Rumble in the Jungle

”The greatest happiness is to scatter your enemy, to drive him before you, to see his cities reduced to ashes, to see those who love him shrouded in tears, and to gather into your bosom his wives and daughters”

Kuulostaa melkein meikän suusta tulleelta, mutta ehkä on kuitenkin oikeudenmukaista antaa kunnia lausahduksen oikealle isälle, eli vajaa vuosituhat sitten hallinneelle mongoloidien sotapäällikölle, itse Tsingis-Kaanille. Nykypäivänä kaikki tuntevat tarinan kaikkien kansojen valloittajasta, eikä vähiten ikinuoren takatukka-Frederikin ansiosta. Mutta pimentoon on jäänyt legenda sotapäällikön velipuolesta, Tsingis-Joonasta. Valotetaanpa muinaishistoriaa hieman. Tsingis-Joona oli alun alkujaan siis norjalainen venepäällikkö, josta tuli myöhemmin suuren kaanin markkinointipäällikkö. Norjalainen valaankaataja esitteli juuri kauppaoppijurtasta valmistuneelle kaanille idean, jonka mukaan kaanin suvussa toimiva jakinhoitoyritys voisi räjäyttää voittonsa taivaisiin. Idea oli yksinkertainen: Ensin asiakkaille myytiin jakinhoitotuotteita normaalia huokeammalla hinnalla, ja sitten asiakkaat tapetiin ja heidän pirttindä poltettiin. Näin perheyritys onnistui kierrättämään tuotteensa, ja sai samalla entisten asiakkaidensa koko maallisen omaisuuden. Tämä nosti yhtiön kurssin pilviin, ja kaani päätti laajentaa toimintaansa Persiaan. Matkan varrella norjalainen markkinointipäällikkö päätyi siihen, että kuluja on karsittava, ja kaanin myyntiedustajat jättivät jakkiharjojen kauppaamisen väliin ja keskittyivät vain raiskaamiseen, polttamiseen ja tuhoamiseen. Tsingis-Joona ei kuitenkaan pitänyt Persepoliksen ahteriin viittaavasta nimestä, ja anoi siirtoa kaanin Pohjolan yksikköön. Luvan saatuaan Tsingis-Joona hyökkäsi soutuveneellä Ruotsiin, ja onnistui valloittamaan pahaisen maapläntin, joka nimettiin myöhemmin Suomeksi. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päätynyt historian kirjoihin, koska vielä valloitusta seuranneena iltana Tsingis-Joona rupesi uhkapeliin piispa Henrik toisen kanssa, ja nautittuaan hieman tavallista väkevämpää jakinmaitoa norjalainen onnistui häviämään maa-alueen Uno-korttipelissä, piispan flopattua kolme suunnanvaihto-korttia Tsingis-Joonan kahta vihreää seiskaa vastaan. Häviöstä turhautuneena norjalainen muutti nimensä Lalliksi, ja kosti tappionsa muutamaa päivää myöhemmin erään nimeltä mainitsemattoman järven jäällä.

Niille jotka eivät brittien kielestä niin perusta, niin lainausmerkeissä oleva lausahdus tarkoittaa tiivistettynä sitä, että voittoa tärkeämpää on vastustajan täydellinen nöyryyttäminen:) Ja tämä oli tunnukseni tulevana viikonloppuna, kun edessä oli jokavuotinen Residential Cup, eli urheiluturnee eri asuntoloiden välillä. Historia ei tosin luvannut hyvää, koska Geegal on ollut puimajaisten kolmivuotisen historian aikana joka kerta peräpitäjä. Tosin ehkä sijoituksella on jotain tekemistä sen kanssa, että Geegalissa on asukkaita huimat 60, kun Bulgassa niitä on 150 ja Gumalissa reilut 250. Vähän sama kuin vertaisi Suomen ja Italian futisjoukkueita. Tosin Geegalilla ei ole aikaisemmin ollut riveissään hullua suomalaista, joka vihaa häviämistä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Paitsi ehkä lokinkoipia ja muita ali-ihmisiä.

Mittelöt oli lauantaina, ja päivä alkoi loistavasti, koska saimme tietää että ennakkotaistelut olivat olleet jo edellis-iltana, sisältäen lajeista urheimmat, eli pingiksen ja shakinpeluun. Siis mitä vittua?!! Eikös kyseessä pitänyt olla urheilutapahtuma??? Saman tien voitaisiin julistaa taskubilis ja pilkkiminen olympialajeiksi! Ei herranjumala! Ja jotta tässä ei ollut vielä tarpeeksi, vaikka lauantaiksi lajeja oli jäljellä 7, niin puolet pisteistä oli silti jaettu jo perjantaina, ja olimme jo valmiiksi 40 pojoa muita jäljessä. Voi nyt kilin perse!!! Ja jotta elämä vaikeutuisi entisestään, niin edellisiltana kootusta joukkueesta vain puolet ilmestyi paikalle, ja meitä oli loppujen lopuksi vajaa 20 henkeä pitämässä linnaketta pystyssä reilua paria sataa vastustajaa vastaan. Positiivisena puolena, viime vuonna samassa tilanteessa Geegal sai kuulemma about 10 henkeä jalkeille. Missä on urheiluhenki? Häh??!!

Kabaree alkoi melko säännöttömällä lentopallolla, jossa otimme kärsään molemmilta vastustajilta vain kahden pisteen marginaalilla. Päivä näytti olevan pulkassa jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Seuraavaksi siirryttiin koripalloon. Käsi ylös kaikki jotka osaavat pelata -> 2 kättä nousi omani lisäksi, ja sääntöjen mukaan kentällä olevista viidestä pelaajasta vähintään kahden oli oltava tyttöjä, joten joukkueemme oli näköjään selvä. Vaihtopelaajia nolla. Onneksi yksi pelaajistamme, kroaatti nimeltä Milan, oli pelannut korista kotimaassaan melkein ammattilaiseksi asti, ja hän hoiti hyökkäyspään mallikkaasti kuin Michael Jordan konsanaan. Koska offensiivi oli hänen näytöstään, niin meikäläinen hoiti sitten puolustuspään vesikauhuisen buldogin lailla. Ja eihän se hirveän vaikeaa ollut, kun keskimääräinen vastustajan pelaaja painoi about 55-kiloa. Heti ensimmäisessä matsissa vastustajan tähtipelaaja, 50-kiloinen spagettijenkki hassutti meikää muutaman kerran ja teki pari näppärää koria kustannuksellani. Tästä suivaantuneena päätin, että paras tapa ottaa luulot pois koko joukkueelta on tietenkin jäädyttää kyseisen rasvatukan peli, ja rupesinkin varjostamaan vastustajan syömähammasta siinä määrin, että olin jopa ravistamassa kun hän kävi kusella! Kaikella kohtuudella, vastustaja sai kyllä 80 % pelin vapaaheitoista siitä hyvästä, että annoin italon maistaa hieman suomalaista vieraanvaraisuutta, mutta kyllä sen jälkeen alkoi huomata että pallo liikkui aika liukkaasti makaronin käsistä heti kun tulin lähistölle:) Voitimme pelin muutamalla korilla, ja sama kaava toistui myös seuraavassa pelissä. Jälkimmäisessä ottelussa alkoi olla jo tunnelman makua, kun eräs vastapelaaja tönäisi yhtä naispelaajaamme, ja tämän kundikaveri reagoi ehkä hieman liikaa, ja tuuppasi ensimmäisen kaverin nurin. Raivostunut vastapelaaja meinasi käydä oman kaverimme päälle, mutta onneksi joukkueemme poliisit (lue=ainoat yli 65-kiloiset) eli 190-senttinen kroaatti ja päätä pienempi suomalainen olivat paikalla varmistamassa, että mikäli joku olisi hokkarit jonossa, niin hän ei ainakaan kantaisi vihreää. Vastapuolen pelaajat kuitenkin hoitivat tilanteen mallikkaasti, ja suuremmilta turmilta vältyttiin. Naputimme pelin pussiimme, ja tilastot alkoivat näyttää hieman kirkkaammalta. Tosin kyllä huomasi taas että ei tätä virtahevon ruhoa niin kevyesti liikutella, kahden pelin jälkeen meikän sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ja joka askeleella tuntui että ilmansuodatin olisi totaalisesti tukossa.

Lounaan jälkeen siirryttiin ulkokentälle, ja ohjelmassa oli futista. Saimme kuin ihmeen kaupalla täyden joukkueen kentälle, ja vieläpä yhdellä vaihtomiehellä. Taaskin, Gumalin ja Bulgan jätkät olivat käyneet joka viikko pelaamassa lähiöpuistossa, samalla kun Geegalin jätkät ovat poltelleet ruohoa tai dokanneet kotitekoista viiniä. Ja koska en itse suuresta halustani huolimatta ole koskaan ollut mikään jalkapallokenttien Christiano Ronaldo, teknisiä kikkoja omaava kikkarapelle, niin päätinkin olla mieluummin kuin Carsten Jancker, saksalainen hyökkäysvaunu joka loisi vastapelaajiin pelkoa pelkällä läsnäolollaan. Tutun jaon mukaisesti otin taas puolustuspään vastuulleni, koska arvelin sen vuotavan melko pahasti. Ja koripallon malliin, jatkoin fyysistä peliä, koska se selvästikään ei ollut paikallisten heinäkeppien mieliin. Jotenkin tuntui että ”vankilasäännöt” olivat juuri se meikäläisen juttu, ja ehkä jopa tiimimme pelastus. Ja onnistuimme tekemään lopulta yhden kassin, ja vastustajan pussittaessa nolla, voitimme ensimmäisen pelin Bulgaa vastaan. Ei muuten ole tuo suomalaisten lempinimikavalkadi maailmalla hirveän laaja, kun vastustajat nimesivät meikän puolessa välissä päivää Icemaniksi. Nimitys tosin johtui enemmänkin pokista, jotka päässä näytin kuulemma Top Gunin pahikselta (Iceman/Val Kilmer), kuin jäätävästä kohtelusta jota tarjosin vastapuolen pelaajille:)

Seuraavaksi vastaan asettuikin astetta kovempi Gumal, jolla oli pelaajia vaikka muille jakaa. Ja he myös pelasivat astetta likaisempaa peliä. Alussa hyökkääjinämme olivat tuulennopeat, mutta höyhensarjaa edustavat Ali ja Renar. Niin kuin arvata saattaa, vastustajan puolustuskalusto kohteli poikia melko kaltoin, ja ennen kuin edes viisi minuuttia tuli täyteen, niin Renar oli niellyt multaa jo useamman kerran. Ja heti seuraavaksi pieni bangladeshiläinen oli yksin läpi, vain kohdatakseen vastustajan maalivahdin, joka surutta kenkäisi häntä suoraan polveen pallon ollessa jossain aivan muualla. Renar makasi vartin kentän pinnassa, jonka jälkeen hänet kannettiin miesvoimin sivuun. S**tana! Päätimme muuttaa hieman taktiikkaa, ja siirsimme taas tutuksi tulleen yli 65-kiloisen kaksikon hyökkäyspäähän. Ja veto oli myös taktisesti melko onnistunut, koska vastustajan tuuliviirit joutuivat uhraamaan vähintään kaksi miestä sitomaan molempia kärkiämme, ja aloimmekin pelaamaan melkein yhtä maalia. Pistin kyllä kroppaa likoon niin paljon kuin mieli vain sieti, enkä vähiten Renarin vuoksi! Pienen painituokion jälkeen pussitimmekin häkin, ja voitto alkoi häämöttää. Vastustajan pelaajatkin alkoivat hiiltyä loppuhetkillä, ja pallon ollessa heidän puolustuspäässään päätin ankaran prässin jälkeen rynnätä kolmen vastapelaajan keskelle ryöstämään palloa. Tuokio kreikkalaisroomalaista, ja yllättäen, onnistuin kaivamaan pallon itselleni yhden vastapelaajan roikkuessa reppuselässäni, mutta sitten yksi tovereista päätti jatkaa team reilukerhon linjalla, ja iski sivusta kyynärpäällään suoraan keskelle meikän muutenkin niin rumaa pärstää! Näin hetkisen hämyisiä tähtimuodostelmia, ja kuvittelin jopa tunnistavani pienen Karhun! Olihan se selvä, että tuulenhalkoja rupesi moisesta pommista vuotamaan, ja olin varmaan aika näky painiessani naamataulu pienessä veressä, mutta sen sijaan että olisin vetänyt pallokalan suoraan levyksi, päätin näyttää mitä on suomalainen SISU, perkele!! Jatkoin peliä kyselemättä, ja onnistuinkin kaappaamaan pelivälineen takaisin. Peli oli ohi sekunneissa, ja meikäläinenkin pääsi huoltoon. Pari tukkoa nenään, ja takaisin baanalle! Seuraavaksi oli vuorossa köydenvetoa joukkueittain, ja vaikka olin melko varma että voittaisin vastustajan joukkueet yksinkin, niin turpaan saatiin molemmissa matseissa. Tämän jälkeen muutama laji peruutettiin ajan puutteen takia, ja päivän kruunasi minimaraton, johon meikäläisen keuhkot eivät kuitenkaan enää kyenneet. Kaukana ovat ne ajat kun meikä oli vielä sen 45-kiloisen kenialaisen kestävyysjuoksijan näköinen. Lopputuloksissa olimme kuitenkin taas viimeisiä pienellä marginaalilla. Ja ainoastaan siitä syystä että puolet pisteistä oli jaettu jo perjantain niin-miehekkäissä lajeissa. Hmmph. Ja mikäänhän ei ole kunniakkaampaa kuin laskea illalla ruhjeita ja mustelmia helmitaululla, kun sormet ja varpaat eivät riitä. Mutta oli se ainakin sen arvoista…