Mi Casa es su Casa

Urheilua ja surffaamista seurannut viikko meni melko perusmerkeissä, kouluhommiin taas kerran paneutuen. Harjoitustöiden deadlinet kolkuttelivat ovella, ja kiinnostus hipoi taivaita;) Varsinkin kun Sales Management –kurssin ryhmätyö kulminoituu yritykseen, jossa yksi ryhmämme jäsenistä työskentelee, ja pitihän sen sattua juuri niin että tämä ko. jäsen on päästään ”hieman” vialla, muuttelee yrityksen tietoja kerrasta toiseen ja faktoja pyydettäessä mailaa sitten yrityksen tuotekuvaston ja koko henkilöstöpolitiikan, vaikka alun perin kyse oli vain missiosta ja yhtiön noudattamasta strategialinjauksesta. Alkaa hihat pikku hiljaa palamaan, muillakin kun meikäläisellä. Olemme tavanneet ryhmän kanssa nyt viikottain, ja joka kerta tilanne muuttuu tämän yhden sankarittaren ansiosta, ja tuntuu siltä kuin homma menisi päin mäntyjä! Ja koska muilla ei ole relevanttia tietoa yrityksen harjoittamasta politiikasta, on arpomisella taas ylettömän suuri painokerroin – tulee ihan Lappeenrannan ajat mieleen;) Toisaalta taas, Financial Managementin ryhmätyö sujui täysin kitkatta, ja kolmella tapaamiskerralla ja pienellä määrällä henkilökohtaista puurtamista homma oli paketissa, prónto! Konsultointihommat olemme jättäneet aikataulukiireistä johtuen viime tinkaan, ja saa nähdä että mitä tuleman pitää, sillä olen varma että pehmeästä ulkokuoresta huolimatta luennoitsijan CV:stä löytyy suositukset Auschwitzistä, koska nainen on henkisesti täysi natsi! No, onneksi enää kaksi viikkoa ja sen jälkeen tentit, ja sitten on ensimmäisen puolikas koulunakin tunnetusta kidutuslaitoksesta ohi:)

Kyllä sen viimeistään nyt huomaa, että Suomi ei ole ainoa maailman valtio, jossa koululaitos on kommunismin alainen aivopesulaitos. Eduskunnan nimellä kulkema propagandakoneisto syytää jatkuvasti ilmoille valheita, joissa vanhemmille uskotellaan koulun olevan yleissivistävä ja hyödyllinen paikka. Sillä aikaa tuomittuja, jotka myös joskus opiskelijoina tunnetaan, aivopestään usein erilaisin tavoin, kuten pakottamalla heidät lukemaan kaunokirjallisuutta ja ilmaisemaan mielipiteensä tämän jälkeen 375 000 sanan esseemuodossa. Ja jos joku henkisesti vahvempi yksilö pystyy vielä tämän jälkeen vastustamaan taantumusta, niin hänelle tarjotaan vahva lääkitys ja hänen maineensa mustamaalataan; tunnetuin tapa tästä on luokalle jättäminen. Arvosanat kouluissa jaetaan yleensä vajausasteen mukaan, ja kympin oppilaat ovat paitsi perseennuolijoita, myös oivia kandidaatteja hallituksen itsemurhasotureiksi. Koulun nimellä kulkemaa nukketeatteria johtaa yleensä SS-taustan omaava rehtori (tunnetaan myös nimellä Rankaisija), apulaisinaan lauma (L)opettajia.

Kouluviikko oli onneksi ohi nopeammin kuin se oli alkanutkaan (johtuisiko kaiketi siitä että se kesti vain kaksi päivää, mene ja tiedä), ja lauantaina vaihdoimme taas tutun kaavan mukaan vapaalle, ja suuntasimme ensimmäistä kertaa satamaan kuuluisan Sydneyn oopperatalon liepeille, josta löytyi loogisesti nimetty Opera Bar. Nautimme muutamat kierrokset mieltä lämmittävää, vartuimme kuinka kaikki jengistä saapuivat paikalle, ja jostain kumman syystä suuntasimme seuraavaksi keskellä yötä The Rocksin kuuluisille pannukakuille! Toimiihan se näinkin, vaikka itse olisin mieluummin kaivannut jotain nestemäistä. Muistin viimekertaisen ähkymättöseikkailuni, ja päätin tällä kertaa jättää extraviipaleet väliin. Tosin yritin houkutella Christiania mukaan vetoon, jossa olisin maksanut hänelle kolme (3) extraviipaletta, mikäli hän pystyisi viimeistelemään annoksen oksentamatta. Muistutukseksi, itse meinasin haljeta viimeksi yhdestä lisäviipaleesta. Pitkän mietinnän jälkeen italialainen kuitenkin kieltäytyi haasteesta, harmi sinänsä, olisi ollut melko mielenkiintoista nähdä kuinka pitkälle hän olisi päässytJ Pannukakkujen jälkeen puolet jengistä suuntasi kotiin, puolien jatkaessa matkaa Löwenbrau Kelleriin, saksalaisten juoksuhautana tunnettuun pimeään olutpanimoon. Bratwursti tuoksui kuitenkin hieman liikaa (Hilfe! Sie haben meinen Wurst angebrennt!), ja vaikka loppu seurueestamme jäikin ihannoimaan paikallista Hildeä ja hänen baijerilaisia ystäviään, niin otimme Christianin kanssa taksin ja hurautimme sillä toiselle puolen kaupunkia, Newtowniin, jossa hollantilainen Norah juhli synttäreitään hämyisässä kulmapubissa nimeltä Zanzibar.

Viidakkoluolassa oli tunnelmaa, pakko myöntää. Alakerrassa soi ysäritunnarit, tupakansavu oli veitsellä leikattavaa ja jengi oli kuin suoraan Inkeroisten Kantrista. Luulin tulleeni kotiin:) Yläkerta oli pyhitetty muulle diskopopille, ja löytyipä sieltä mukava lounge, jonne jengimme oli asettunut. Istahdin divaanille, ja katselin syrjäsilmällä kun joku pajunvitsa opetti tekohengitystä viereisellä pallilla istuvalle pitkätukalle. Hämmästykseni oli suuri kun riukurauta nosti päätään, ja paljastuikin että molemmat olivat naisia! Hetkonen, lähempi tarkastelu osoitti että heitä olikin kokonainen lauma, ja kaikki kähmivät toistensa takapuolia ja tanssivat hitaita kuin suoraan sinisen osterin malliin! Hivutin kättäni pikku hiljaa povitaskuun, ja yritin ottaa kamerani mahdollisimman varovasti esille. Mutta heti kun olin saanut sen edes vähän hollille, niin kohtasin useamman tuiman katseen, ja päätinkin että kissatappelua välttääkseni olisi ehkä parasta sijoittaa kyseinen tallennuslaitos takaisin suojukseen, ja näin ollen diat jäivät vähemmälle. Otimme muutaman kierroksen miestä väkevämpää, tanssimme pahimmat synttärihumut ohitse, ja tämän jälkeen tilasimme vielä hyvissä ajoin Christianin kanssa taksin, ja päädyimme kotihollille siinä kahden jälkeen.

Sunnuntaina piti lähteä taas surffaamaan, mutta olin vääntänyt nilkkani viikkoa aikaisemmin, ja asiaa eivät auttaneet ainakaan se Residence Cup, puhumattakaan viime viikon surffaamisesta tai jalkatreenien tekemisestä salilla (varmaan nyt niitä jättäisin väliin), ja viikon aikana nilkkani olikin turvonnut mukavan näköiseksi. Kirsikaksi kakun päälle satutin sen sitten uudestaan vielä lauantaiaamupäivällä (salilla, missäs muualla, kyykkyä tehdessä, kuinkas muuten), ja
nuo illan kävelyt pubista toiseen eivät olleet hirveän viisas ratkaisu, koska herätessäni sunnuntaina jalka ei kantanut enää juurikaan painoa. Sain kuitenkin vain syyttää itseäni, koska olisin voinut huvittelun sijasta antaa raajalle edes hieman lepoa, varsinkin se Residence Cup oli jalakkeelle aika raju veto, ja luulenpa että pahin turvotus johtui siitä. Mietiskelin jo aikaisemmin viikolla, että pitäisiköhän tuota koipea käydä näyttämässä paikalliselle lekurille, koska nilkkani alkoi kaikessa turvotuksessaan uhata jo polven asemaa jalkani paksuimpana kohtana. Mutta taaskin, niin kuin aina muulloinkin loukkaantuessani (nuo pikkuvaivat kun seuraava urheilijan elämää kuin teinit kaljarekkaa) päätin itse tohtoroida vaivani. Ensinnäkin, täällä tuo terveydenhoito ei ole samaa tasoa kuin Lappeen YTHS:llä, vaan jonottaa saa koko rahan edestä, ja useamman satasen maksukuitti seuraa perässä. Sitä paitsi, pystyin jo arvaamaan puoskarin vastauksen: ”Lepoa, ei salia, 200 taalaa kiitos!”. Joten päädyin jo tuttuun ratkaisuun, eli itsediagnoosiin. Tulos: turvonnut nilkka, todennäköisesti kantajalla kuitenkin vain heikko kivunsietokyky, salitreenit voivat jatkua normaaliin malliin. Ensimmäinen kyykkytreeni vielä maanantaina meni suhteellisen kivuttomasti, itse asiassa turvotus lisääntyi vasta illalla. Vahingosta viisastuneena päätin jatkaa samaa rataa, ja lauantaina toistaessani kyykkysessiota jotain meni ilmeisesti vikaan, koska heti ensimmäistä settiä seurasi äärettömän pistävä kipu jalassani. Nilkuttelin siinä sitten itseni kotiin, vain suunnatakseni pikaisen kylmähoidon jälkeen illalla kaupungille. Sunnuntaiaamulla jouduin ikäväkseni toteamaan että tämän kerran surffaukset jäävät kyllä väliin, sillä en ole koskaan kuullut yksijalkaisesta surffaajasta. Ja viimenään jouduin myös antamaan periksi ajatukselle, että ehkä parempi antaa jalalle hieman lepoa ainaisen riuhtomisen sijaan -> ei jalkatreenejä viikkoon;)

Jokaisella pilvellä on kuitenkin hopeareunus, ja jalkavaivasta sisuuntuneena sain hullun motivaationpuuskan, ja ajattelin että onhan sitä jotain yhteiskuntaa hyödyttävää kuitenkin kyettävä tekemään! Kaivoinkin konsultointikurssin henkilökohtaisen harkkatyön esille, ja väänsin siitä 75 % valmiiksi seuraavien 9 tunnin aikana. Tosin ollakseni rehellinen, tuohon yhdeksään tuntiin mahtui myös 4 jaksoa O.C:tä sekä parin tunnin päiväunet, ja iltayhdeksältä päätin lyödä päivän pulkkaan, ja nilkutin yksikseni elokuvateatteriin katsomaan filmin Untraceable. Filkka oli ihan katseltava, aina loppuratkaisuun saakka, joka vuorostaan oli täysin perseestä, siis sanoinkuvaamattoman luokaton!

Maanantaina annoin vielä toisen (lähes) täyden lepopäivän jalakkeelle, ja tiistaina olin kuin uudestisyntynyt, jalka maistui juuri ostetulta, melkein tulenuudelta, ja päättelinkin että tässä on varmaan aihetta juhlaan. Illalla olikin sopivasti Irenen läksiäiset ja kanadalaisen Amélien synttärit tuplamuodossa, ja juhlien teemana oli juoda itsensä unohduksiin. Keskellä viikkoa dokaaminen olikin mukavaa vaihtelua ainaiselle lauantaihumputtelulle, tosin tässä vaiheessa onnistuin vielä pitämään Mr.Hyden aisoissa, ja pakkasin mukaan vain muutaman neitibreezerin, tarkoituksenani saapua viimeistään puolilta öin takaisin kotiin. Mutta heti ensimmäisen limukan korkattuani huomasin että pimeä velipuoleni astui esiin varjoista, ja ennen kuin huomasinkaan, niin oli tuo ainainen ahmatti jo pahanteossa, syömässä jumalauta SUKLAATA tuohon aikaan illasta!!! Montrealista kotoisin oleva päivänsankari muuten nimesi meikäläisen erään suomalaisen supertähden mukaan, ja sainkin illan aikana kuulla useasti ”Saaaaku Koiiiivuuu, do u wanna more chocolatecake?” ”Saaaaku Koiiiiivuuuu, how´bout a glass of wine?” Ja jotta tuo sokeripommien kähmiminen ei olisi ollut pimeän puoleni ainoa pahe, niin pitihän sitä myös pari pulloa sitä viiniä tyhjentää, ja kemut kestivätkin aina aamuneljään.

Kotiinlähtöhetkellä synttärisankari tajusi pahaksi onnekseen että joutuisi odottelemaan yöbussia vielä yli tunnin. Mutta onneksi tässä vaiheessa eräs nimeltä mainitsematon ritari ratsasti paikalle kiiltävässä haarniskassaan, ja pelasti illan tarjoten majoitusta loisteliaassa viiden tähden huoneistossa. Kyseinen luola tunnetaan paikallisten mielissä myös nimellä Casa dé Keränen:)
Heh, ja unohtakaapa ne likaiset ajatukset, lukaalin omistaja oli luonnollisesti tunnettu herrasmiesmäisyydestään, ja nukkui yönsä lattialle, uhraten kunniakkaasti oman mukavuutensa ja tarjoten petinsä kanadattarelle:) Nukkumisjärjestely siis johtui enemmänkin majoituksenjärjestelijän ritarillisuudesta, kuin Kanadassa odottavasta 100-kiloisesta lihaskimpusta, joka sattui kyseisellä hetkellä olemaankin vain vajaan 16 000 kilometrin päässä;)

Seuraava aamu alkoi vähän liiankin pikaisesti, koska meikää varttui ryhmätapaaminen kello 1030 yliopistolla, ja herätessäni tuntui kuin joku olisi liimannut tiiliskivet silmäluomiini. Vielä suurempi yllätys oli se, että heräsinkin lattian sijasta… mmm, lattialta! Hah, ette kai kuvitelleet jo jotain muuta??? Tiesin sen! Nyt hei jotain rajaa ihmiset, tämä on kuitenkin PG-13 luokkaa oleva blogi, mikä tarkoittaa sitä että kuvittelemanne materiaalia ei tästä osoitteesta löydy, tai jos löytyykin, niin vahvasti sensuroituna pe***le!:)

Hissuttelin koululle tummat pokat nokalla ja lakinretale mahdollisimman syvälle päähän vedettynä. Onneksi sisäinen kartturini ohjasi minut lähimmän Gloria´s Coffeen/Starbucksin/rikkihappolitkukahvinjäljitelmämyymälän kautta, ja vein mukanani triplatuplamättöespresson kahdella lisäespressolla, siinä toivossa että saisin aivokäyrääni edes jotain liikettä. Koululla vajosin sohvan perimmäiseen nurkkaan, ja toivoin hartaasti että kirkkaat valot ja kovaa puhuvat ihmiset menehtyisivät sukupuuttoon välittömästi, koska molemmat aiheuttivat minulle sillä hetkellä ennen kokemattomia tuskia;) Välttämättömän koulupolitiikan jälkeen raahustin takaisin kotiin, vain löytääkseni tuntemattomat alusvaatteet yöpöydältäni ja… Pah, älkää nyt viitsikö! Eikös tästä ollut jo puhetta aikaisemmin! Hankkikaa elämä, tai edes joku sitä etäisesti muistuttava virtuaaliystävä, sen sijaan että odottaisitte löytävänne jotain noinkin likaista blogistani!

Otetaanpas uusiksi. Eli, palasin siis riutuneena ja elämään kyllästyneenä yliopistolta kotiin, vain painaakseni pääni parfyymin sävyttämään tyynyyn, ja toivoinkin että elämänvalo häviäisi silmistäni (kuin myös pienet vihreät maantiejyrää käyttävät kääpiöt päästäni) ainakin seuraaviksi 12 tunniksi…