Annual dinner

Perjantaina oli vuorossa taas lisää taloyhtiön kekkereitä. Kattobileet Gumalissa, grillibileet Bulgassa, nakinpaistoa biitsillä, yhteisiä illanviettoja ja jos jonkinmoisia kekkereitä on jo tähän mennessä käyty läpi. Juhlien teemalla ei ole yleensä mitään väliä, pääasia että löytyy joku syy maksan nesteyttämiselle. Tällä kertaa oltiin kuitenkin vähän virallisemmalla linjalla, oli jokavuotisen juhlaillallisen aika, ja vierailijoina/puhujina toimisivat ylintä virkaa tekevät intiaanipäälliköt yliopistosta.

En viitsi tähän väliin enää edes avautua Loasin kyvyttömyydestä järjestää minkäänlaista yhteistä toimintaa, sehän voisi pahimmassa mahdollisessa tapauksessa nostaa eri asuntokohteiden ryhmähenkeä, ja samalla saattaisit jopa tutustua naapureihisi! Täällä tunnetaan varmana kaikki lähimmän sadan metrin säteellä asuvat, puhumattakaan toisten taloyhtiöiden asukeista, näiden kavereista tai kavereiden setien veljenpoikien tuttujen kaiman kavereista. Asuessani Lappeessa 2.5 vuotta, seinänaapureista ei ollut mitään tietoa koko aikana, paitsi silloin kun he ystävällisesti päättivät soittaa suomirockia läpi yön. Silloinkin kirosin heidät vain syvimpään helvettiin, tutustumista se ei todennäköisesti mitenkään edistänyt. Lappeessa kun törmäät naapuriin lähtiessäsi aamulla kouluun, niin molemmat osapuolet vain vetävät päänsä syvemmälle pusakan uumeniin, ja mitään tervehdystä edes etäisesti muistuttavaa äännähdystä on turha toivoa. Voit kyllä yrittää, mutta viimeistään kolmannen yrityksen jälkeen tulet siihen tulokseen että naapurisi on joko kuuromykkä, tai sitten hän puhuu ainoastaan norjaa! Ja sitäkin äänettömästi. Samaan aikaan naapurisi ihmettelee että oletko hänestä epätoivoisesti kiinnostunut stalker, vai miksi ihmeessä yrität kommunikoida hänen kanssaan. Naapurisovun ja yhteisymmärryksen syntyminen on mahdollista ainoastaan viikonloppuisin, ja silloin vasta muutaman promillen jälkeen, mikäli keräät sopivasti pohjia jotta uskallat mennä kuokkimaan yläkerran bileisiin. Tosin lopputulos on silti aivan sama kuin jos tyytyisit vetämään kalsarikännit kotona, koska aamulla kukaan ei muista mitään edellisillan tapahtumista, ja ne yläkerran pirkot ovat yhtä tuntemattomia kuin ennenkin. Yritäpä seuraavan kerran tavatessanne käyttäytyä kuin tuntisitte, ja saat osaksesi vain ihmetteleviä katseita, pahimmassa tapauksessa jopa aimo annoksen pippurisumutetta.

Jotta jotain vertailukuvaa asiasta voisi kaivaa ilmoille, niin koko tuon 2.5 vuoden aikana tunsin Karankorockista reilut kymmenen suomalaista, ja varmaan vajaat sata vaihto-oppilasta. Tilastomatematiikan kurssista on vihdoin hyötyä ja kykenen laskemaan että karkeasti arvioiden ulkomaalaiset opiskelijat ovat kymmenen kertaa sosiaalisempia kuin suomalaiset. No eihän tarina tietenkään noin yksiselitteinen ole, mutta aika karua kieltä se kertoo kuitenkin, varsinkin jos jätän laskuista Maken kämppiksineen pois, jolloin tuntemieni suomalaisnaapureiden määrä laskee melkein puoleen. Tosin vaihtareihin tutustumista helpotti se että talonvanhin aka Hollannin Isäntä asui kämppäkaverina kaksi vuotta, ja äidin helmoista ensimmäistä kertaa pois muuttaneet ulkomaalaiset juoksivat ovellamme harva se tunti ihmetellen niinkin triviaaleja asioita kuin miksi kotiinpääsy on jotenkin vaikeaa ilman avainta, tai miksi palohälytin alkaa aina ulvomaan kokkauksen yhteydessä. Savulla ja hengitysteiden tukkeutumisella kun ei kuulemma ollut mitään yhteistä asian kanssa.

Samoin viikottaiset saunaillat karankorockin kellarissa sujuivat ei-suomalaisissa merkeissä, tosin vierailijat oppivat nopeasti kunnioittamaan suomalaisisäntien läsnäoloa, ja jos paikkaa lauteilta ei vapautunut hyvällä, niin muutama litra vettä kiville, ja tätä seurasi yleensä välitön evakuointi vieraskielisen kirosanaryöpyn saattelemana. Tosin kaikki tämä tapahtui hyvin ystävällisessä hengessä kaikesta huolimatta, ja ainakin harvoilla suomalaisilla oli hauskaa. Juttua vaihtareiden kanssa riitti aiheesta kuin aiheesta, ja puheensorina oli taukoamatonta. Mutta annas olla kun joskus muita suomalaisia eksyi saunaan. Kaikki istuivat turpa tukossa puoli tuntia, ja sanaakaan ei pukahdettu. Ainoa mahdollinen kommunikointi tapahtui pullon sihahtaessa ”Ai katos perkele, sulla on Karjalaa”. ”Njooh”.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, juhlaillallisten teemana oli tänä vuonna Bollywood, osallistujien toivottiin siis pukeutuvan intialaisiin kaapuihin ja huntuihin, ja paikalla oleva oheisviihdykekin oli järjestetty hindujen malliin. No onhan se kuitenkin sanomattakin selvää että kukaan itseään kunnioittava skandinaavi ei hametta päälleen pue, oli kyseessä sitten minkämoiset kemut tahansa. Wannabe-viikinki Ali noudatti myös neuvoani, ja annoimme Timin ja Renarin hoitaa perunasäkkipuolen, itse tyytyessämme siis jo tuttuun ja turvalliseen smart casual – linjaan. Myös Soo teki erittäin onnistuneen asuvalinnan, ja intialaisen lakanan sijaan erittäin visuaalisesti leikattu iltapuku keräsi kyllä ansaitusti huomiota.

Itse juhlat olivat hulppeat, tosin ilmaista viinaa oli jaossa vain kaksi kierrosta, valikoiman ollessa taas kaikkea maltaan ja samppanjan väliltä. Juhlijat oli arvottu kahdeksan hengen pöytiin, joten luonnollisesti suurin osa naamoista pöydän ympärillä oli tuntemattomia, mutta illan edetessä kaikki tunsivat toisensa, kuin myös viereisten pöytien aterioijat. Alkupalojen virkaa toimittivat intialaiset pasteijat, jonkinmoinen liha/juustohyytelö ja sekasalaatti. Mistään gastronomisesta nautinnosta ei tosin ollut kyse, ja jouduinkin desinfioimaan makuhermojani etanolilla joka suupalan välissä. Seuraavaksi oli vuorossa ohjelmaa Bollywoodin malliin, eli napatanssia notkeiden tyttöjen toimesta ja intialaista jodlausta. Onneksi ystäväni Lyon onnistui kääntämään jostain viinipullon, ja tyhjensimme sitä parhaamme mukaan aina pääruuan saapumiseen asti. Tarjolla oli joko lammasta tai kanaa, ja molemmat maistuivat mitä erinomaisimmilta. Siis nyt alettiin puhua jo kunnon ateriasta! Taas seurasi vastaavaa ohjelmaa, tanssimista ja musisointia. Porukka lainehti ympäri salia, omista paikoista ei ollut enää tietoakaan. Jälkiruuaksi oli joko hedelmäpiirasta tai suklaavanukasta, molempien viedessä kielen mennessään. Tämän jälkeen seurasi taas lantionketkutusta aina valomerkkiin saakka, mikä tässä tilaisuudessa tarkoitti puolta yötä, ja tästä oli tarkoitus suunnata jatkoille vapaasti valittuun osoitteeseen, mikä tarkoitti siis kuitenkin lähinnä lähintä pubia, jossa meininki oli kuitenkin pystyyn kuollutta. Yhden kierroksen jälkeen teimme onnistuneen vetäytymisen kotipesään, tällä kertaa vielä jopa suhteellisen ajoissa, noin yhden aikoihin.

Lauantaina kävin tervehtimässä kavereitani Billabongissa, mutta suunniteltu pokeri-ilta vaihtuikin tuopin kolisteluksi, sillä jengi halusi chipsien heittelyn sijaan kumota ohraa viikonlopun kunniaksi, ja suuntasimme siis taas Kelly´ssiin, Billabongin suosikkipubiin. Ja tunnetusti irkkupubissa ei vettä tarjoilla, joten vaahdotin maltaani hartaasti, ja yritin selvitä yhdellä, mutta olihan se jälleennäkemisen kunniaksi pakko ottaa muutama lisäkierros ennen kotiinlähtöä.

Olen viimeisten viikkojen aikana oppinut paikallisten tavoille, tai siis suomeksi sanottuna unirytmini on vain päin persettä. Viimeiset kolme viikkoa olen käytännössä mennyt nukkumaan about 04-06, ja herännyt sitten muiden mukana puolen päivän jälkeen. Kaikki alkoi noista La Citan/Cargon reissuista, jatkui synttäreillä ja muilla kemuilla, ja rytmin korjaaminen tulee ajankohtaiseksi aina juuri ennen viikonloppua, koska torstain luennot ovat aamulla. Siinä sitten torstaina heräilen reilun kahden tunnin yöunien jälkeen, vaellan luennoille vain kohdatakseni kofeiinin hetkellisen yliannostuksen, ja sama kaava toistuu perjantaina, tosin muutamaa tuntia myöhemmin. Rytmi alkaa kahden vajaan yön jälkeen olla taas kohdallaan, mutta luonnollisesti tulevat perjantai- sekä lauantaiyö ovat eri mieltä, ja usein viikonlopun seikkailut kestävät reilusti seuraavaan aamuun, ja suurella vaivalla ja pistävällä tuskalla korjattu vuorokausirytmini svengaa taas kuin raajarikkoinen hirvi.