melko pystyyn kuolleena syntynyt, ja nyt omakohtaisesti suoritetun empiirisen tutkimuksen jälkeen voin todeta että yksilöstä riippumatta alkoholinkulutuskäyrä nousee exponentiaalisesti vaihtoajan (t) funktiona, kunnes se saavuttaa pohjatonta kaivoa muistuttavan lakipisteen (h). Teoriassa funktio voi saada h:takin korkeampia arvoja, mutta käytännössä raja-arvon määrittävät joko a) matkabudjetti, joka yllättäen vaihtoi nimensä ravitsemus- ja nesteytysbudjetiksi tai b) maksan sietokyky. Poikkeustapauksena pitää muistaa, että vastaukseksi on mahdollista saada imaginääriluku, mikäli kohdassa a muuttuja B (lompakon paksuus) korvataan arvolla Pb (Pappa betalar).

Alkupään kuvaajasta ei kannata tehdä kuitenkaan sen suurempia aproksimaatioita, koska käyrän ekstrapoloiminen pienistä t:n arvoista suuriin johtaa vain ongelmiin (havaittu useissa tenttitilanteissa), koska asymptoottista käyrää muistuttavan kuvaajan hetkellinen volatiliteetti kasvaa huomattavasti muuttujan t lähestyessä suurinta raja-arvoaan. Intuitiivisesti tämä tarkoittaa sitä, että ajanhetkesta t1 (tentteihin noin viikko, s**tana) aina hetkeen t2 (viimeinen tentti ohi, vituiks meni, taas, vaikka ei haittaa kyllä tippaakaan! Jihuu!!! Vapaus, elämä, täältä tullaan!!) kuvaaja saa nollasta poikkeamattomia arvoja, ja tämän jälkeen jousiefektin (Oletko tosielämän Einstein? Mötkö et al. 1798) johdosta funktion maksimiarvo lähestyy hetkellisesti ääretöntä, ja raju nousukiito pysähtyy vasta kun aikaa kuvaava variantti saavuttaa raja-arvonsa T_{se on loppu nyt}, tai vaihtoehtoisesti mikäli onnistut sitä ennen derivoimaan lompakkosi arvon nollaksi. Tosin tällöinkin substituutteina voidaan käyttää joko lasinpesunestettä tai kirnupiimää.

Akateeminen tutkimus on omalta osaltani vielä hieman keskeneräinen, koska aika t on geneeriseen tapaukseen verrattuna kaksinkertainen (lukukausi vs koko vuosi), mutta jo tässä vaiheessa on selvää, että suosituksiini tulee kuulumaan AA-kerhon jäsenyyden liittäminen kotiinpalaaville vaihto-opiskelijoille suunnattuun tervetuloa kotiin -pakettiin, joka tällä hetkellä koostuu ainakin Lappeenrannassa pelkästään lämpimästä kädestä ja mustasta silmästä.

Sitten päästäänkin mielenkiintoisimpaan aiheeseen, eli itse blogiin. Yleisesti ottaen yhteiskunnassa vallitsee uskomus, jonka mukaan bloggaajat ovat joko mielisairaita tai henkisesti vajaita, kärsien yleensä vähintään neljännen asteen masennuksesta sekä yleensä myös jonkinmoisesta ekshibitionismista. Itse olin ennen blogin aloittamista täysin samaa mieltä. Ja niin olen vieläkin.

Kroonisen bloggaajan tunnistaa yleensä yliaktiivisesta, kontekstiin sopimattomien sivistyssanojen viljelemisestä tai muuten sekundäärisillä argumenteilla briljeeraamisesta. Irrelevanttia tai ei, Ranskassa sana ”bloggaaja” rinnastetaan aasiinsekaantujaan viittaavaan kuolettavaan loukkaukseen. Suomen mielenterveyslaitoksen teettämän tutkimuksen mukaan bloggaaminen on henkisesti sairaiden ja syöpäpotilaiden toiseksi suosituin harrastus, heti Big Brotherin seuraamisen jälkeen.

Blogin kirjoittaminen on kuitenkin ollut minulle henkisesti erittäin palkitsevaa, ja koen saaneeni siitä mahtavan voimavaran valoisaa tulevaisuutta varten. Haluaisin kiittää kaikkia lukijoita, jotka ovat jakaneet tämän ikimuistoisen matkan kanssani, ja joiden loppumaton tuki on ollut minulle äärimmäisen tärkeää matkalla kohti henkistä kehitystä, sekä… Hetkonen! Otetaas stoppi tähän! Just tähän!

Siis, tarkoituksenihan oli sanoa, että blogin väsääminen on ollut meikäläiselle lähinnä yhtä mielekästä kuin päivittäinen natriumpolystyreenisulfonaatin annostelu rektaaliin. Siitä on ollut korkeintaan se hyöty, että tiedänpähän ainakin sen että tulevaisuudessa jos ja kun lähden jonnekin reissuun, niin en varmana kyseistä paskaa enää kirjoita. Koskaan. Piste. Ja jos pitäisi luetella asioita joista haluaisin lukijoita jostain kumman syystä kiittää, niin lista olisi lyhyempi kuin luettelo Ruotsin voittamista sodista.

Blogin tarkoitus oli antaa muille pillipiipareille mahdollisuus seurata (no ihan kun jotain oikeesti kiinnostais) taisteluitani täällä jossakin nousevan auringon lähettyvillä (no ei toi maantietokaan oo näköjään mun parhaita puolia), mikä oikeasti tarkoittaa sitä, ettei mun tartte sitten jokaiselle erkille erikseen kertoa samaa tarinaa kymmentä kertaa kun tulen takaisin! Ja mä ymmärsin ton siten, että sen pitäisi korkeintaan lisätä vi**tusta muille, koska niitten pitää käydä loggailemassa siellä kaimaanienrakastaja.urpo.com-saitilla joka päivä, eikä niinpäin että se lisääkin VI**TUSTA MULLE!! Siis kyllähän toi nyt pikkasen (eikä niinkään ihan pikkasen) hajottaa, koska tänne pitää olla jumankekka joka viikko rustaamassa jotain elämää suurempaa lönrott-tason epiikkaa! Ja blogin molemmat (ainoat) lukijat, Jukka & Bull(a) saivat jostain töitä (eipähän tienny työnantaja että saipahan taas aikamoisen kasan tyhjiä saliviisauksia riesakseen) tai hankkivat muuten vain oman elämän, joten niistäkin näkyy enää vauhtiviivat kerran kuussa, ja sekin parhaimmillaan.

Ainoa syy miksi edes harrastan moista sofistikoitunutta verbaaliakrobatiaa on se, että mitä ilmeisemmin mulla ei oo oikeesti kavereita joiden kanssa viettää vapaa-aikaa. No mutta sehän nyt ei oo mitään uutta, on mulla s**tana parempaakin tekemistä kuin hengailla juustojen kanssa, jotka eivät ymmärrä beetakaroteenin tai saksalaisen volyymitreenin päälle! Noissa kuvissakin olen vaan väkisin (ota nyt juma**uta se kuva ennenkumä vedän sua pataa ja hautaan sun kissas tonne mettää) änkenyt joidenkin turistien sekaan, että saan edes jotain valehdeltavaa.

Se on varmaan kaikille tässä vaiheessa jo aika selvää, että blogi on kirjoitettu melko kusenkastelemalla kierteellä, ja kaikkia ajatuksia ei tarvitse ottaa ihan tosissaan. Tai siis, eiköhän tuokin ”kaikille varmaan melko selvää” ole melkoista YLIarvioimista ihmiskunnasta, jonka kuolleisuuslukema laskisi ainakin viidenneksellä, mikäli jokainen neropattipellehermanni ymmärtäisi että sitä haarukkaa ei tosiaankaan kannata laittaa sinne PISTORASIAAN!!! Joten varmuuden välttämiseksi, tavaanpa sen vielä teille. Blogi on siis kirjoitettu melko ku-sen-kas-te-le-mal-la kier-teel-lä, ja i-han tar-koi-tuk-sel-la. SELKISKÖ? HÄH!?

Ensinnäkin, mikäli joku kaipaa sitä kukkaistuoksuista blogia, niin kait se nyt on aika ilmeistä (kts. yllä pistorasia-esimerkki) että semmoista ei täältä löydy, eikä tule löytymään! Toiseksi, lähinnä kaikille puunhalaajille ja kettutytöille tiedoksi, se kommenttilaatikko on tarkoitettu myös sille kritiikille, varmaan kuulen sen ”ko se Joona kirjottaa niin ylitsevuotavaa egoilupullistelua, eiks se vois kirjottaa mieluummin sillee normaalisti, ja vaihtas ne elämää tärkeämmät salijutut muihin aiheisiin, kuten öljylauttojen leviämiseen tai punaselkäpingviinien elinpiirien pienenemiseen”-whinetyksen minkä kerrot parhaalle kaverillesi, joka sekin on joko puhkiraiskattu barbinukke tai sun ikioma nöpökorvas, se öisin kirkuva, keritsemistä + keittämistä kaipaava siamilainen karvapuudeli!
Ja kolmanneksi, voi v***u s**tana, jos se sun pölyhuiskas, ihan sama mikä tiibetinmaki se on, on nimeltään Nuppu, Mr.Prince, pikku-Erkka tai ees jotain sinnepäin, niin tiiät varmaan että kenen naamalta mun jalka löytyy ensimmäisenä kun tuun takas!

Tässä kohtaa vaikuttaa juuri se suomalaisuuden paradoksi. Mikäli kirjoittaisin persikanväristä blogia siitä kuinka onnellinen olen, kuinka täällä on niin kivaa ja mahtavaa, ja kuinka kaikki on niin siistiä ettei mitään rajaa, niin ihmiset rupeaisivat heti ajattelemaan että onpas sillä Keräsen pojalla taas noussut kusi päähän. Vähän sama kun Lahtinen voittaa lotossa, ja kertoo lehtihaastattelussa olevansa onnellinen ja aikovansa ostaa uuden mersun. Tällöin naapurit ajattelevat että onpas sillä nousukas-Lahtisella noussut neste päähän, kun heti pitää saada naama paikallispitäjänlehteen ja uudet vankkurit alle. Ei se suomalainen halua kuulla toisen menestyksestä ja hyvästä olosta. E-hei, mieluummin kuullaan juttuja siitä, kuinka Lahtisen kissa söi 7-oikein kupongin, sen jälkeen kun se Tahitin matka ja SL viissatanen oli jo maksettu. Samoin suomalaisen mieltä lämmittää paljon enemmän tarina siitä, kuinka se työpaikan mulkku vuoropäällikkö sai snagarilla dunkkkuun tai kuinka Virtasen emäntä petti sitä putkimiehen kanssa.

No, se paradoksin toinen puoli: sitten kun Lahtinen/Virtanen/Keränen itkee että kuinka hatuttaa, kun se kuponki katosi, vaimo lähti tai kuinka täällä lihapullissa ei ole tarpeeksi proteiinia, ja naapurit ovat taas sitä mieltä että onko sen ison miehen taas pakko itkeä kovaan ääneen, eikä se voisi vaan päättää hiljaisesti päivänsä siellä kellarissa syömällä rotanmyrkkyä. Koskaan ei olla tyytyväisiä. Kun on kesä, perse on hiessä, kun on talvi, perse on jäässä. Kun on syksy, perse on märkä, ja kun on kevät, niin perse on… no, aika v*tun sama, oli mitä oli, pointtina, joka tapauksessa saa sen kusipään maineen teki mitä tahansa, joten why not go down swinging anyway!

Sinänsä aika mielenkiintoinen dilemma. Ihmiset sanovat toista ja ajattelevat toista. Ei mikään Nobelin arvoinen oivallus tosin. Kaikki herrantertut ja muut itseään siveellisinä pitävät naapurin keijot paheksuvat blogia ääneen, mutta jos oikeasti kirjoittaisin blogia normaaliin, kiviäkin kiinnostaa –tyyliin, niin voisin laskea blogin molemmat lukijat yhden käden sormilla. Tekopyhyys on samaa luokkaa kuin siinä, että naapurin rouvien mielestä rasismi on rikos, mutta se oli varmasti se NEEKERI sieltä torilta joka varasti sen telkkarin. Ja mitä v**tuu toi SOMALIKII tuolta takarivistä tuijottaa!

Silloinkin kun paras kaveri ostaa kammottavan rievun sikahintaan, niin sitä on pakko kehua, jottei kaverille tule paha mieli. No, harmi vaan, kannattaisi varmaan joskus ajatella taas sitä omaa nenää pidemmälle. Joko itse sanot sille puupäälle että se osti just HEL**TIN ruman perunäsäkin, tai sitten ne sata muuta ohikulkijaa sanoo sen sille illalla ilmeillään. No mutta ei se mitään, kunhan tuli oma nahka pelastettua, kaverilla nyt niin väliä, paitsi että jos vielä tuon jälkeen kehtaat liikkua sen seurassa, niin sut pitäs lopettaa pelkästä sympatiasta!

Suomalaiset ovat muutenkin niin velikultia, että heille tärkeintä on vaatimattomuus ja omien suoritusten vähättely, jottei kukaan varmasti tajuaisi että sulla menee paremmin kuin naapurin keskiverto-Kakella, jolla on 65-vuoden asuntolaina, käytetty volvo, raveista voitettu vaimo, musta silmä ja rinnassa pinssi joka kertoo Kaken viettäneen elämänsä viisi viimeistä vuotta AA-kerhossa. Suomalaisten tunnuslauseita ovatkin, ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”, tai ” kel’ onni on, se onnen kätkeköön”. Mikäli joku kommunismin vastustaja erehtyy huikentelemaan saavutuksillaan, tai ylipäätään käy ilmi että ko. tyyppi yrittää saavuttaa jotain elämässään, siis muutakin kuin itsemurhaan päättyvän syvän masennuksen 15-vuotiaana, niin lähimmäiset voivat tehokkaasti ojentaa häntä käyttämällä argumentteja kuten ”itku pitkästä ilosta” ja ”kyllä routa porsaan kotiin ajaa”.

Ja jotta edelliset sanonnat eivät olisi pelkästään täyttä kuraa, niin osa kanssamme asuvista peruskouludropouteista perustaa koko elämänsä näiden loistavien teemojen varaan! Näitä raimohelmismejä viljellään jatkuvalla syötöllä, vain sen takia jotta kukaan lähellä oleva ei ahdistuisi mahdollisesta valon ja toivonpilkahduksesta, joka sekin näkyy yleensä vain piipun päästä, joka toivon mukaan on suunnattu kitalakeesi! Tässä kohtaa herää vain ajatus siitä, kuinka loistava koko systeemi itse asiassa on. Mitään ei ole järkeä ruveta tavoittelemaan, koska sitä ei kuitenkaan kenellekään uskallettaisi kertoa, koska sekä edellä mainittu että jälkimmäinen johtavat parhaassakin tapauksessa pitäjän roviolle. Ja hämmentävintä tässä on se, että kun nämä BB:n kyttääjät ovat tarpeeksi hakanneet päätään vessan seinään, niin kehtaavat sen jälkeen odottaa pelastusta ja prinssi Uljasta hokemalla jotain ”paistaa se päivä vielä joskus risukasaankin”-mantraa. EI OO MUUTEN PAISTAMASSA!!!

No joo, ehkä on parempi lopettaa vielä kun on voitolla, paitsi että silloinkin se lopetusliike olisi pitänyt suunnata omaan takaraivoon siinä vaiheessa kun blogi oli vielä suunnitteluasteella. Varmasti kaikki jotka silloin taputtivat selkään ”kirjota ihmeessä Jonttu sitä blogii sieltä Ausseista” katuvat nyt tuota virheliikettä ankarasti. They unleashed the Beast! Meikäläisen mielipiteet kestävät päivänvaloa yleensä yhtä paljon kuin vampyyrit, ja mietinkin toisinaan että milloin hallitus laittaa kotimaisen jackbauerin perääni!

Kun tuota blogia lueskelee taaksepäin, niin tulee jopa itsekin huomattua että on sitä tullut päästettyä aina silloin tällöin MELKOISIA sammakoita suustaan. No mitäpä muuta sitä voisi odottaakaan, kun päästetään meikäläisen kaltainen, neron ÄO:lla ja pihalaatoituksen sosiaalisilla taidoilla varustettu Von Arscloch puikkoihin! Tulevaisuutta ajatellen nouseekin haastavaksi, että miten säilyttää blogi mahdollisimman ala-arvoisena, ja onko sitä mahdollisuus viedä vieläkin pidemmälle saamatta kuitenkaan kaasutustuomiota Unicefiltä.

Oletteko muuten koskaan miettineet että mitä yhteistä on maahanmuuttajilla ja niillä sulatejuustoilla, joita jossain yhteyksissä myös blogin lukijoiksi kutsutaan? No ette varmaan, koska muutenhan en moista kysyisi! Maahanmuuttajat tulevat Suomeen ja nauttivat Suomen anteliaasta sosiaalitukijärjestelmästä, mutta heti kun tulee näiden peelojen vuoro tehdä jotain takaisinpäin, niin he katoavat kuin pieru Saharaan… Valitettavasti tämä tapahtuu vain kuvaannollisesti, ja heti kun seuraavan kuun blogite…sosiaalituet ovat jaossa, niin nämä v*tun kurakikkelit ovat taas kädet ojossa menossa sieltä missä se sähköpaimen on matalin.

Ja kysynpähän vaan, kenen mielestä moisesta pitäisi selviytyä ruoskimista pienemmin rangaistuksin???