Kultarannikko

Toissaviikonlopun viranomaisrikkaiden kemujen jälkeen olikin aika palata taas opintojen pariin. Tosin tällä kertaa aiheena oli sivistys ja matkailu, joten kokka käännettiin kohti pohjoista.Teorialuentojen sijasta tämä ”kurssi” painottui vahvasti case-malliseen suorittamiseen, ja oppimissuoritteita täydennettiin usein viljapitoisin argumentein.

Tämänkertaisena matkakohteena oli yksi Australian suurimmista turistirysistä, Sydneystä vajaat 950 kilometriä pohjoiseen sijaitseva Gold Coast. Australian kuudenneksi suurin kaupunki on Queenslandin osavaltion (Sydney sijaitsee siis New South Walesin, tai tuttavallisemmin NSW:n osavaltiossa) silmäterä, ainakin heti Brisbanen, osavaltion pääkaupungin jälkeen. Knoppailusta kiinnostuneille, lähistöllä sijaitsee myös Ossilan, sekä itse asiassa koko eteläisen pallonpuoliskon korkein asuinrakennus Q1 (Queensland number one), kohoten aina 322.5 metrin päätä huimaavaan korkeuteen.

Matkaan lähdettiin jo tutuksi tulleella ryhmityksellä. Kiama Beachiltä tuttu jengi oli kasassa välittömästi kun matka oli vasta sylkenä kielen päällä. Tosin Anja jäi pois viime metreillä, ja matkaa edeltävän lauantai-illan juhlatunnelmissa mukaan saadut kaksi reissaajaa peruivat myös lähtönsä pahimmasta kapulasta selvittyään, vajaat pari tuntia ennen H-hetkeä.

Yksi onnistuneen reppumatkailun elintärkeimmistä aspekteista on rahan käyttö. On kriittisen tärkeää osata tingata (itkeä jokaikisellä kassalla) ja valita aina se huokein (paskin) vaihtoehto, täten saa yleensä paitsi säästäväisen (tiukkapipon), myös suunnitelmallisen (kusipäisen) miehen maineen, ja pitkällä juoksulla (esim. jos matkustelet 4 vuotta yhteen putkeen) penneistäkin voi kertyä pieni omaisuus (fiksummat voi tosin arvuutella, onko operatiivisena sanana pieni vai omaisuus).

Tärkeintä on oppia zen-filosofia, jonka mukaan jokainen säästetty lantti on painonsa arvoinen kullassa. Tosielämässä tämä tietenkin toteutuu yhtä usein kuin vesi muuttuu viiniksi, mutta tärkeintä on positiivinen ajattelumalli. Ideologian tehokkuus on huomattu varsinkin kesäolympialaisissa, joista suomalaisilla on joka ikinen kerta niin paljon kotiintuomisia.

Päätimme kuitenkin lähteä budjettiteknisistä syistä yllä viivatuille linjoille, ja vuokrasimme kulkupeliksi maantieystävällisen riisikupin, Euroopassa vielä tuntemattoman, suht vaatimattoman Toyota Aurionin. Koska säästäväisyys oli päivän sana, niin tulimme lähes yksimielisesti siihen tulokseen, että 3.5 litranen V-kutonen höystettynä vajaalla 300 sadalla italialaisella säästäisi parhainen, aikaa nimittäin, kuten automaattinen ilmastointi ja muut elektroniset herkut säästäisivät hermoja.

Samaa periaattetta noudatimme myös majoituksen suhteen. Voitte varmana kuvitella, kuinka vaikea mun kaltasen, sivistyneeseen yläluokkaelämään tottuneen überpuudelin oli sopeutua valikoituun, economy-linjauksia mukailevaan hostelliin.

SIIS DAA!!?? Pelkästään kaksi uima-allasta??!!! Mihin sitä on maailma menny? Telkkarikin oli ”vain” 28 tuumaa, eikä edes laajakuva, keittiöön ohessa toimivasta baaritiskistä oli ilmeisesti unohdettu tarjoilija, ja MOLEMMAT marmoriset kylpyammeet oli väritykseltään tunneköyhästi Perlino Rosia, vaikka pikkulapsikin olis tienny että dominoivaan rappausväritykseen olis sopinu paljon paremmin Carraca Olmo, tai rohkeimmillaan jopa Arabescato Corchia!

Mun oli vaikea hengittää. Jääkaapissa oli valmiina ruokaa sekä virvokkeita, molemmat muotoa ”le complémentaire”. Ihan kuin meillä muka ei olis varaa ostaa ite omia safkoja! Ja jumal**ta, lihakin oli vähärasvasta, VAIKKA MULLA OLI SELKEESTI MASSAKAUSI PÄÄLLÄ!!! V**tu! Ilmeisesti ollu taas jotain kynäniskoja asialla!!! S**TANA!! Multa meinas katketa verisuonia, mutta onneks tajusin rauhottua, koska moinen stressi olis varmana aiheuttanu ennenaikasta kataboliaa, ja sitähän mä en olis enää kestäny!

Kello oli seittemän tiistaiaamuna, ja oltiin siis juuri perillä, ajettuamme viimiset 13 tuntia läpi yön. Olin SIIS TODELLA HUOLISSANI PALAUTUMISESTANI! Tytöt suuntasivat heti biksut päällä altaille, sillä välin kun me vedettii pakistanilaisen kanssa vajaat 5 tuntia unta muusta maailmasta välittämättä. Ei tartte varmaan arvata että kumpi pari jako ajovuorot keskenään.

Välittömän lataamisen jälkeen oli tarkotus suunnata Surfers Paradiseen, yhdelle Australian kuuluisimmista rannikoista, mutta ilmeisesti luontoäiti piti meitä yhtä suuressa arvossa kuin Mr. A.Dolf sitä polttouuneissakin työskennellyttä kansaa. Vallitseva auringonpiilotus ikään kuin pakotti meidät muuttamaan kokouspöytäkirjaan kirjattua suunnitelmaa, ja hyvin pian löysimme itsemme paikallisesta eläintarhasta.

Luvassa oli sinänsä aika sivistävä reissu, koska esimerkiksi meikäläinen ei oo 10 kuukauden läsnäolosta huolimatta vielä nähny kuin yhen kengurun (ja sekin oli heittäny lusikan nurkkaan), vompateista ja muista taistelueläimistä puhumattakaan.

Australian liikenteessä kengurut ovat hirviin verrattavissa oleva uhka, ja tarinan mukaan muutama vuosi sitten tuulilasin läpi tullut pussieläin oli törmäyksessä tappanut yhden matkustajan, mutta sen jälkeen paniikissa kynsinyt kolme eloonjäänyttä hengiltä! En tiedä oliko vika mussa, mutta suhteellisen harmittomalta noi karvakädet tuolla aitauksessa näytti.

Pussikarhujen suhteen kävi hyvä säkä, sillä ne muistuttavat meksikolaisia työläisiä nukkumalla reilut 20 tuntia vuorokaudesta, mutta onneksi ruoka-aika sattui olemaan juuri käsissä, ja päästiin näkemästä pelkkiä paikalleen kivettyneitä karvapalloja.

Olihan siellä kaikkea muutakin, kuten liskoja, emuja, krokoja sekä dingoja, mutta meikän suosikiksi nousi kyllä taskukokoista sikaa muistuttava vompatti. Luontaisten hyökkäyskeinojen puuttuessa vompatit ovat kehittäneet itselleen rautaisen puolustuksen, joka ilmenee kirjaimellisesti kivenkovana ulkokuorena. Ei kannata antaa karvapeitteen hämätä, muun muassa autokolareissa kyseinen karvakasa aiheuttaa yleensä sen laatuista tuhoa –nimenomaan päälleajajalle – että mikäli kyseessä oleva kiesi ei täytä hyökkäysvaunulle osoitettuja vaatimuksia, niin lunastuskunto on odotettavissa.

Sadekelit jatkuivat myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli Dreamworld, yksi Ossilan kuuluisimmista huvipuistoista. Hyvänä puolena, olosuhteista johtuen porukkaa ei ollu hirveesti liikenteessä, joten jonot oli melko lyhyitä. Huonona puolena, molemmat huvipuiston suosituimmista laitteista, sekä jäätävä Tower of Terror että sisuskalut ympäri & ulos pyöräyttävä Giant Drop olivat molemmat suljettu, samasta syystä. Prkl!

Molemmat laitteista oli rakennettu samaisen, reilut 120 metriä korkean tornin yhteyteen. Giant Dropin funktiota ei tarvi varmaan kauaa miettiä, samantyylinen laite löytyy myös Linnanmäeltä. Tower of Terror puolestaan on yksi maailman vauhdikkaimmista huvitteluvehkeistä. ”Vuoristojuna” ampaisee tunnelista vauhdilla, joka kiihdyttää sen 160 kilsaan tunnissa vajaassa 4 sekunnista, ja matka jatkuu Giant Dropin käyttämän tornin huipulle, josta on vuorossa vapaapudotus takaisin maanpinnalle.

Vi**tus oli suhteellisen lievä ilmaisu kuvaamaan tuon hetkistä olotilaani. Edessä oli yhdet maailman huippuleluista, ja VOI NYT KY*PÄKELA SENTÄÄN!!!! SEN AINOAN PÄIVÄN MINKÄ MÄ VIETÄN MUN ELÄMÄSTÄ TUOLLA HUVIPUISTOSSA, NII JOHAN ON PELIT KIINNI KU VETTÄ TULEE MUUTAMA TIPPA!!! SAA**NAN V**TU!!!

Ei olis kyl pitäny stressata noin pahasti, koska nyt ne kortisolitasot ampaisi sieltä tunnelista kattoon vähintään yllä mainittua vauhtia. Ja sehän vaa lisäs mun kyrpimistä, mikä puolestaan oli suoraan verrannollinen katabolian neliöön! Voi halvattu!

Liha(s)kato olis varmana ollu ennennäkemätön, ellei oltais siirrytty pikapikaa viereiseen vesipuistoon. Kuvissa olevia putkia ei tartte laskea yksin, vaan käytössä on renkaat, joihin mahtuu 2 ihmistä, ja vauhti on sen mukasta! Paras kokemus oli kuitenkin oheinen Green Room, jota laskettiin 4 henkeä vetävällä ”apilalla”. Neljän ihmisen massa antaa mukavat vauhdit, ja just ennen tota kuvassa olevaa isoa kourua tulee vajaa parimetrinen, lähes vapaapudotus, mikä kyllä tekee takapuolesta muussia! Penskana moinen hurvittelu oli hauskaa, mutta nyt vielä isompana kakarana noista vehkeistä sai todella sen ilon irti!!! JII-HAAA!!!

Torstaina käytiin tsekkaamassa Byron Bay, mikä tarkoitti parin tunnin ajomatkaa takaisin etelään, jolloin ylitettiin myös osavaltion raja, ja oltiin takaisin NSW:n piirissä. Jännä juttu, että vaikka osavaltiot ovat pohjois-etelä –akselilla, niin tunnin aikaero on silti voimassa.

Kohtuullisen landepaukkumestahan tuo oli, siis lievästi sanottuna. Poimittiin Anja kotoaan, eli joltain maatilalta, jonne juuri ja juuri pääsi ilman nelivetoa ja puolen metrin maavaraa. Maisemat oli suhteellisen näyttävät, mutta jyväjemmareitten infrastruktuuri oli tuskin kuullut toisen maailmansodan päättymisestä. Työläisten luiset ruumiinrakenteet kertoivat mahdollisesta Dachaun kokemuksesta – mun oli pakko syödä salakuljettamani proteiinipatukka vessassa, jottei mua poltettais roviolla.

Jos olin valmiiksi kauhuissani, niin paniikiksi olotila yltyi siinä vaiheessa, kun kuulin selkäpiitä karmivia uutisia: KUKAAN MAATILALLA EI SYÖNYT LIHAA!!! Mua alko ahistaa. Oli pakko ottaa seinästä tukea. Herraisä, kukaan ei ilmeisesti koskaan ollut kuullut ilmiöstä P-A-L-A-U-T-U-M-I-N-E-N!!! Tunsin kuinka elimistöni kortisolin eritys triplaantui hetkessä; tämä oli ilmeisesti sitä rinnakkaistuskaa ornitologien puolesta. Mun näkökenttä alkoi sumeta, tunsin kuinka katabolia yltyi! Tilanne oli kriittinen, mun oli pakko toimia.

Autossa olisi ollu puoliksi järsitty Mars-patukka (ei ollu mun), mutta 15 metrin matkaan olis menny ylimääräsiä sekunteja, ja spurttaamisen aiheuttama rasitus olis voinu aiheuttaa letaalin kortisolishokin. Olin juuri aikaisemmin kieltäytynyt sokerijuurikasmehusta (kukaan muukaan seurueesta ei halunnut ripulia, joten päätös oli kollektiivinen), mutta nyt mun oli pakko kääntyä sen puoleen. Toivoin suuresti että nimijärjestys olisi yhtä sisällön painokertoimien kanssa. Kourin myös kaksin käsin saavia, jossa oli jotain humuspähkinöitä, niitten etäisesti apinanpaskaa muistuttavasta sivumausta huolimatta.

Tunsin kuinka pulssini laski pikaisesta ensiavusta johtuen takaisin reiluun 180 :een, ja poistuin nopeasti (mutta rauhallisesti, välttäen kortisolipiikkiä) autolle vedoten alkavaan epilepsiakohtaukseen, jota demonstroin räpyttelemällä silmiäni 800 rpm/min ja kuolaamalla lattialle. Asetuin poikittain Toyotan takapenkille, ja yritin hengitellä rauhallisesti juuri tyhjentämäni Mars-käärepaperin sisään välttääkseni hyperventiloinnin.

Katastrofi oli lähellä, mutta onneksi poistuimme paikalta tuota pikaa. Aloin ymmärtää minkä takia hullunlehmän tautia esiintyy juuri maatiloilla. Jatkoimme matkaa Byronin kuuluisimmalle biitsille, taisipa tuo olla samalla koko Australian itäisin mesta. Jälkimmäisessä kuvassa näkyy pohjaan painuneen kaljaasin masto. Muutama vuosi takaperin pari penskaa oli ollut samalla tavoin leikkimässä piraattia, mutta yllätys yllätys, paikalle ilmaantuneet hait (!) pitivät huolen siitä että nulikat joutuivat kyhjöttämään raa´an nokassa aina auringonlaskuun saakka.

Näppärästi vielä myöhästyttiin perjantaina auton palautuksesta, vaikka lähtiin matkaan jo aamuviideltä. Tosin syy oli matkalla varrella sattunut kolari (ei siis meille), jonka johdosta tiet oli tukossa. Eipä auttanut selitykseksi, ja 117 taalan lisämaksu oli nannaa.

Kyllähän mä tiedän että te ette tänne mitään sivistäviä matkajuttuja tullu lukemaan. Tai ite en ainakaan tulis. Saa olla aika suuren tason juures jos ei oo vapaa-ajalla parempaakaan tekemistä. Kyllä kunnon blogissa pitää olla aina juttua alkoholista, ja jos mahdollista, niin paljaasta pinnasta. Jälkimmäiseen mun rahkeet ei kyllä riitä, mut se nyt ei oo kellekään enää tässä vaiheessa mikään yllätys.

Palataapas siihen matkaa edeltäneeseen lauantaihin. Illalla oli Nizamin ja Charlien synttärit, mutta tällä kertaa mun oli tarkotus passata. Siis oikeesti. Suunnitelma piti noin puoli kahdeksaan saakka. Tässä vaiheessa kuulin huhuja virkavallan saapumisesta, ja sitä odotellessa sattui tulemaan hieman jano. Kyllähän sen tietää että miten tuossa taas käy.

Saapuihan se ”konstaapelikin” viimein paikalle. Varmaan helpompi antaa kuvamateriaalin

puhua puolestaan. Luulenpa että muilla taisi olla päivänsankaria hauskempaa. Pitää muistaa vastaava tulevaisuudessa. Kelläköhän on ensimmäiset synttärit mun paluun jälkeen… Jotta kaikki olis menny putkeen, niin tulihan se OIKEA VIRKAVALTAKIN LOPUKSI PAIKALLE! Sakot asunnon omistajalle ylimääräsestä metelistä tenttiaikaan (ihme laki), ja sakot yhdelle turakille (en minä, ihme kyllä), joka väläytti poliiseille massiivisen röhönaurun säestämä -> ”Tulitteko hakemaan kollegaanne?”

Muilla sen sijaan oli hauskaa senkin edestä. Tästä siirryttiin jatkoille Oxford Streetille ja Havanaan, jonne puikkelehdimme vippilistan kautta sisään. Ja kyllähän sitä alkoholia taas kulu.

Melko reippaastikin. Voishan tässä herkutella detaljeilla, mutta jotta saatais tää maratoni joskus päätökseen, niin tyydynpä sanomaan vain sen, että... No en kyl taida sanoo ees sitä. Päätä kivistää vieläkin ajatus tosta illasta.