Peer Networking

Reiluus. Tuo niin monikantoinen ja laajan sisällön saava kaksitavuinen sanahirviö, joka aiheuttaa väristyksiä jokaisen kultamitalistin selkäpiissä. Mitä se itse asiassa tarkoittaa? Miten reiluus määritetään sanana? Onko se kenties adjektiivi? Reilu, reilumpi, Laitelan Ismo? Voi olla. Verbi se ei ole, vai voiko joku reiluta? Mahdollinen subjekti? Öö... ei. Entäpä attribuutti? Reilu Reima revitteli rupaisella traktorilla. Hmm, miksei. Adverbi? Ostin reilusti viinaa. Osuma. Nomini? (Siis häh, mikä v***u on nomini?) Tuotamm… jaa… Konjuktio? Ei. Numeraali? Ilmeisesti ei. Adpositio? Mi habla no Mexíco. Entäpä interjektio? Hmm, riippuu käyttötavasta. Eli siis aika monta osumaa, ja silti olen enemmän päästäni pyörällä kuin ennen tämän kappaleen kirjoittamista.

Toinen yritys. Mitä se sitten tarkoittaa? ”Pelataan reilusti pojat!” Kyseinen huudahdus on tuttu miltä tahansa divariporukan valmentajalta, mutta hyvin usein se vaihtuu ”tapetaan ne siat!”-linjalle toisen puoliajan alkaessa, kun kotijoukkue on 17-0 tappiolla. Sitten itketään pelien jälkeen: ”kyllähän me muuten mutta kun vastustaja ei pelannut reilusti. Sniff. Ne teki jopa muutaman maalinkin. Sniff”. Just joo. Jos eläisimme pilvilinnojen sävyttämässä maailmassa (niin kuin kaikkien äidit tykkäävät ajatella) niin reiluimmat olisivat kuninkaita, ja kaikki olisivat onnellisia. Ikäväkseni voin kertoa, että näin ei ole, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan todennäköisesti olemaan. Piste.

Voimassa olevilla säännöillä reiluus on yhtä kuin viimeinen sija. Aivan. ”Nice guys finish last”. Aika totta, eikö. Lahden hiihtojen sankarit välttelivät reilua peliä, ja täten olivat kansan suosikkeja voittohetkellä. Kuka muistaa kahden viimeisen Ranskan ympäriajon korkeimmalle sijoittuneen ei-doupanneen ajajan? Niinpä. Kaikkien aikojen paras naispikajuoksija sekä yleisurheilun monilahjakkuus Marion Jones ei myöskään noudattanut reilua peliä, mutta omaa silti kunnioitettavan läjän mitaleita. Kuka tarvitsee kahden käden sormia laskeakseen miesten sadan metrin pikajuoksun olympiavoittajia viime vuosilta, jotka EIVÄT ole kärynneet dopingista?

Sodassa voittaa se joka osaa käyttää vastustajan heikkouksia parhaiten hyväkseen, ei se joka pelaa sääntöjen mukaan. Täsmäpommit ja massiiviset ilmahyökkäykset olivat Persianlahdella kova sana, sissit ja ansat Vietnamissa. Oliko kumpikaan reilua? Ei. Tehokasta? Kyllä. Hiroshima? Aivan. Jo armeijassa opetetaan että vastustajan huoltokolonna on heikoin lenkki, vaikka reilumpaa olisi kohdata neuvostovaunut avomaastossa, mieluiten kolmirivissä, ja miksikäs ei, annetaan vastustajan vielä ampua ensimmäinen laukaus. Kapakkatappeluissa se voittaa aina, joka lyö selkään, mieluiten tuolilla, ja jos mahdollista, useamman kaverin voimin. Grillijonossa ongelmien ilmaantuessa (usein mustalaisten muodossa) kannattaa kokeilla josko kumartaisi vastustajalle ensin kunnioituksen merkiksi, sen sijaan että suuntaisi davidbeckhammaisen vapaapotkun suoraan rosvosektorille.

Entäpä kuuluisa lausahdus: ”Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua”? Kaikki pitävät romantiikasta, ja se osoittaa vain tunteiden paloa jos murtautuu ihastuksensa kotiin vain yllättääkseen hänet ruusuin kukitetulla polulla, joka johtaa makuuhuoneeseen jossa unelmien ritari odottaa varusteltuna shampanjalla ja mansikoilla, puhumattakaan takataskussa odottavasta kihlasormuksesta. Entäpä jos murtautuja olisikin unelmien könsikkään sijaan naapurin pullonpohjalasipäinen teini, joka näkee romantiikkaa vain internetistä, ja silloinkin yleensä vain sisään-ulos-vaiheen:) Tästä olisi ihanuus kaukana. Sallittua on tiedustella ihastuksen numeroa tämän kavereilta, mutta entäpä kuunnella hänen puhelujaan? Sallittua on seurata hänen liikkeitään koulussa/yökerhossa, mutta 24/7 valvonta menee jo liian pitkälle. Ainakin miesten mielestä;) Tittelin/nimen/keskijalan koon voi valehdella ensitapaamisella, ja kaverin huvilaa/jahtia/porschea voi vielä lainata toisille treffeille, mutta se että väittää vielä kolmansilla treffeillä olevansa neitsyt/omaavansa 15 -tuumaisen, on jo hieman liikaa.

Entäs jos menee seuranhakutarkoituksessa seksiriippuvaisten tukiryhmään? Älykästä vai sairasta? Saalis pitää napata silloin kun se on heikoimmillaan, sama pätee savannillakin, jossa suurin leijona kaataa aina sen heikoimman antiloopin, koska vaiva on tällöin pienin ja kaato taattu. Tosielämässä väkisinmakaaminen sammuneen kanssa voi tosin aiheuttaa hieman jälkipuintia, joten en välttämättä soveltaisi viidakon lakeja aivan joka käänteessä.

Kaiken kilpailuhenkisyyden keskellä tärkeintä ei ole reilu peli tai voitto vaan pikemminkin murskavoitto, mahdollisimman hyvät kertoimet ja upeat palkinnot! Reiluus sen sijaan syö omia kertoimia, tarjoten niitä itse asiassa vastustajalle! Onko parempi olla reilu itseään kohtaan ja nousta keskikorokkeella kuohuvan kanssa, vai katsella palkintojen jakoa sivusta ja pyyhkiä tappion kyyneleitä, tukeutuen kuitenkin aina yhtä heikkoon selitykseen, että pelasi ainakin sääntöjen mukaan? Johan koko kansan sankari, Seppo Rätykin tokaisi aikanaan MM-kisamitalin julkistamistilaisuudessa ”… turha sinne on seurustelemaan mennä. Siinä tuli ylevän paskiaisen maine vuodeksi kerrallaan, mutta mukavampana olisivat mitalit jääneet saamatta.” Sepe oli muutenkin suorapuheinen kaveri, ja seuraavan vuoden tavoitteista kysyttäessä Seppo valaisi asiaa eräässä radiohaastattelussa seuraavasti: "Jos viistoistavuotiasta sais."

Pienen itsekkyyden ohella reilu peli kulminoituu siis kertoimien maksimoimiseen, ja tämä onnistuu esimerkiksi merkityllä pakalla, painotetuilla nopilla, Lahden hiihtokisoista tutuilla tropeilla, vastustajan varusteita sorkkimalla tai vain heikompia vastaan pelaamalla, noin niin kuin muutamia keinoja mainitakseni. Reaalielämässä tämä taas ilmenee siten, että baarista kannattaa pokata se kaikista humalaisin nainen, tai että nakkikioskilla kannattaa haastaa riitaa vain pienempien tyyppien kanssa, ja mielellään siten että oma kaverijoukko on heti selän takana! Ja ei, se että ammattikoulun viimeistä luokkaa neljättä kertaa käyvä ja siiviilipalvelusta suunnitteleva rasvatukka-Samuli ajelee ala-asteen ympärillä paska-Corollallaan joka päivä välituntien aikaan, ei ole kertoimien maksimoimista, vaan lapsiin sekaantumista!

Keskelle viikkoa osuneen dokauskeikan jälkeen loppuviikko meni taas normaalia rataa noudattaen melko hämärissä tunnelmissa, ja lauantaiksi olimme onnistuneet keplottelemaan itsemme Peer Networker -koulutukseen Alin kanssa. Eli kyseessähän oli jo Suomesta tuttu tutor-koulutus, jossa meidät aivopestään ottamaan vastaan uudet opiskelijat ensi lukukauden alussa. Toimimme sitten heidän opastajinaan ja lähimmäisinään ensimmäisten viikkojen aikana, kun he ovat vielä pyörällä päästään ja valmiit uskomaan kaiken mitä kerromme. Aikaisemmin kävimme läpi haastattelut, joista sitten parhaat valehtelijat valittiin jatkokoulutukseen, ja jostain syystä arpaonni suosi meikäläistä ja Alia.

Itsehän perustelin omaa valintaani sillä, että haluaisin tutustua uusiin kulttuureihin, tavata uusia ystäviä ja auttaa eksyneitä sieluja löytämään onnen tästä ihmemaasta. Ali, tuo likainen singaporelainen taas vuorostaan tokaisi melko suoraan ryhmähaastattelussa: ”I want to be James Dean for the new herd!”. Vaikka arvasin mitä tuleman piti, niin oli siinä naurussa pitelemistä. Koordinoija oli hetken pyörällä päästään ”pardon?” Siihen Ali sitten lasketteli jotain palturia, vaikka totuus oli se että Ali oli mukana vain siitä syystä että pääsisi ensimmäisenä apajille kun uudet tytöt tulisivat paikalle! Mikäs olisikaan sen helpompaa, kuin luikerrella heidän läheisyyteensä Peer Networkerin roolin tuomin etuuksin ja käyttää hyväkseen niitä kriittisiä ensi hetkiä, jolloin jokainen on vielä eksyksissä kaikin tavoin. Totuushan on kuitenkin se että ne parhaimman näköiset kakunpalat häviävät lautaselta ensimmäiseksi, juhlissa kuin juhlissa. Mutta jos paikalle saapuu etukäteen, niin chanssit näihin herkkupaloihin ovat selkeästi paremmat! Tuota kutsuisin jo kertoimien rukkaamiseksi! Vaikka eipä Alin idea mitenkään uusi ollut, eräs ystävänikin harjoitti samaa politiikkaa rippileirin isoskoulutuksen merkeissä. Kylmänviileää laskelmointia, totta, mutta hei, herätys, jos haluaa voittaa, niin on helpointa pelata sillä valmiiksi merkityllä pakalla!

Mutta tokihan itse vuorostani olen niin puhdassydäminen, ettei moinen taktikointi tulisi mieleenikään! Sen sijaan olin vilpittömästi valmis uhraamaan aikaani auttaakseni uusia tulokkaita sopeutumaan aussielämän aina-niin-vaativiin-piirteisiin, kuten jatkuvaan dokaamiseen ja luentojen dissaamiseen. Ja pitäähän meikäläisen olla paikalla vahtimassa tuota Alin käytöstäkin, sitä vartenhan kaverit ovat olemassa:)

Lauantain koulutuspäivä meni sitten kaiken maailman ryhmäleikkien ja tutustumisten merkeissä. Suomessa kun tutoriksi hakevat yleensä rohkeimmat ja sosiaalisimmat yksilöt, niin täällä tuntui siltä että paikalla olivat kaikki sosiaalisesti rajoittuneet, jotka eivät muuten ystäviä saaneet, ja tämä tapahtuma toimi ikään kuin viimeisenä oljenkortena. No, kyllähän siinä sitten mieli vertyi päivän mittaan, ja ihan hauskaakin oli, vaikka leikit olivat kyllä lastentarhan luokkaa. Ja jotain johtajakoulutuksen tynkää siinä yritettiin opettaa, mutta kuvaavaa toiminnalle oli se, että kun tapahtuman vetäjä pyysi porukkaa asettumaan kolmisivuiselle neliölle (siis neliö josta uupuu yksi sivu) siten, että toiseen ääripäähän tulevat ne, jotka kuvittelevat olevansa hyviä johtajia, ja toiseen ääripäähän ne, jotka pitävät itseään suunnilleen yhtä hyvinä liidereinä kuin meren pohjassa makaavia simpukoita, niin 80 % jengistä yritti änkeä itsensä sinne simpukkapäähän, 3 henkeä marssi johtajapäähän ja loput 9 mattimeikäläistä astelivat keskiviivalle. Itsehän tietty hetken sopuleiden toimintaa ihmeteltyäni marssin sinne johtajapäähän, ja katselin silmiäni pyöritellen sitä elämän ja kuoleman taistelua siitä tilasta kuvion toisessa päässä. Hmmmph. Ja tässäkö piti olla tämän yliopiston kansikuvat ensi lukukaudella? Tulipahan tapahtumassa ainakin verkostoiduttua, ja tutustuin muuten yliopiston olutkerhon puheenjohtajaankin. Siinäpä vasta kontakti, josta olisi varmasti hyötyä tulevaisuudessa:)

Kahdeksantuntisen pilipalikoulutuksen jälkeen suuntasimme Alin ja olutkeisarin kanssa lounaalle jo vakipaikaksi tulleeseen Landsdowniin, josta sai sen kuuluisan ja mahtavan 5 taalan lounaan! Illalla porukka suuntasi taas kaupungille, yllätys yllätys, itse liityin seurueeseen siinä puolen yön aikoihin, ja löysinkin muut Bungalow 8-nimisestä yökerhosta. Heh, baarin ovella seurassani olleet tytöt päästettiin kyselemättä sisään, mutta meikäläinen pysäytettiin niille sijoilleen. ”Wait a second”, sanoi poke ja viittoi jotakin sisällepäin. Hetken kuluttua jumalattoman iso, rottweilerin ja emakon yhdistelmää muistuttava, varmaan tonnin painava karju astui ovelle, ja poke osoitti meikäläistä. Mörökölli loi suuntaani pitkän, varpaista päähän ulottuvan tarkastelevan katseen, ja mietinkin että tässä vaiheessa ei kannata varmaan ainakaan ruveta haastamaan katseella, joten tyydyin vain hymyilemään takaisin ja toivomaan hiljaa sisälläni että elämäni jatkuisi myös tämän jälkeen. Hetken mulkoiltuaan jättiläinen päästi ison hymyn esille, ja murahti vain peukku pystyssä ”You are okay mate, welcome”. Paiskasimme kättä ja marssin muina miehinä sisälle, ymmärtämättä koskaan että mistä oli kysymys:) Viikolla dokaaminen oli vienyt meikäläisestä hieman mehuja, joten tyydyin tällä kertaa vain muutamaan kierrokseen, ja parin tunnin diskottelun jälkeen otimmekin taksin kohti kotikontuja. Puolen tunnin kävelyn sijaan taksimatka satamasta Geegaliin maksoi about 12 taalaa, joten se jaettuna neljälle (muut menivät Gumaliin) oli vaivaiset 3 taalaa, eli reilut 2 euroa. Ei ole ainakaan hinnalla pilattua tuo taksilla ajo:)

Yritin pyhittää sunnuntain taas opiskelulle, mutta tällä kertaa siitä ei tullut lasta eikä p… No, ymmärrätte kuitenkin pointin. Laiskottelin vain kotona ja katselin läppäriltä leffoja, ja iltapäivällä kanadalainen Shane, kaveri naapurista, tuli käymään, koska olin luvannut aikaisemmin päivittää hänen saliohjelmaansa. Siinähän meillä menikin sitten palttia rallaa kolme tuntia, kun teimme sotasuunnitelmia joilla pääsisimme eroon Shanen tikkujaloista ja luukäsistä. Oli muuten harvinaisen mukava opettaa Shanea, koska kaverilla oli intoa, hän kyseli koko ajan, ja jonkin verran omaa tietopohjaa oli jo olemassa. Motivaatiota löytyy myös vaikka muille jakaa, ja hän käykin samaisella yliopiston salilla 5 kertaa viikossa. Tuolle pohjalle oli helppo rakentaa toimintasuunnitelma. Kuittasin sunnuntain viimeiset tunnit taas tutun kaavan mukaisesti leffateatterissa, tällä kertaa rainana pyöri Iron Man, joka ennakkoepäilyistä huolimatta oli aivan erinomaista viihdettä!