Ilmojen kunkku

Jokaisellahan varmaan on jossakin mielen pimeimmissä sopukoissa lista asioista joita itse kukin haluaisi kokeilla tai tehdä elämänsä aikana. Toisilla se on jotain pientä (kuten olla saamatta turpaansa joka ikinen koulupäivä, yleensä kyseiset nillit saavat vielä turpaansa myös joka ikinen työpäivä, ja viikonloppuisin muksimisen hoitaa joko vaimo tai anoppi), toisilla se on jotain suurta (kuten ostaa uusi Nissan Almera osamaksulla) ja kolmansilla jotain vielä suurempaa (kuten valloittaa Puola ja sen jälkeen koko maailma nimimerkillä. en enää koskaan liittoudu italialaisten kanssa). Joillain se on hienompaa (kuten käydä Pariisissa shoppailemassa) ja jollain ei-niin-hienoa (kuten käydä Tallinnassa huorr….). Toisilla se voi olla haihattelua (kuten päästä joskus sänkyyn Brad Pittin/Angelina Jolien kanssa) ja toisilla niinkin elämän läheistä kuin joutua roskakuskin/mustan putkimiehen väkisinmakaamaksi (huom. jälkimmäistä esiintyy yleensä vain valkoisilla kotirouvilla…ja ruotsalaisilla).

Tuota listaa voisi nyt jatkaa loputtomiin. Joku haluaa esiintyä Idolsissa, joku haluaa kiivetä Mt. Everestille, joku haluaa uida avannossa, joku haluaa hypätä benjihypyn. Mitäs vielä? Joku haluaa joskus lentää hävittäjällä, joku ajaa formulalla (tähän auttaa kun ensin opettelet tietyt fraasit ulkoa, kuten: noemmänyttiiä, nojotenkiisilleesekaarrevaantuliitestääsiiheneteen), joku haluaa opetella tanssimaan salsaa, toinen lambadaa ja joku haluaa kietoa imurinletkunsa kaulansa ympärille. Meitä on moneen junaan, ja idioottimaisia tempauksia keksittäessä vain mielikuvitus on rajana. Siinä vaiheessa kun aletaan sitten puhua haaveiden toteuttamisesta, niin mielikuvituksen lisäksi rajoiksi tulevat muutamat harmittomat pikkuseikat, kuten raha, rohkeus, pärstäkerroin, selkäranka ja muut yhtä mitättömät nyanssit.

Toki itsekin kuulun muiden joukkoon siinä, että omaan pienen listan tuommoisista melko mitättömistä pikkujutuista joita huvittaisi joskus kokea, kuten treffata joko Angelinaa tai Wahlströmin Evaa, osallistua encierroon (=juosta härkiä karkuun) jossain Pamplonan syrjäkujilla, nähdä oikea valkohai (nimenomaan se leffoista tuttu ihmistensyöjä) ja omistaa oma Ferrari (no siihenhän tässä päästään kunhan joskus valmistun suoraan ylipäälliköksi tuolta aliopistosta) sekä eläkepäivillä sitten osuus jostain etelänmeren kasinosta, jonne voisi vetäytyä viettämään viimeisiä vuosikymmeniä. Tietty laskuvarjohyppy on myös aina kuulunut tuohon listaan, ja jostain kumman syystä sen suorittaminen on vain venynyt ja venynyt. Mutta ei enää! Nyt voin vetäistä ruksit sen yli, koska about viikko sitten tuli sekin koettua!

Alun perin suunnittelin että olisin hypännyt varjolla Uudessa-Seelannissa ensi joulun tienoilla, mutta kun kuulin että osa kavereistani loli lähdössä kokeilemaan siipiensä kantavuutta jo nyt, niin päätinpä sitten liittyä seuraan. Miksi jättää sitä huomiseksi, jos sen voi tehdä jo tänään? Varasimme hyppyajan perjantaille, ja aamuseitsemältä hyppäsimme minibussiin, joka kuljetti meidät reilun tunnin matkan päähän Sydneystä, jonnekin nimeltä mainitsemattomalle heinäpellolle, jonka keskellä oli asuntovaunujen ja telttojen ympäröimä peltihökkeli. Hmm, ennakkovaikutelma ei kyllä luvannut hirveän hyvää, ja kaverini olivat muutenkin jo kauhusta kankeina. Mikäli lentokoneessa savet valahtaisivat ennen aikaisesti pohkeisiin, niin rahoista saisi vielä puolet takaisin. Niin, eihän tämä siis mitään ilmaista lystiä ollut. 275 dollaria per varjo, eli palttia rallaa 200 eugeenia per siipipari. Hyvänä puolena oli tosin se, että mikäli varjo ei toimisi, niin reklamaatio ei olisi enää ainakaan asianomaisen ongelma:)

Siirryimme hökkelin sisäpuolelle ilmoittautumaan, ja saimme kuulla olevamme toisena vuorossa, eli yksi satsi Ikaroksia hyppäisi ennen meitä. Katselimme jännittyneinä vierestä kun 5 kalmanvalkeaa toveriamme bussista pukivat epäröiden haalarit ylleen, ja suuntasivat ehkä jopa viimeiselle matkalleen kohti lentokonetta. Tai siis aina kun joku mainitsee sanan lentokone, niin itselleni tulee ensimmäiseksi mieleen joko Finnairin matkustajakone tai vaihtoehtoisesti Hornetti, riippuen asiayhteydestä, mutta rohiseva peltipurkki, joka käynnistetään veivaamalla, assosioitui kyllä enemmänkin levysoittimeen tai museoautoihin, kuin ihmisiä taivaalla kannattelevaan menopeliin. No, mitäpä pienistä, vähän lisäjännitystä samaan hintaan.

Romukoppa pääsi kuin ihmeen kaupalla taivaalle, ja oma ryhmämme siirtyi ihmettelemästä pukemaan varusteita, samalla kun hyppykaverimme esiteltiin meille. Kyseessähän oli siis tandem-hyppy, jossa niskassa roikkuisi jonkin sortin prokouluttaja hyppäri, vaikka itse olin lähinnä sitä mieltä että kyseisen taakan voisi jättää matkasta, eihän se yhdestä narusta vetäminen oikeassa kohtaa nyt niin vaikeaa voisi olla. Puimme haalarit niskaan, ja voin sanoa, että mikäli olet yli 180-senttinen, niin kannattaa tuoda oma haalari tai jäädä kotiin, koska itse sain paikan ainoan L-kokoisen haalarin, ja senkin sovittaminen päälle tuotti ennennäkemättömiä vaikeuksia. Eihän me nyt kuitenkaan missään Kiinassa oltu, missä ihmisten standardipituus on vajaa puolitoistametriä, ja mutta silti sopivien varusteiden löytäminen näyttää tuottavan hankaluuksia tavallista useammin. Haalareitten jälkeen kiinnitimme valjaat, ja tässä vaiheessa miespuolisille hyppääjille tiedoksi, ne perhekalleudet kannattaa todellakin asetella niin että mikään remmi ei kurista niitä, koska muuten samaan hintaan saattaisi saada ilmaisen kastraation;) Nyt kuulostaa ehkä hauskalta, mutta siinä vaiheessa kun itse olet ko. tilanteessa kivet kourassa, niin siitä on kyllä huumori melko kaukana. Eli mitään omaa varjoa emme saaneet, vaan se varjo olisi sillä ammattilaisella, ja itse olisimme kiinni hänen valjaissaan neljällä klipsillä. Jos nämä pettäisivät, niin se olisi menoa sitten, varavarjo kun oli sen partnerin repussa.

Pikemmittä puheitta astelimme juuri takaisin saapuneeseen koneeseen, joka oli muuten melkoinen karjavankkuri, ja sisällä istuttiin todellakin tappituntumalla, kun kaikki minimaalinen tila piti käyttää hyväksi. Ja kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, koneessahan ei ole mitään lastausovea takana, vaan tuosta sivuovesta oli tarkoitus mennä ulos. Muut olivat jännityksestä hapoilla jo nyt, itse maltoin tuskin varttua että pääsisin taivaalle. Mutta kyllähän sitä alkoi itseäkin sitten hieman vatsan pohjassa pistelemään, kun korkeusmittari alkoi saavuttaa kymmentätuhatta jalkaa, ja koneen ikkunat rupesivat vetämään jo huuruun. Alun perin hyppykorkeuden piti olla 14 000 jalkaa, eli reilut 4 kilometriä, mutta oikuttelevat sääolosuhteet pakottivat meidät ulos jo kolmisen tuhatta jalkaa aikaisemmin.

Sain kunnian olla viimeinen hyppääjä, ja katselin kun muut hävisivät tyhjyyten. Tai siis muut istuivat paska jäykkänä, ja se varsinainen hyppääjä käytännössä vain työnsi itsensä ensin reunalle, ja siitä ulos. Ja sitten oli meikän vuoro. Työnnyimme ensin siihen oven reunalle siten, että kaveri istui siinä, ja itse käytännössä istuin jo tyhjän päällä. Ei muuten yhtäkkiä naurattanutkaan enää tippaakaan. ##!!**!11!!!!=¤##!! Ja sitten mentiin. Geronimoooooooooooooo!!!!!!!.............

JUKOLISTE!!! Tuntui kuin sisuskalut olisivat kääntyneet 540 astetta ympäri, ja olisivat nyt matkalla kohti yläkertaa. Kaikki happi tuntui katoavan keuhkoistani, ja vaikka kuinka yritin huutaa miehekkäästi perkelettä ja sen kymmentä muuta kaveria, niin pihaustakaan en suustani saanut! Jos olette joskus olleet Linnanmäellä siinä vapaapudotuslaitteessa, niin tunne oli melko samanlainen, vain sellaiset vajaa 100-kertaa voimakkaampi. VAUTSIVAU! Ja se ilma on muuten aivan -tanan kylmää siellä ylhäällä! Kun putosimme tuhatta ja sataa pilvien läpi, niin tuntui kuin jäisiä rakeita olisi satanat naamaan 100 kilometrin tuntivauhdilla! Ja kieltämättä, tässä kohtaa olin enemmän kuin tyytyväinen, että siellä selässä oli joku huolehtimassa sen varjon aukaisusta, itse täytyi vain keskittyä pitämään se takapuolesta kurkkiva myyrä aisoissa… ja tietty ne ylöspäin pyrkivät sappikivet sisällä.

Varjo avautuikin jo aivan liian pian, vajaan 30 sekunnin ilmalennon jälkeen, ja sen jälkeen se leijailu maahan olikin lastenleikkiä. Mutta se vapaapudotus oli jotain NIIIIIIIN sanoinkuvaamattoman mahtavaa!! Samalla niin älyttömän siistiä, ja toisaalta niin jännittävää!! SWEEEEEET ASSSSSSSS!!!!!!Laskuvarjohyppy oli ehdottomasti rahanarvoinen kokemus, ja suosittelen ehdottomasti sen kokeilemista jokaiselle adrenaliininarkkarille!

Viime viikolla oli ohjelmassa myös Sydney Freeze Mob, eli vekkuli tapahtuma keskustassa, jossa ihmiset ”jäätyisivät” tietyllä kellonlyömällä paikalleen 3 minuutiksi keskellä kirkasta päivää. Ja tapahtuman organisointi oli järjestetty mahdollisimman matalalla profiililla jotta tavallisella kansalla ei olisi mitään tietoa asiasta, ja jotta ”jäätyminen” tulisi yllätyksenä. Kokoonnuimme ensin keskustassa olevaan puistoon klo 1200, ja ennakkotietojen mukaan ilmoittautuneita oli reilut 3600, mikä tarkoitti sitä että teimme juuri maailmanennätyksen!

Synkronoimme kellot ja jakaannuimme kohteiden mukaan ympäri keskustaa ja hankkiuduimme maalialueelle mahdollisimman normaalisti. Ja kun kello löi tasan 1240, niin –FLASH- tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, ja osa ihmisistä jähmettyi paikalleen suunnitelman mukaisesti. Itse olisin halunnut osallistua myöskin (olisin todennäköisesti tuonut käsipainot mukanani ja tehnyt vipareita), mutta ajattelin kuitenkin mieluummin dokumentoida tapahtumaa TEIDÄNKIN iloksenne.