Friday Night Fever

Viimeaikaisista kohelluksista ja muista sanattomista seikkailuista on saattanut saada sen kuvan, että täällä ei muuta tehdä kuin juhlita juhannusta, joulua tai vaikkapa vain normaalia tiistaita. No, tottahan tuokin kyllä on, mutta ainahan asioilla on myös kääntöpuolensa.

Ensimmäinen lukukausi ei sinänsä suurempia time management –skillsejä vaatinut. Koululla piti olla 3 tuntia torstaisin ja 6 tuntia perjantaisin, se siitä. Pakkomielteisyyttä lähentelevä ruoskien heiluttelu pajalla päivästä toiseen oli helppo sovittaa noihin raameihin. Tuon toivottoman salilla itkemisen jälkeen aikaa jäi vielä reilusti kaikkeen muuhun, joten turhemmat asiat, kuten dokaaminen, sosiaalinen elämä, dokaaminen, uusien juttujen (esim. surffaus, laskuvarjohyppy, genitaalilävistykset, heroiini) kokeilu, dokaaminen, koulujutut, dokaaminen tai vaikkapa vain maisemien katselu/kaupungin kiertely (juovuksissa) onnistui melko kivuttomasti. Ja dokaamisellekin jäi aikaa.

Ja kaiken tämän (dokaamisen) jälkeen sitä aikaa oli silti. Ehdittiin parantaa kavereiden kanssa reilusti maailmaa, niin alkoholin vaikutuksen, kuin pelkän positiivisen (piri)euforian alla (prioriteettijärjestystä nyt ei varmaan tartte kauaa arvella), ja silti sitä aikaa vaan tuntui riittävän.

Kuulostaa nopeasti ajateltuna hyvältä, mutta siinä käy pikaisesti samoin kuin silloin kun penskana päästiin risteilylle. Ensiajatuksena se 6.5 kilon karkkimäärän ostaminen (on muuten tositarina) oli aivan julmetun hyvä idea! Voi sitä ilon päivää kun niitä nallekarkkeja ja sanoinkuvaamattoman herkullisia ruotsalaisia kaloja pääsi sitten kotona hypistelemään! Ja sehän on sanomattakin selvää, että tästä ei voinut seurata muuta kuin viikon kestävät sokeribakkanaalit, jotka päättyivät siihen että et halua nähdä karkin murustakaan.

Ei se nyt ihan kirjaimellisesti noin mennyt tuon vapaa-ajan kanssa, lähinnä siitä syystä että täällä kaikkea erilaista tekemistä riittää, mutta fiksuimmat teistä kuitenkin varmaan ymmärtävät pointin viimeistään kolmannella lukukerralla. Kun sitä herkkua on tarjolla koko ajan, niin se paras hohto katoaa ajan myötä, samoinhan kävi aikoinaan Kiss FM:lle (vaikka enemmistö syyttää siitä edelleen Jammu-Timpen lapsiinsekaantumista!).

No, heinäkuussa alkanut toinen lukukausi on kyllä ollut täysin ensimmäisen peilikuva, (siis muutenkin kuin niin että se pullo näyttää siirtyneen toiseen käteen) ainakin tuon vapaa-ajan suhteen. Normiviikkona olen maanantaina ja keskiviikkona töissä ysistä viiteen, ja yleensä torstaina & perjantaina 9-12 tai jotain vastaavaa, riippuen muista muuttujista, kuten koulusta/satujumpasta/kukkien istutuksesta. Tiistai menee kokonaan koululla aina iltapäivään saakka, ja torstaihin mahtuu 14-16 futista ja siitä 16-18 sitä tandemnypläystä. Koska otin pari koulukurssia intensiivimuodossa, niin viimeisistä viidestä lauantaista 4 olen viettänyt koululla, mukavasti 8 tunnin luentoja kuunnellen. Tuohon soppaan kun lisää sen sen meikäläisen ikuisuusprojektin (eli näistä toivottomista siimoista eroon pääsyn), niin se tietää neljää salireissua viikossa. Ja kun verstas on sopivasti sunnuntaisin kiinni ja lauantait istun luennolla, niin ne kaikki 4 kertaa pitää pakata tuohon viikolle. Siitä sitten töitten ja salilla nyhväämisen jälkeen on seittemän aikoihin kotona, ja tuohon pitäisi vielä sosiaalinen elämä rakentaa päälle. Ja tietenkin ylitöitä on keskimäärin kerran viikossa, yleensä juuri perjantai/lauantai-iltana:) Ai niin, taisin unohtaa mainita ne kotiin jäävät kouluduunit! Intensiivit tuppaavat jättämään aika paljon oman tekemisen varaan, puhumattakaan siitä että toisella kurssilla tehdään OIKEA projekti OIKEALLE asiakkaalle, ja kaikki tärkeät tapaamiset on tietysti naapurikaupungissa!

Usein tuntuukin siltä, että ainoa keino selviytyä kunnialla (=ranteita viiltelemättä) on taikoa lisää aikaa sieltä silinteristä. Mutta eihän mulla –ttu mitään silinterii oo!!! Joten vaihtoehtojen puutteessa joudun taikomaan aikaa usein hanuristani!!! Nyt varmaan selvis sekin, et miks mun istuminen näyttää siltä kuin olisin juuri tullut Tukholman risteilyltä! Ja halvauttavinta tässä kaikessa aikadimensioiden yhteensulautumisessa on se, että meikä RAKASTAA sitä!!! Siis tää on just sitä elämää mitä mä oon KAIVANNU!!!Onhan se usein melko vittumaista kun työt, urheilu, koulujutut ja turhuus nimeltä ELÄMÄ yrittävät kroonisesti mennä päällekkäin, mutta toisaalta, eipä käy ainakaan aika pitkäksi, ja jatkuva satulajohtaminen pitää elämän varsin haasteellisena ja mielenkiintoisena. Ja semmosen pienen (ja toisinaan ei ihan niin pienenkään) stressin alla eläminen kirvoittaa ainakin meikän parempiin suorituksiin.

Kun sitä kirjaimellisesti kullanarvoista vapaa-aikaa onnistuu jostain maagisten johtajaliikkeiden seurauksena viimein taikomaan, niin sitä osaa kyllä arvostaa sitäkin enemmän. Yhteiset hetket ystävien kanssa saavat aivan uuden, niiden oikeaa arvoa lähentelevän merkityksen, ja noita hetkiä vaaliikin sitten todella mielellään. Samoin sitä elämää oppii katsomaan ihan toiselta kantilta. Suurin osa Geegalin uusista asukeista (ovat muuten melkoisia deekuja) käy lähes joka viikko keskimäärin 3-4 kertaa tumuttelemassa. Nesteytyspäiviksi ovat alusta asti vakioituneet tiistai lähipubissa, torstai La Citassa sekä perjantai & lauantai jossain fants… phfyi, siis hienommissa mestoissa. Tuota touhua kun on jo reilun kuukauden katsellut vierestä, niin tajuaa myös sen oman elämän luonteen. Kävisikö sitä mieluummin töissä (saa rahaa), urheilemassa/salilla (toiset saa lihaksia tai jopa vatsapakin, meikä taas korkeintaan känsiä) ja koululla, vai kohottaisiko sitä sosiaalisen elämän arvoa tuhoamalla valkosoluja 4krt/viikkoon. Hmm, vaikeita valintoja…

Tuon keskellä viikkoa kupittamisen olen onnistunut tähän mennessä välttämään lähes täysin, koska seuraavana päivänä duuni maistuu kapulassa melko suolaiselta. Ja ei, paikallinen baarikulttuuri ei tue selvin päin oloa juuri millään lailla. Ei. EI! Volyymi tuhoaa korvat ja suomalaisena sitä vaatii vähintään sikspäkin ennen kuin sinne lattialle kehtaa lähtä nolaamaan itsensä. Ja kaikkihan sen tietää kuinka v**tumaista on katsella täysin perseet olalla mökeltäviä känniääliöitä (jotka tunsit vielä kavereinasi noin 6-12 keskikeppanaa sitten). No, tähän yhtälöön kun lisää vielä sen s**tananmoisen halun lyödä sitä kiinalaista/ranskalaista/espanjalaista joka on koko illan ”laulanut” korvasi välittömässä läheisyydessä jotain paikallista rativitirallaa (jonka lähin käyttötarkoitus voisi kuitenkin omasta mielestäsi olla sikojen TELOITTAMINEN jouluna!!!) niin idea pelkän veden juomisesta tuntuu yhtä kaukaiselta kuin munuaissiirron tekeminen paperiveitsellä.

Ja nyt kun kaveripiirit ovat laajentuneet entisestään (siis läppärin lisäks istun joskus myös datomassa yksin koulun koneella), niin vapaan session löytäminen kalenteristani on yhä vaikeampaa (yleensä mun sihteeri kyl tsekkaa tän tason kuviot). En ole vielä kerennyt
edes hirveesti viettämään aikaa tämän uuden jengin kanssa, puhumattakaan siitä että Bulgassa tai Gumalissa en ole ehtinyt käymään tän lukukauden aikana vielä kertaakaan. Tosin oon sitte senkin eestä viettäny aikaa joko työkavereiden, networkaajien, käsipainojen tai vanhojen kamujen kanssa! Onhan tässä vielä aikaa, ja ei ainakaan naama tuu liian tutuks kun ei ihan joka päivä oo kilistelemässä laseja samojen tyyppien kanssa!

Toi duunin saaminen tuolta koulultakin oli kyllä niin napakymppi kuin olla voi! Ja nyt kun hommiin on päässyt ”sisään”, niin ne paranevat päivä päivältä! Jos mun pitäis vaihtaa duunia, niin sanoisin kylmästi että jos ei maksettais vähintää 25 taalaa tunnilta (nykysen vajaan 19 sijaan), nii en vaihtais mihinkää! Mitätön työmatka, erinomaiset työkaverit (ollaan enemmänkin yhtä ”perhettä”), hyvä palkka, helppo duuni, erittäin joustavat työajat ja halutessani voin työskennellä enemmän kuin viisumin sallimat 20 h/viikossa, kunhan kikkailen ylimääräiset tunnit jollekin vajaalle viikolle. Puhumattakaan siitä että kun koululla hyöriessä näkee koko ajan muita tuttuja/kavereita, ei käy päivät kyllä tylsäksi. Edellä mainittuun viitaten, homma tarjoaa myös muitakin ”luontaisetuja”, joita ei joka työsopimuksessa mainita;) Sokerikuorrutuksena suklaarakeiden päälle, noita ”unionin” sponssaamia bileitä on ollut viime aikoina harva se viikko.

Tietysti kun suurimman osan ajasta joutuu sukkuloimaan maksimivauhtia paikasta A paikkaan B, vaikka samalla pitäisi olla paikassa C tehden kuitenkin jo hommaa D, jonka muuten piti olla valmis eilen, jotta voisi aloittaa projektin E, joka puolestaan vaikuttaa muihin kyriilisiin tai muuten vaan vinoihin kirjaimiin, niin silloin harvoin (jos koskaan) kun tuosta oravanpyörästä onnistuu vaihtamaan vapaalle, niin sen haluaa kyllä tehdä sitten all guns blazing!!

Tästä saadaankiin huomaamatta aasinsilta viime perjantaihin, joka päätti taas huippukiireisen viikon. Onneksi luvassa oli päättäjäisgaala peer networkereille kiitokseksi hyvin hoidetusta orientaatiosta. Ja jotenkin jo tuttuun tyyliin rouva Fortuna asetteli taas napakat bileet juuri sellaiselle päivälle jota seuraisi kouluhommat heti seuraavana aamuna. Ei kuitenkaan mitään uutta taivaan alla.

Olin ensin töissä kolmeen saakka, jonka jälkeen unioni järjesti taas jotkut kissanristiäiset, ja pääsimme duuniporukalla kittaamaan ilmaista kepsteria. Suunnitelmani rajoittaa nämä aloittelut vain yhteen (koska kello oli kuitenkin vasta kolme!!) hajosi palasiksi heti siinä vaiheessa, kun pomo ensin itse nouti kaikille toisen kierroksen, ja heti perään paikalle saapui sen sihteeriosaston johtajatar. ”Who needs more drinks?” Osoittava sormi kiersi koko porukan, ja kaikki onnistuivat vastaamaan kieltävästi, kunnes pahaenteisesti sojottava tuomion välikappale saapui kohdalleni.

”YOU! Finnish!” Vilkaisin kourassani lämpiävää, vielä puoliksi täynnä olevaa Coronaa, ja kieltäydyin kohteliaasti siihen vedoten. Ikävä kyllä ilmoille päästämälläni sanaparilla ”why not” ei ollut aikomuksiini verrattavaa vaikutusta, ja hetkisen kuluttua löysin itseni lämmittämässä kahta Coronaa! Miten tässä pääsi taas näin käymään? Tuntia ja paria lisäkierrosta myöhemmin nappasin lievässä nousukiidossa Alin mukaani ja suuntasimme Market Cityyn varustautumaan illan toisia juhlia varten. Kyseessä oli siis teemabileet, mutta koska meikä on kuitenkin niin übertyylitietoinen, nii mua ei hirveesti napannu idea pukeutua johonkin pellekuteisiin vain hauskuuttaakseni muita! Kävin kuitenkin parturissa siistimässä vähän päässä sojottavaa harakanpesääni, ja siinä samassa päätin ottaa hieman väriä tukkaani, ihan vain päivän piristykseksi.

Jostain syystä ihmiset tuijottelivat meitä taas tavallista pidempään kun marssimme koululle. Johtui varmaan meikän komeista luonteenpiirteistä. Saavutimme juhlasalin, kuittasimme nimet listasta ja astuimme sisään suoraan 70-luvun huippuhetkiin!! Muutama musiikiin tahtiin vilkkuva epileptinen laservalo halkoi kevyehkön savun sävyttämää ilmaa tanssilattian yllä, ja raskaat kultaketjut ja muut kimaltelevat helyt vilahtelivat siellä sun täällä, seuranaan mitä tyylikkäimpiä tukkalaitteita ja kostyymeja! Yes, sir I can boogie!! Diskoteekki oli täynnä menneen ajan tyylitietoisinta kermaa, ja Bee Gees soi villisti taustalla kun kaikki wannebe-johntravoltat esittivät upeimmat muuvinsa kymmenien diskopallojen sokaisevassa välkkeessä! Groovy baby, groovy!!!

Kaikille jaettiin muutamia drinkkilippuja heti alussa, mutta onhan se sanomattakin selvää että suomalainen onnistu edes lämmittelemään moisella määrällä! Jotain oli siis tehtävä! Harmikseni tajusin kuitenkin välittömästi, että joku oli selkeästi tehnyt strategisesti "onnistuneita" ratkaisuja, koska ylimääräiset drinkkiliput oli annettu suohirviön haltuun, jolle jopa European Bureau of Shipping olisi myöntänyt jääluokituksen!!! Käytin hallussani olevat liput välittömästi paikallispuudutukseen, joka suoritettiin Hahn extra dry –nimisen, 4.6-volttisen lääkeaineen turvin. Tällä kertaa Muhammedin oli kirjaimellisesti mentävä ”vuoren” luokse.

Mieleni tekisi sanoa, että menestykseni ydin oli sulavaakin sulavampi suomalainen flirtti (jooh, mä käyn tässä nyt nopeesti p**kalla, niin räplää sä ittes sillä aikaa märäks), mutta ikävä kyllä, flirttaaminen on käsitteenä vähintään yhtä kryptinen kuin esileikki. Kaikki miehet ovat siitä joskus kuulleet, ja jokainen väittää sitä joskus jopa tehneensä, mutta todellisuudessa molemmat ovat yhtä harvinainen näky kuin kurkiaurassa lentävä poro!

Mulla ei oo kuitenkaan tapana lannistua yrittämättä, ja kaivoinkin itsevarmana sulavimmat iskulauseeni jäistä. Luulen että viimeistään sukkela ja aina iskevä ”sä hikoilet muuten yllättävän vähän noin lihavaks naiseks” oli se ratkaiseva niitti joka käänsi vaa´an meikän suuntaan, koska loppujen lopuksi poistuin paikalta tyytyväisenä 8 muun drinkkilipukkeen kanssa:) Ja pitihän niille lippusille löytää arvoistansa käyttöä!

”Tssähhh, khatoss Jjjoonaaa, ktuolla on khävelevä khoirassh!” Luulin Alin ensin olevan jalopeuran lailla juovuksissa, kunnes itsekin näin sen. Kävelevä koira! Wtf??? Mieleeni tulvahti hetkessä muistikuva menneiltä vuosilta, kun istuimme herra Koivun (nimi muutettu) kanssa nimeltä mainitsemattomassa porukassa aamukuuden aikoihin herra Riihen (nimi muutettu) kotona, ja edellä mainittu isäntä saapui kotiin, vesiselvänä tietenkin:)

”Siish mitäsh ihmettä!? Herra Kerä (nimi muutettu)! Olishin voinut uskhoa että näkishin khtäällä jopa vaaleanpunaisshia elefantteja, mutta että herra Kerä!"

Jos en ollut vähintään herra Riihen lailla ihmeissäni vielä kävelevän koiran nähtyäni, niin viimeistään ilmielävän Dallas-ikonin, J.R Ewingin ilmestyminen sai meikäläisenkin epäilemään alkoholini sen hetkistä veripitoisuutta.

Bileet jatkuivat tanssikilpailujen (shake it baby, shake it!) ja gaalaan kuuluvien oscareiden jaon hengessä, ja parhaiden pystien voittajat pääsivät jopa kanava nelosen iki-ihanan platinablondin haastateltaviksi:) Luonnollisesti ”lievä” keiton nauttiminen kuului yhtä kiinteästi illan agendaan kuin salassa tehty munien vertailu kuuluu lätkänpelaajien saunailtaan. Tosin HIFKissä se tehdään avoimesti, eihän joukkueen nimi olisi muuten lyhennys sanoista Homot Ilmat Farkkuja Kontallaan.

Värikkäät ja tapahtumarikkaat, homoeroottisen musiikin (by village people) ja tuuheiden rintakarvojen sävyttämät juhlat loppuivat hieman ennen puolta yötä, mutta sen sijaan että olisin suunnannut kotiin nukkumaan (koska aamulla oli taas mentävä koululle), niin jostain mulle täysin tuntemattomasta syystä löysin kuitenkin itseni vielä jatkoilta lähibaarista Sabrinan (sen uuden päällikön) ja Annalisen (yliopiston hovikuvaaja/juorukello/keski-ikää lähentelevä alkoholisti) kanssa. Ja yrittäessäni tehdä vaikutusta uuteen johtoportaaseen, päädyin kumoamaan tyttöjen (tai no, siis naisten) kanssa lähes kilpaa 7 Gin Tonicia ja roihuttelemaan neljännesaskin synteettisesti valmistettua savua, koska viimeisten tutkimusten mukaan (mm. Dr House et.al) pöllin imeminen (huom. lukihäiriöiset, huomatkaa operatiivinen ö-kirjaimen käyttö ennen kuin päätätte ryhtyä nostamaan statustanne) saa sinut näyttämään 20 prosenttia seksikkäämmältä vastakkaisen sukupuolen silmissä. Puhumattakaan siitä että pitkäaikaisen käytön jälkeen keuhkot voi myydä hyvällä voitolla venetervaajille! Pääsin kotiin joskus puoli neljän aikoihin, ja oli varmaan sanomattakin selvää (varsinkin kun muistin vedenjuomisen vasta toiseksi viimeisen tonicin jälkeen) että aamulla tulin kärsimään pahimman krapulani ainakin neljään vuoteen!!!

Pikakelausta

Viime aikoina ploki on ollutkin täynnä noita Joonan elämää suurempia seikkailuja ja normaalissa elämässä (en kyl tiedä että milloin viimeksi sanoja ”normaali” ja ”Joona” on käytetty samassa lauseessa, mutta…) tapahtuneet asiat ja pienemmän kokoluokan taistelut ovat jääneet hieman sivummalle, joten herätetäänpäs nyt sitten jotain elämää pienempiä sessioita henkiin aina heinäkuun alkuajoilta asti.

Tuossa kesä-heinäkuun taitteessa kun täällä oli ”talviloma”, niin tosiaankin etsin jotain toista työpaikkaa siihen yliopistoduunin kylkeen, jotta matkabudjetin EKG-käyrään saisi edes jotain liikettä. No siinä sitten yhtenä päivänä bongasin ilmoituksen, jossa etsittiin atleettisia ja ennakkoluulottomia nuorukaisia pk-tarkoitusperissä. Noi pääkaupunkiseutuun liittyvät tarkoitusperät tietty herätti ekana mun mielenkiinnon. Joo, kyllähän mä (nyt) tajuan sen että mun kaltasella ruikulalla ei oo sen enempää tekemistä ton ekan adjektiivin kanssa kuin jo parhaan nuoruutensa ohittaneella läskimahasella hikikainalolla on keskiviikkoisin Gigglinin lattialla, mutta satuinkin ensin lukemaan että ilmoituksessa etsittiin pateettisia ja ennakkoluulottomia kavereita, ja jos unohdetaan rotu-/sukupuoli-/ammatti-/koulutus-/ruumiinrakenne-/pärstäkerroin
-diskriminointi, niin meikää ennakkoluulottomampaa kaveria saa hakea! Eikä kyl tartte ees kauas mennä!

Haastattelu oli sopivasti jossakin yksityisosoitteessa Sydneyn keskustassa, vaikka odotin että noi pääkaupunkijutut keskittyisi enemmän Canberraan, koska sehän se virallinen kapitoli on. On muuten paikallisilla työnantajilla mielenkiintoset tavat ilmoittaa tapaamisaika, koska saamassani mailissa luki että ”Saavu kahdelta, tai heti kun musta Mercedes on hävinnyt autotallin edestä.” Ja ilmeisesti työpaikan ilmastoinnissakin on jotain vikaa, koska pukeutumiskoodissa kehotettiin pukeutumaan nopeasti riisuttaviin vaatteisiin. Ilmeisesti helleaalto on odotettavissa vaikka onkin talvi. Hyvä juttu on se, että aurinkorasvat tulee ilmeisesti työnantajan puolesta, ainakin mikäli joudun työskentelemään peräosastolla. Tai niin ainakin luulen, vaikka en ihan täysin ymmärtänyt viittausta takahuoneesta ja voiteista.

Menin sitten sovittuun aikaan tapaamisosoitteeseen, heti kun reilut 300 kaviota puskeva, 4.3-litrainen C43 AMG oli hävinnyt pihasta huonosti leikattua tupeeta kantavan ylipainoisen insinörtin toimesta. Olin saanut jo matkalla tekstarin työnantajan omasta numerosta, jossa hän ilmeisesti varoitteli sateesta ja kertoi olevansa itsekin matkalla, koska hän sanoi olevansa jo valmiiksi märkä ja olevansa juuri tulossa. Tekstasin pikaisesti takaisin että ei täällä kyllä sada, mutta minäkin olen juuri tulossa.

En kyllä olisi ikinä arvannut etukäteen että mimmoisiin hommiin olin joutumassa, mutta tulin huomaamaan sen hyvin pian. Astelin kepeästi hyräillen laavakivistä tehdylle terassille ja soitin huolettoman rennosti summeria. Ovi aukesi vienosti, ja oven takana odotti… eiku hitto, eihän mun tätä tarinaa pitäny kertoa. Sori. Mun moka.

Siis se mitä mun piti kertoo, oli se juttu, että työskentelin tossa heinäkuun tienoilla kääntäjänä Appen –nimisessä firmassa, Chatswoodissa, mikä on taajama/lähiö/jotaa sellasta Sydneystä pohjoseen, about puolen tunnin junamatkan päässä. Sen sijaan että olisin käännellyt käsiäni, niin ideana oli siis suomen kielisen tekstin kääntäminen englanniksi. Tai siis itse asiassa alussa vain luokittelin sanoja eri sanaluokkiin, ja myöhemmin oli tarkotus tehdä jotain muuta. Joku oli taas ilmeisesti käyttänyt jotain toimivaa käännösohjelmaa, koska sanamuodot olivat sitä luokkaa että itsellänikin oli ymmärtämisvaikeuksia aina silloin tällöin. Dinosaurusjuna, ylikirjastotermos ja muut vastaavat sanahirviöt saivat kyllä allekirjoittaneen repeilemään melko pahasti. Palkkaahan firma maksoi 17 taalaa (12 egee)/h, eli pari taalaa alle yliopistolla saamani liksan.

Jos mä joskus sanoin että toi homma koululla ei kehitä mua hirveesti ihmisenä, sotilaana tai apinana, nii voi ju**lauta, toi kääntämishomma kyllä kehitti sitte senkin eestä! Tosin negatiiviseen suuntaan!!! Koko päivä piti istua s**tana sen pölysen näytön eessä polvet sykkyrällä ja selkä kierossa kuin korkkiruuvi! Hyvä ettei jo yhden päivän hiiren raksuttelusta saanut elinikästä tenniskyynerpäätä ja iskiasta! Ehdin pari päivää käydä tossa lafkassa painamassa duunia, ennen kuin koululla alko olemaan enemmän töitä, ja eihän sitä tarttenu paljo miettii et kummassa paikassa oon mieluummin. Yliopistolla on parempi palkka, työmatka on 10 minuuttia, kun se kokonaisuudessaan oli Chatswoodiin 50 minsaa. Puhumattakaan siitä että kun toi kääntäminen oli kuolettavan tylsää ja puuduttavaa, niin duuni koululla on taas rentoa ja mielekästä. Viimeinen niitti meikäläisen kääntäjän uralle tuli siinä vaiheessa kun lukukausi alkoi, sillä opiskelijaviisumi sallii vain 20 h töitä viikossa.

Talven koleimmat hetket osuivat täällä ilmeisesti heinäkuun loppupuolelle, jolloin auringonpaisteessa saattoi olla hetkittäin jopa kylmä. Mutta siinä vaiheessa kun auringo meni pilveen, niin ilmasto muuttui hetkessä, ja oli kylmä, todellakin. Siis semmonen suomalaisten viileä, semikylmä. Ongelma on vain siinä, että täällä leijat ja talot rakennetaan samasta materiaalista, joten yöllä saattaa tulla hieman vilu. Kämppiksillä oli lämmittimet ja kirjaimellisesti 3 peittoa jo toukokuun alusta lähtien, itse puolestani yritin urheasti taistella lämpökatoa vastaan erilaisin keinoin, mutta tulin viimein kylmimmillä hetkillä siihen tulokseen, että ehkä on helpompi vain suosiolla ostaa se lämmitin, varsinkin kun se maksoi vain 20 taalaa.

Tosin sen kanssakin joutuu hieman pelleilemään, Nukkumaanmennessä on kylmä joten lämmitin pistetään tällöin tulille. No, tietysti sitä sitten yöllä herää siihen samaan hikiseen tunteeseen kuin armeijassa silloin, kun joku pösilö kipinämikko oli pistäny kamiinan mansikaksi keskellä suviyötä. Lämmitin off-asentoon (ja se –tanan kipinämikko pihalle, mieluiten mojovan potkun ja kirosanamyriadin saattelemana) ja takaisin pehkuihin, ja yleensä sitä herää vielä juuri tuntia ennen kellonsoittoa siihen, että taas on kylmä, ja lämmitin on pantava takaisin päälle. Ei oo helppoo täälläkään:)

Entäs ne uudet kämppikset sitten? No niinku mä aikasemmin sanoin, nii eihän ne niitä vanhoja kämppiksiä tuu korvaamaan millään lailla, mutta ei ne nyt ihan toivottomia tapauksiakaan oo. Hetkittäin jopa ihan mukavia. Joe on 25.v kiinalaisnuorukainen, joka oli alussa ujo, mutta on jo nyt sopeutunut kevyesti parhaiten joukkoomme. Mukava ja hassu tyyppi. Ranskalainen kämppis on taas todellinen nolla, siis kirjaimellisesti. Tällä siis tarkoitan sitä, että hänen nimensä on hauskasti Nil (=nolla). Geneerisestä ranskalaisen irvikuvasta hieman poikkeava nollaukkeli on myös melkoisen ujohko, ja hengaileekin pääasiassa päivät pitkät koululla muitten ranskalaisten kanssa. Vietnamilaistyttö Hai puolestaan on aikalailla sen korealaisen Soon kaltainen, tosin olivathan tytöt muuten kavereita jo ennestään. Vajaa 30-vuotta ikää mittarissa, ja Haita harvemmin näkyy kotona, syystä tai toisesta.

Tuossa on taas hyviä esimerkkejä muun maailman menosta. Nil ja Joe eivät kumpikaan ole koskaan tätä ennen kokanneet ITSE!!? Siis mitä!!! Kuulemma kotona äiti kokkaa aivan kaiken, ehkä voileipiä lukuun ottamatta. Niin sitä pitää. Tosin kiinanpoika on hanakka oppimaan, ja seuraakin aina silmä kovana vieressä kun kokkailen mitä tahansa, vaikka pelkästä pihvistä munakkaaseen tai vastaavaan. Nil puolestaan on todellinen säästömatkailija. Vuokrien jälkeen ranskalaisen matkabudjetti on 10 taalaa päivässä eikä tippaakaan enempää! Hän ostaakin lähes aina riisiä tai tarjouspapuja, joita saa parilla taalalla. Yhtenä päivänä neropatti löysi jotain maksamakkaran tapaista tarjouksesta, ja tuli taas kotiin heilutellen silavaa voitonriemuisena. Tosin kaverin hymy hyytyi myöhemmin illalla, kun tv:ssä mainostettiin koiranruokaa, joka oli yllättäen identtinen ranskalaisen syömän makkarapötkön kanssa! Pari päivää myöhemmin kaveri jätti lounaan ja päivällisen syömättä, vain voidakseen käyttää seuraavana päivänä 20 taalaa! Tässä vaiheessa meinasin kyllä itsekin tukehtua leipääni! Jotain rajaa sentään!

Kiinalaisellakin oli henki melko hiuskarvan varassa tuossa jokunen viikko takaperin. Etsiskelin päivällä jo pitemmän aikaa kadonnutta palautusjuomapulloani villaa päästä jo repien, kunnes satuin vilkaisemaan jääkaappiin!!!
Jumalautavittuperkelesaatanaaaaa!!!! Joku oli tehnyt jonkun h**vetin mehukoktailin meikän elintärkeään sheikkeriin!! Nyt katkes kyllä kamelin selkä kertaheitolla!! Olin jo työntämässä jalkaani lähimmän oven läpi, kunnes sattuman oikusta selvisikin että syyllinen olikin Ali!!! Jätin kiinalaisen rauhaan, ja koska singaporelainen ei ollut kotona, niin jouduin tukahduttamaan alkamassa olevan verilöylyn tyhjentämällä puoli kiloa suolaa pahaa aavistamattoman rosmon juomasekoitukseen;) Odottakoon vain…

Mutta noin yleisesti ottaen, uudet kaverit ovat sopeutuneet aika hyvin, vielä kun he oppisivat tiskaamaan ja siivoamaan omat jätöksensä. No, parin murtuneen peukalon jälkeen oppimisprosessi nopeutuu yllättävän paljon. Ja olihan tulokkaille annettava jo tutuksi tullut kolmoskämpän tervetuliaiskaste:) (Edit. Harmi, video olikin liian iso. Kyseisessä matskussa Joe tekee "Alit" ja menee jo tutusti kalsarisillaan lainaamaan naapurista sokeria puolen yön aikoihin).

Pari viikkoa sitten järjestettiin myös City2Surf, jonkinlainen Sydneyn läpi menevä juoksukilpailu/pubikävely/syy dokaamiseen. Itse päätin kaikesta innostuksesta huolimatta jättäytyä suosiolla sivustaktsojan rooliin. Edellisillan aiheuttamalla krapu… huomattavalla väsymyksellähän ei ollut mitään osuutta asiaan. Itse asiassa, tuo ”väsymys” aiheutti myös sen, että Alina, toinen niistä meikäläisen tandem-orjista myöhästyi sen verran, että missasimme varsinaisen kisan, mutta kerkesimme kuitenkin Bondi Beachille nauttimaan jälkihöyryistä. Rannalla oli melko arktinen tunnelma, eli siis lähes samanlainen kuin Yyterissä juhannuksena, mutta rohkeimmat surffarit olivat silti uskaltautuneet metsästämään aaltoja. Bondi Beachilta suuntasimme tandemtyttöjen kanssa takaisin Geegaliin, jossa olikin sopivasti yhteiset lounaskutsut menossa, ja varsinkin jälkiruokana toimineet pannukakut vaahterasiirapin ja jäätelön kanssa tekivät yllättävän hyvin kauppansa.

P.S Mikäli joku haluaa niitä aboriginaalien pilvessä tekemiä puuveistoksia, pillejä tai muita käpylehmiä tuliaisiksi, niin suosittelen kyllä miettimään taaloille parempaakin käyttöä. Ohessa pari erehdyttävästi sorkkaeläimiltä näyttävää sikavompattia tai jotain vastaavaa kärsäkästä pussieläintä. Taiteilijat ovat selkeästi maistelleet hieman taikasieniä, koska sikojen keskihinta oli vaivaiset 400 dollaria!!!!!

P.S.S Pekka, älä huoli, dikterituun metsästys jatkuu edelleen.

Ja tarina jatkuu...

En ollut hirveän iloinen siitä henkisestä puukosta, jonka olin löytänyt kylkiluideni välistä, vaikka toisaalta, seniorin julkinen avautuminen tiesi sitä, että meikäläisen oma homáge muiden silmissä nousisi kohisten. No, tuon seuranneen päivän kahakoista voisi kertoa jo ihan omat satunsa, mutta koska tarinan pitää kuitenkin jatkua, niin todettakoon nyt lyhyesti, että kyllähän siitä oma hampaiden kiristelynsä seurasi, mitä jatkui koko päivän, kuitenkin siten, että kaikki pidettiin pinnan alla. Itse käyttäydyin kuin en olisi edes tietoinenkaan asiasta, päinvastoin, olin sitäkin ystävällisempi:) Miksi paljastaa että tiesin kaverin tietävän… Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä. Harmi vain, että vastapuolikin oli ilmeisesti tutustunut Sun-Tzun epistolaan, ja tästä seurasikin ankara veitsienheittokisa, jossa teräaseiden virkaa toimittivat ironia ja sarkasmi, huumorilla naamioituna. Itse tiesin hänen hänen tietävän, hän korkeintaan arvasi meikäläisen luulevan hänen tietävänsä. Varsin mielenkiintoista.

No, palatakseni varsinaiseen juoneen, ohjelmassa oli siis jo ensimmäiseltä lukukaudelta tuttu Tandem event, jossa ”kokeneet” peer networkerit ottaisivat jonkun uusista opiskelijoista siipiensä suojaan. Itse tapahtuman alkaessa porukka alkoi valua jonossa pääaulaan, ja itse luonnollisesti asemoin vaununi heti oviaukon välittömään läheisyyteen, josta pääsisin tekemään valintaliikkeet nopeiten. Ja tällä kertaa meikäläisellä olikin mielessä vain yksi maali, jonka havaitsinkin jonon loppupäässä. Juttelin samalla kohteliaasti muille, vaikka pidin silmällä ranskattaren etenemistä jonossa. Positiivista oli se, että mimmi oli luvannut jo orientaation jatkoilla olevansa meikäläisen pari. Negatiivista taas oli se, että olin melko varma että tuo keskiviikon väärinkäsitys olisi kumonnut kaikki aikaisemmat lupaukset!

Olin kuitenkin varma että pystyisin hoitelemaan tämän casen. Tyttö oli sisällä. Päätin käyttää itsevarmuuden ja jonkun naurettavan sukkeluuden yhdistelmää (mikä tekee normaalisti 25-50 pistettä damagea, riippuen vastustajan armorista). Astuin leuka pystyssä tytön näkökenttään, ja tajusin lähes välittömästi olevani pahemmassa kuin pulassa! Säihkysilmällä oli ilmeisesti auto-frost aktivoituna, koska pystyin hädintuskin näkemään juuri huurustuneen hengitykseni läpi! Kimuli loi meikään puhdasta lyijyä läpäisevän tuijotuksen, jonka jäätävyys oli sitä luokkaa, että jopa jääkarhu olisi värissyt vilusta! Tämä katkoi seuranneelta hyökkäykseltäni jo parhaimman terän, ja ilmeisesti tytön evade-abiliteetti oli luokkaa +130 %, koska kaikki yritykseni menivät ohi oikealta ja vasemmalta! Ei kai sitä kukaan nyt noin pitkävihainen voi olla!!! V***u! Yritin viimeisenä tekonani jäljitellä jonkunlaista koiranpentuilmettä, mikä ikävä kyllä meikän tapauksessa päätyi näyttämään lähinnä molossikoiran takapuolelta, ja tulos oli tietenkin arvattavaa luokkaa! Tappioon alistuneena hävisin nopeasti paikalta, mutisten jotain siitä, että olin luvannut appiukolle mennä sen kanssa karsimaan anoppilan koivikkoa. Perkelesaatana!!!

Kaikilla suurilla sotakomentajilla on aina varasuunnitelma vihollisen yllätyshyökkäyksen varalle, mutta itse en nähnyt B-suunnitelmaan kuuluvia hispaanoja lähimaillakaan! Oli siis C-suunnitelman aika! Pahaksi onneksi suurin osa tästä suunnitelmasta muodostui improvisaatiosta ja reaktionopeudesta, koska parinmuodostus oli jo täydessä vauhdissa! Kvalitatiivisen strategian epäonnistuessa päätin kompensoida kvantitatiivisella suorituksella, ja loppujen lopuksi onnistuinkin parit…pariutumaan itärajan takaa kotoisin olevan Alinan kanssa. Ja koska pitihän tästä jotain profittiakin saada, niin siinä hetken jakomielisyydessäni otin myös toisen tandem buddyn, Annin, joka oli ilmeisesti kotoisin Jordaniasta.

Aktiviteettien jälkeen sisäpiirille oli luvassa vielä Bonnien läksiäiset yliopiston välittömässä läheisyydessä toimivassa baarissa, The Loftissa, ja jostain syystä sain myös kutsun sinne. No, hauskaahan sielläkin oli, tosin se sama säilänvääntö ja hampaiden kiristely jatkui myös siellä.

Seuraavana maanantaina oli lukukauden viralliset avajaiset bisneskampuksen ulkopuolella, jossa paikalla olivat kaikki vähänkin virkaatekevät ja muut hihhulit, ja siellähän palkittiin myös ne ”puunaamaisimmat” networkaajat suurien puheiden saattelemana. Odotin jo upouuden BMW:n avaimia, mutta sainkin vain lasikuulan jonka sisällä oli pienoisyliopisto, sekä kunnian soittaa kanslerin kanssa kellotornin kelloa. Suosionosoitus, joka oli tätä ennen suotu vain viidelle yhtä vähäonniselle. Tein samalla myös tuttavuutta networkaajien uuteen koordinaattoripäällikköön, Sabrinaan. Eihän sitä tiedä että milloin moisista kontakteista on hyötyä:)

Loppuviikko menikin sitten joko töiden tai koulun merkeissä, mutta torstaina oli luvassa ensimmäiset futispelit omassa porukassa. Ja joukkueen perustaja/kapteeni/meikäläisen mukaankutsuja sattui olemaan arvatenkin… Niinpä niin, juuri SAMA tyyppi jonka kanssa olin mitellyt verbaliaani aikaisemmin! Tosin eipä tiennyt jannu etukäteen, kuinka kivuliaaksi tuo kutsu sattui osoittautumaan.

Asetuimme eri puolille (sattumaa vai ei?), ja pistimme pelit käyntiin. Ja vaikka kaveriporukassa pelattiinkin, niin kyllähän se on sanomattakin selvää, että kun on uroksista kysymys niin testosteronin ylituotanto on käynnissä heti alusta alkaen, oli lajina sitten ristipisto tai perhosuinti! Vajaan vartin pelin jälkeen yksi vastapuolen pelaajista yritti karata keskeltä läpi, epäonnekseen meikän vahtivuorolla! Olin juuri saanut itseni vauhdikkaaseen sivuttaisliikeeseen, joka risteäisi hyökkääjän kanssa kurssilla 14-30. Pistin alitajuisesti merkille että reviirilleni tunkeutuja näytti yllättävän tutulta, ja ilmeisesti kuolemaa kerjäävä hyppyrotta kuulikin pikajunaa muistuttavan puuskutukseni! Hän käänsi päätään, ja näin jo tutuksi tulleet silmämunat, jotka pullistuivat kauhusta nähdessään nopeasti lähestyvän brontosauruksen sivupersoonan!!!

KREEGAH!! Lumppujussi onnistuikin kuitenkin jarruttamaan viime hetkillä siten, että läpijuoksun sijaan pyyhälsinkin hänen editseen etäisyydeltä, jonka mittaamiseen olisi tarvittu mikrometria! Ikävä kyllä primitiiviseen karjahdukseeni reagoinut luu-uloke, joka tunnetaan toisissa piireissä myös Rankaisijana, (tai vaihtoehtoisesti meikän kyynerpäänä) otti automaattisesti taisteluasennon ja kohtasi vastustajan leukaluun noin 500-700 kilonewtonin voimalla! PA-TAM!!!

Tästä aiheutui noin 2500-3500 megapascalin paine, mikä puolestaan resultoi siten, että vajaat 75 kiloa aussilihaa löysi itsensä seuraavaksi nurmen pinnasta! Perhana! Jo kääntyessäni olin pahoillani, vaikka toinen puoli meikästä hyppi tasajalkaa ja teki aaltoja! Kylmä totuushan oli se, että kyseessä oli todellakin pelkkä urheilutekninen onnettomuus, pelin tuoksinassa sattunut hieman raisumpi yhteenotto. Tosin tällä kertaa se osui kyllä niin OIKEAAN paikkaan kuin vain mahdollista:) Mutta tehtäköön selväksi, että olin myös OIKEASTI pahoillani. Kaveri näki hetken tähtiä, mutta onneksi (harmi) pysyviltä vahingoilta säästyttiin, ja peli jatkui hetken päästä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Myöhemmin samana iltana oli ensimmäinen yhteinen Tandem Coffeen –nimellä kulkeva tapahtuma, johon kaikki networkaajat ja heidän buddynsa ottivat osaa. Kekkereiden jälkeen osa networkaajista suuntasi keskikeppanoille viereiseen pubiin, The Loftiin, mutta itse ajattelin vanhojen tapojeni mukaisesti passata. Kunnes telomani sankari suoritti toiseksi kohteliaimman eleen, minkä mies voi toista miestä kohti tehdä, ja PYYSI meikäläistä mukaansa oluelle. No prkl, kun kaveri kerta ojensi käden, niin olihan siihen pakko tarttua. Loftissa itse puolestani tein sitten sen kohteliaimman eleen, ja TARJOSIN kaverille kaljan, vähän niin kuin anteeksipyynnöksi jomottavasta leuasta. Ja siinä sitten oluiden äärellä juttelimme kuin parhaimmat toverit, kuitenkin varoen visusti edes sivuamasta aikaisempia tapahtumia, aina keskiviikosta asti. Kuohuva mallas kuitenkin sinetöi äänettömän rauhansopimuksen, ja sanan säilät pistettiin takaisin tuppiin.

Perjantaina vietinkin koululla sitten makeat kahdeksan tuntia, koska kyseessä oli intensiivimuodossa oleva kurssi. Illalla olisi Loftissa ollut (taas) jotkut kekkerit unionin työntekijöille, mutta itselläni oli samaan aikaan asuntolan grillibileet Geegalissa, joten ajattelin skipata työkekkerit. Mutta jo torstaina tuon Tandem-tapahtuman yhteydessä pomoni oli tullut etsimään meikäläisen sieltä reilun sadan opiskelijan joukosta, vain vaatiakseen läsnäoloani kekkereihin, ja vielä perjantaina pomo soitteli kahteen otteeseen perääni, vain varmistaakseen että olen tulossa! Kiiruhdin ikuisuuksia kestäneen luennon jälkeen kotiin, otin hetkeksi osaa grillibileisiin, jonka jälkeen suuntasin sinne Loftiin. Ja paikalla olivat lähes kaikki unionin työntekijät, fitness centeriä lukuun ottamatta. Katselin hetken ihmeissäni ympärilleni. Paikalla oli lukuisia nuoria sihteereitä/assistentteja, siis oman ikäisiäni donnia, joita en ollut aikaisemmin nähnytkään!;) Ensimmäiset kierrokset olivat ilmaisia, mutta itse ajattelin rajoittaa juomiseni maksimissaan kolmeen kaljaan, koska seuraavana aamuna varttui vielä toinen setti 8 h luentoja.

Mukana oli myös hyvä kaverini, Mr. Fijin poika, Ratu, joka työskenteli kanssani aina silloin tällöin, ja hän yrittikin saada meikäläistä juomaan kanssaan, mutta tuloksetta. Mutta sitten kun yhtälöön lisättiin nuo yllä mainitut sihteerinalut, niin johan siinä olisi heikompikin mieli taipunut;) 3 juomaa vaihtui ensin neljäksi, sitten neljä viideksi, viisi kuudeksi… Kello oli about 2015 kun tajusimme olevamme lievässä laitamyötäisessä! Seuraavaksi kävimme kuokkimassa viereissä baarissa olleita helleenisen seuran kreikkalaisbileitä, joissa oli 1000 taalan ilmainen piikki, mutta valitettavasti meidät ”heitettiin” pihalle parin ilmaiskierroksen jälkeen, kun kävi ilmi ettemme olekaan kreikkalaisia. Tosin tämäkin tapahtui Loftin baarimikon toimesta, ja hän lupasi meille (siis minä, Ratu + 6 sihteeriä/assaria/mitä lie maitokannua) ilmaisen kierroksen, mikäli lähtisimme suosiolla takaisin Loftiin. Eipä tarvinnut kauaa suostutella. Ratu tutustutti meikän loistavaan drinkkiin nimeltä Jägerbomb (siis lasi RedBullia+jekkushotti), joka oli lopulta niin hyvää, että päädyimme juomaan niitä 10!!! Jägerit+Coronat+muutama viskikola (Ratun valinta), ja meikän suunnitellut kolme drinkkiä olivatkin vaihtuneet jum***uta kuuteentoista!!! Tässä vaiheessa jo puolet sihteereistä oli tippunut kyydistä, ja Ratukin alkoi osoittaa vakavan juopumisen merkkejä. Kuin sattumalta, myös grillibileiden porukka tuli Loftiin jatkoille, ja bailasinkin heidän kanssaan aina kahteen asti, ennen kuin tajusin lähteä kotiin.

Onneksi olin tajunnut kiskoa loppuillan vettä kuin kameli, joten viiden tunnin päästä tullut herätys ei ollut aivan niin järkyttävä kuin olisi saattanut kuvitella, tosin ei se kyllä ollut sieltä mukavimmastakaan päästä. Luentojen jälkeen ehdin vetäistä kotona tunnin päiväunet, joiden jälkeen olikin vuorossa lähtö entisten kämppisteni tupareihin!!! Juhlien teema oli ”supersankari tai pahis”, mutta itselläni oli ollut aika liian tiukalla, koska teema julkistettiin vain 4 päivää aikaisemmin, ja itse olin töissä+töissä+2x intensiivi, joten en kerennyt asua hankkimaan. Ja sitä paitsi Hulk oli viety;)

Olin aivan poikki jo edellispäivän juopotteluista, puhumattakaan puuduttavista luennoista, ja ajattelin ensin ottaa mukaan vain 3 breezeriä, mutta hetken mielijohteesta otin vielä seuraksi täyden Finlandia-pullon, ihan vain varmuuden vuoksi. V***u mikä erehdys tosiaankin! Siinä vaiheessa kun saavuimme bileisiin, niin jo kaksi ”heroa” oli tipahtanut kyydistä, ja varsinkin juomapelien alkaessa sankareita tipahteli tasatunnein. Pelasimme taas jo synttäreiltäni tuttua syntisen hauskaa (sekä juovuttavaa) korttipeliä. Batman-Tim teki meikäläisestä deitin heti alussa, mikä tarkoitti sitä että kun hän juo, niin minä juon. Seuraavaksi joku älykääpiö pääsi luomaan säännön, jonka mukaan ei saa osoitella sormella, tai joutuu juomaan, ja Tim rikkoikin sääntöä koko loppupelin tarkoituksella, vain jotta saisi meikän juomaan. Tosin tietysti lepakkomies joutui itsekin juomaan samalla, ja tämä kostautuikin hieman myöhemmin. Ensimmäinen peli päättyi saksalaisen Janettin epäonneksi, ja tyttö joutui juomaan sen kuuluisan kuninkaan kupin.

Seuraavan pelin alkaessa Batman oli jo kuutamolla, mutta meikää yritettiin juottaa edelleen. Virhe! Ningning teki Timit, ja deittasi meikän, mutta itse deittasin heti perään Alin, ja kierrosta myöhemmin loin säännön jonka mukaan myös toinen kämppikseni Sharon joutuisi juomaan aina kun itse joisin. Ja vielä perään joku loi säännön, jonka mukaan kaikki joutuisivat juomaan, mikäli hieman juovuksissa (apinan lailla kännissä) oleva viittasankari-Tim joutuisi juomaan. Aika mielenkiintoinen ketjureaktio. Jos Tim joisi, joisi myös Ningning, mikä tarkoittaisi sitä että meikä joisi, ja tällöin Ali ja Sharon joutuisivat myös seuraamaan perässä. Itse tietysti join välillä myös huvikseni tai rikoin muuten vain muita sääntöjä, vain saadakseni Alin ja Sharonin mukaan tunnelmaan (täysin juovuksiin):) Ja tietysti omaa kurkkuani kuivasi edellisillan jälkeen hieman (aivan vietävästi), joten nestettä kului hieman odotettua enemmän (todella reippaaseen tahtiin).
Olin myös tosi ystävä ja yritin saada Carloksen hieman juovuksiin (kaatokänniin), ja tarjoilin hänelle hieman laimennettua colaa (vodkaa).

Kierrosten edetessä myös Ali joutui juomaan ison kupin, minkä jälkeen hän olikin melko väsynyt (perseet olalla). Ja se Finlandia! Kolumbialaiselle tarjoamaani pientä drinkkiä (tappopaukkua) lukuun ottamatta join itse muutaman kulauksen (koko pullon), ja tämän jälkeen aloin itsekin olla hieman huppelissa (kännissä kuin kala). Tähän kun lisäsi sen tosiasian (surullisen faktan) että jouduin juomaan viidennen (seitsemännen) kierroksen kuninkaan kupin, joka onneksi oli vain puolillaan (aivan täynnä), eikä siellä ollut kuin yhtä (ainakin neljää) eri juomaa, eikä ainakaan kaljaa (no todellakin oli) eikä vodkaa (sitäkin, raakana), niin tunsin itsekin olevani pitkästä aikaa (viimeksi eilen) hyvin, hyvin väsynyt (täysin räkäkännissä).

Lopetimme kemut (infernaaliset juomarallit) pikapikaa tämän jälkeen, koska suurin osa vieraista ei enää jaksanut juhlia (pysyä tolpillaan), puhumattakaan siitä että lepakkomies oli palannut luolaansa (makasi ketarat ojossa). Onneksi saimme Sharonin ritarilliselta (juntilta) poikaystävältä kyydin kotiin, koska varsinkin Alilta oli välillä todellisuus vähän hakusessa (filmi lähes täysin poikki).

Draamaa, draamaa, draamaa...

Disclaimerina heti tähän alkuun, joskus aikaisemmin oli puhetta siitä, että tietynlaiset tarinat jätetään plokissa vähemmälle huomiolle, lähinnä siitä syystä että muuten blogi olisi tällä hetkellä reilut puoli sivua lyhyempi kuin teos nimeltä Ruotsin sotasankarit. Tämä kuitenkin tekisi lokista noin miinus neljän sivun mittaisen, ja tällöin pelkästään irrationaalilukuja vertailemalla kyettäisiin päättelemään, että lukijoiden määrä olisi kääntäen verrannollinen yhtälön 4♠^-7/0.5Y+Ω neliöjuureen…Kunhan tästä muistetaan vielä vähentää gamma ja neljä hattua.

Tällä kertaa kuitenkin luontoilmiönä kesäolympialaisiakin harvemmin sattuva tapahtuma korreloi muun tarinan kanssa lähes yhtä voimakkaasti kuin hippodromin mondo Suomen kisajoukkueen menestyksen kanssa, joten vastuuvapauslausekkeen ja Ruotsissa vuonna 1962 julkaistun 13§ pykälän nojalla (joka tosin kumottiin vuosia myöhemmin, lähes samaan aikaan kuin YK pakotti Ruotsia luopumaan heteroille suunnatusta kuolemantuomiosta) kirjoittelen taas vaihteeksi pelkästään sitä mitä sylki suuhun tuo, ja reklamoinnit ja muut itkut voitte suunnata suoraan sinne minne aurinko ei paista. Mikäli kuitenkin tunnette itsenne loukatuksi tai hyväksikäytetyksi (jos jälkimmäisen aiheuttaja oli Urkka-setä tai Jorma-eno, niin tämä ei ole ehkä oikea paikka avautua), niin voitte täyttää punaisen kaavakkeen, johon pistätte tarkat perustelut, käyttäen riviväliä 1.5 ja mieluiten Arial-, Times New Roman- tai IamAFaggot –fonttia. Valitus on palautettava artikkelin lukemisesta seuraavaan iltaan klo 2000 mennessä, joko Greenwichin tai Malmön aikaa käyttämällä. Käsittelen valituksen kolmen vuoden kuluessa tai kun wc-paperi seuraavan kerran loppuu.

Palatakseni keskiviikkoiltaan, astuimme Alin kanssa yliopistolle, josta illan kekkerit alkoivat. Marssimme reippaasti kohti pääsalia, kunnes ovella vanhempi yliopiston kanttura pysäytti meidät, tokaisten että juhlat ovat vain uusille opiskelijoille. Sain taas toteuttaa mielitekojani.
”Katoppa tosta vippilistasta J-kirjaimen kohdalta joku nimi, ja arvoppa sitten hetki että täsmääkö se mun henkkareihin”

Mutta ennen kuin ovenvartijan virkaa tekevä puolisokea viidakkopöllö ehti toimittaa antamaani pyyntöä, ilmestyi koordinaattoripäällikkömme Bonnie paikalle kuin tilauksesta, vieläpä ylimääräisen viinilasin kanssa, joka muuten sopi käteeni kuin nyrkki naapurin poskiluuhun. Sauvignon Blancin lisäksi Bonniella oli joku muukin yllätys minulle, mutta siitä keskusteltaisiin kuulemma lisää seuraavana päivänä, sikäli mikäli selviäisin koululle asti juhlien jälkitumuissa. No, asiassa olikin enemmän kuin pelkästään yksi mutta. Olin lupautunut töihin seuraavaksi päiväksi (virhe numero úno), ja sen lisäksi olin lupautunut myös tekemään viimeisen pakollisen Network-vuoroni seuraavana päivänä (virhe numero dós). No, mutta niin kuin kissalla on yhdeksän elämää, niin oli mullakin suunnitelmia ton varalle, jopa useampia, ongelma oli vain siinä, etten vielä tiennyt että mistä narusta vetää.

Purjehdin sisään juhliin, vain havaitakseni taas että dress codena toiminut smart casual oli ilmeisesti valunut kahdelta kolmannekselta taas ohi korvien, koska taaskin huppari/collegemeri velloi ympäriinsä, ja vain sieltä täältä pilkotti jotain siistimpää. Koska seuraavana päivänä oli töitä, niin ajattelin aloittaa varovasti, mutta jostain syystä noin 5520 sekuntia myöhemmin olin kumonnut tuon valkoviinin seuraksi 6 lasia samppanjaa. Ilmainen viina teki siis kauppansa. Ja jukoliste, kavereita kyllä riitti. Tuo networkaaminen oli erinomainen tapa laajentaa kaveripiiriä ihan mihin ilmansuuntaan tahansa. Tuntui kuin olisin tuntenut jokaisen. Aina kun siirtyi seurueesta toiseen niin joutui heittämään halaukset, yläfemmat tai muut vastaavat mustan miehen käsien pyörittelyt. Ja vaikka alkuperäisen taistelusuunnitelman mukaan jo ensi kohteessa oli tarkoitus suorittaa taktisia liikkeitä, niin tällä kertaa homma meni kuitenkin melko nestemäiseksi… Ainakin siihen asti ennen kuin siirryimme jo tutuksi tulleeseen germaanisen bunkkerilinnoitukseen, siis Löwenbrau Kelleriin.

Lyhyesti ja ytimekkäästi, ilta oli mitä mainioin. Kavereita ja hauskaa riitti joka sormelle, ja tämä oli juuri niitä iltoja jolloin olisi tehnyt mieli monistaa itsensä ja olla vähintään neljän eri daam…neljässä eri paikassa samaan aikaan;) Tämä nyt ei tietenkään ole vielä mahdollista, joten tyydyin vain sukkuloimaan paikasta toiseen keskimäärin kolmen parsekin tuntinopeudella ja yritin samalla pitää huolta viskositeettibalanssistani. Illan aikana tuli myös hieman sovellettua strategista ad hoc –johtamista, koska tilanteet vaihtuivat lennosta vähän turhankin nopeasti. Suunnitelmissa ollut tulinen romanssi sen hispaanoplikan kanssakin vaihtui vähintäänkin kyseenalaiseen lähentely-yritykseen, joka sekin kohdistui kaiken lisäksi edellä mainitun tytön kaveriin. No, sen siitä saa kun yrittää lentää ilman kunnon tutkamiestä (Ali huiteli jossakin omilla asioillaan). Illan edetessä (ja meikäläisen juopuessa) alkoi olla kuitenkin pikku hiljaa selvää, että tulevaisuudessa meikäläisen kannattaisi opetella hieman ranskaa, mikäli haluaisin tulla tulevan appiukkoni kanssa toimeen. Hetkonen, ehkä tässä nyt vähän ennakoitiin, kuten myöhemmin ikäväkseni huomasin. Välillä kävin kilistelemässä tuoppeja vanhempien (=kokeneempien) networkereiden kanssa, ja pistin jo tällöin alitajuisesti merkille, että pojat olivat ilmeisesti melko ystävällisellä päällä, koska tarjoilivat juotavaa toiselle näistä nuorista ”johtajattarista” oikein olan takaa. Aina oli vähintään kaksi eri jätkää ojentelemassa lompakkoaan.
Kuittasin asiasta jopa ääneen, mutta kuulemma parhaita ystäviähän tässä vaan oltiin. No, aika sama mulle minne kollit rahojaan syytää, itse en todellakaan aikonut asettua jonon jatkoksi, vaan suuntasin takaisin Pariisin kiertueelle.

Tässä välissä sattui hauska tilanne. Olin juuri tiskillä, kun viereeni tupsahti ihan mukiinmenevän näköinen daami, ja muistini perukoilla oli hämärä kuva että hän olisi myös ollut peer networker. Tyttö katseli meikää hetken päästä varpaisiin, ja tokaisi melko kuluneen fraasin, joka liittyi jotenkin siihen että kaikki hyvät miehet ovat joko varattuja tai homoja. Öh, en muistaakseni kantanut sormusta, ja tyttö kommentoikin heti perään mieltymystäni pinkkeihin kauluspaitoihin sekä limenkeltaisiin nahkatakkeihin. No joo, pitää myöntää, kyllä mä itekkin tiesin että noilla fantsuilla kuteilla mä… Siis voi v*ttu! Limenkeltainen??? Fantsu??? Pitäsköhän mun alkaa huolestua sanavalinnoistani? Siis tarkotus oli sanoa että kyllähän mä jo lähtiessä tiesin että alternatiivisella asuvalinnallani (puhumattakaan ylivaaleasta hyppyritukasta tai kaikenmaailman hihhulikoruista) tasapainottelisin aika lähellä sitä demilitarisoitua vyöhykettä mikä erottaa heterot ja ruotsalaiset.

Normaalioloissa olisin saattanut tarttuakin täkyyn, mutta nyt kokouspöytäkirjaan oli merkitty jotain aivan muuta. Taas vaihdettiin baaria, ja suunnitelmistani huolimatta eksyin takaisin siihen networker –jengiin, ja ennen kuin huomasinkaan, niin otin jo osaa yksityiseen evaluointihaastatteluun, joka jostain kumman syystä suoritettiin hieman pimeämmässä nurkkauksessa. Tosin ei tarpeeksi pimeässä, kuten myöhemmin (taas) tulin huomaamaan. En edes tiedä että miksi olin alunperinkään suostunut moiseen, mutta ehkä säihkysäären tarjoamalla Gin Tonicilla (tyyliä, pojot siitä) ja kiristämälläni lupauksella siitä, että saisin kuittauksen seuraavan päivän PN-tehtäviin olematta paikalla, oli oma vaikutuksensa. Ja kyllähän sen tietää, että kun ihmiset ovat hieman etukumarassa nautittuaan tavallista enemmän keimonsteria, niin asioita joita ei pitäisi tapahtua, tapahtuu kuitenkin. Olin ilmeisesti juuri myynyt muutakin kuin sieluni.

Hetkistä myöhemmin havahduin siihen, että illan varsinainen AGENDA oli kuitenkin vielä kesken, ja poistuin välittömästi rikospaikalta, vain huomatakseni, että eräs tietty tummakutrinen ranskatar seisoi vain vajaan kymmenen askeleen päässä äsken vielä pimeäksi nurkkaukseksi luulemastani paikasta. NAPS! Joko meikäläisellä oli vain uskomattoman paska säkä, tai sitten kohtalo näki taas uuden tilaisuuden nöyryyttää allekirjoittanutta… Yritin kuitenkin pelastaa sen mitä jäljellä oli, ja noinkin lyhyellä varoitusajalla tuotin uskottavan tarinan juuri aloitetusta kemoterapiasta ja viimeisistä hyvästeistä… mikä ei kuitenkaan jostain syystä vakuuttanut vastapuolta tarpeeksi, vaan päädyin seuraavaksi katselemaankin korkokengissä suoritettua pikamarssia! Ilmeisesti yritykseni diversifioida riskiä sijoittamalla munia mahdollisimman moneen pesään ei toiminutkaan halutulla tavalla! Prkl! Päätin lievittää kiputilaani nauttimalla lisää nestemäisiä hallusinogeenejä.

Vaihdoimme taas nautiskelutiloja, ja itse kulutin loppuillan egosentrisesti tuijotellen jatkuvasti täyttyvän Smirnoff Ice –pullon läpikuultavaa pohjaa, yrittäen sitä kautta löytää loogisen selityksen maailmankaikkeuden visaisimpiin kysymyksiin, kuten petetyn naisen lepyttämiseen tai douglas-kuusien olemassaoloon. About tuntia ja vahvuudeltaan X määrää tyhjää neitivodkapulloa myöhemmin päätin ottaa kompassisuunnaksi 35-00, koska aamulla pitäisi vielä vääntäytyä töihin.

Aamulla kuulin tulokset myös Alin ristiretkeltä, ja uskomatonta kyllä, vaikka oma seikkailuni lähenteli komediaa, niin romeo vei tässäkin voiton. Ali onnistui rakentamaan skenaarionsa nätisti päällekkäin, ja eräs ulkopuolinen henkilö, joka sattui tuntemaan puolet Alin prospekteista, osui vahingossa todistamaan jotakin mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja tästä alkoi mielenkiintoinen ketjureaktio, joka vei lopulta 5/6 alkuperäisistä kohteista. Ja vaikka yritin auttaa Alia pehmittämään viimeistä kohdetta (edellistä tulosta tosin vielä tietämättä), niin olihan se aika sanomattakin selvää, että useampi kokki ja… No, saatiin ainakin 6/6 täyteen. Luulin että viikon komediaannos oli tässä. Olin jälleen väärässä.

Kun itse suuntasin töihin, niin Ali suuntasi suorittamaan päivän networkaamistaan, tehtävää jonka luulin illalla kuitanneeni. Väärin! Ilmeisesti alipäällikkönä toimiva donna oli vetäissyt edellisillan seikkailuista palkokasvin tai muun vastaavan juureksen nenäänsä, ja meikäläisen oli turha odotella minkäänlaista kuittausta! No, onneksi Ali vikkelänä miehenä signeerasi meikäläisen tehtävät hoidetuiksi heti kun valvojan silmä vältti, ja jälleen oltiin kuivilla. Tai no ainakin melkein.

Suureksi yllätyksekseni Bonnie ilmoitti aamulla että kansleri, yksi koulun isoimmista jehuista, oli nimennyt kaksi parhaiten esiintynyttä networkaajaa. Virkaatekevä päällikkö oli mitä ilmeisemmin ollut KÄNNISSÄ, koska valinta osui jostain Luojan tietämättömästä syystä meikäläiseen! Ilmeisesti olin oli siis tehnyt jotain oikein, vaikka tosin määrittelyperusteena olisi mun kohdalla pitänyt olla ”vuoden puunaama”, sen sijaan että se oli ”outstanding performance”. Noh, kyllä se päivä näköjään sittenkin paistaa sinne risukasaankin. Jobinpostia oli kuitenkin luvassa myöhemmin.

Koska vietin aamua lukuun ottamatta suurimman osan torstai-päivästä jahtiklubilla maalaushommissa, niin mulla ei ollut aavistustakaan koululla kasvavasta probleemasta. Vasta kun saavuin kotiin, niin Ali paukkasi päätä pahkaa huoneeseeni.
”Bro, you are soooo fucked right now!”

Ali kertoi että edellisillan tapahtumat olivat olleet koko päivän tapetilla, varsinkin tietty osuus niistä, koska siihen liittyi ilmeisesti jo vuosikausia jatkunut yksipuolinen romanssi, jossa osapuolina olivat koko Peer Networker –jengin miespuolinen johtaja, (ei virallisesti, mutta henkisesti) ja tämä yllä mainittu päällikkögimma, tosin tietämättään. Ja tämä neitosen juottoskenaario oli vain osa poikien suurempaa, lukuisia taka-ajatuksia sisältävää suunnitelmaa, ja meikäläinen sattui vain vahingossa osumaan ristituleen… Ja sattuneesta syystä, seniorit eivät olleet kaikkein tyytyväisimpiä siihen miten illan tapahtumat etenivät. Hah, en tiedä että pitäisikö itkeä vai nauraa, nämä kanankoipiset itkuiikat olivat kuulemma jopa ”varjostaneet” meikää viimeisessä baarissa, ihan siltä varalta että tekisin jotain peliliikkeitä, joita he voisivat raportoida sitten eteenpäin. Absurdisti huvittavaa (ja samalla lakonisesti surullista) tilanteessa oli se, että meikästä ja tästä pomojannusta oli tullut viime päivien aikana todella hyviä kavereita, ja tämän juottolaskenen yhteydessäkin oltiin kolisteltu tuoppeja kuin tosi ystävät.

Ja jotta paradoksi olisi täydellinen, niin mulla ei TODELLAKAAN ollut mitään jatkosuunnitelmia tapahtuneen varalle. NADÁ! Kunnes kuulin että kyseinen ”kaverini” oli tapauksen tiimoilta panetellut meikää koulussa, vaikkakin vain lievästi. Uroksena ymmärsin hänen riipaisevat lemmentuskansa, mutta… Meikäläinen kun sattuu olemaan ÄÄRIMMÄISEN kilpailuhenkinen, puhumattakaan jääräpäisyydestä tai muista hyveistäni… Haistoin verta, tosin kuvaannollisesti. Perjantaina olisikin luvassa seuraava yhteinen tapahtuma. Ei tosin legendaarisesti aamunkoitteessa, mutta olin varma että John ja Clint eivät pistäisi hieman myöhempää ajankohtaa pahakseen. *Länkkärimusiikkia* Päätin kiillottaa kannukseni ja öljytä kuudestilaukeavani. Kaivoin stetsonini esiin ja mietin hiljaa mielessäni, kääntyisikö Samuel Colt haudassaan haistaessaan palaneen ruudin käryä vielä kerran.
Olin valmis eeppiseen kaksintaisteluun, mano ý mano…*Länkkärimusiikki häipyy hiljalleen*

Orientaatio: Uudet kujeet

Uusi lukukausi alkoi reilu viikko sitten, ja uusille opiskelijoille järjestetiin jo tavan mukaan orientaatioviikko, johon itsekin otin puolisen vuotta sitten osaa, silloin tosin tulokkaan roolissa. Tällä kertaa olin myös mukana, mutta nyt vuorostaan jo aikaisemmin mainitun Peer Networkerin roolissa. Siinä missä Lappeenrannassa tuutorit ottavat kontolleen pienryhmän verran uusia opiskelijoita, niin täällä puolestaan reilut 200 Networkeria ottivat vastaan koko lauman uusia opiskelijoita, joista reilut 1000 saapuivat maanantaina paikan päälle. Toimintaa johti koordinaattorimme Bonnie, jolla oli apunaan 4 palkallista, täysipäiväistä Peer Networkeria, joista kaksi sattui olemaan vielä hieman tavallista hemaisevampaa yksilöä. Krhm. Mikäli jollakin asianomaisista sattuisi olemaan vielä lievähkö fetissi ylemmän auktoriteettiaseman omaavia kimuleita kohtaan, niin seuraavista päivistä voisi jopa muodostua mielenkiintoisia. –Köh- *Ajattelinko juuri ääneen?* Siis itsehän otin kuitenkin roolini erittäin ammattimaisesti vastaan, niin kuin kaiken muunkin elämässäni, onhan siitä jo tämä akateeminen blogikin esimerkkinä:)

Olimme ilmoittautuneet Alin kanssa aamupäivän vuoroon, koska silloin saapui suurin osa meidän ikäisistä, kun taas illalla olisi vanhempien postgraduate-opiskelijoiden vuoro. Jaossa oli erilaisia tehtäviä, aina ruokien tarjoilusta Help Deskiin, mutta onneksi keplottelimme itsemme Alin kanssa parhaaseen ryhmään, jonka tehtävänä oli yksinkertaisesti ”mingling”, eli uusille opiskelijoille jutteleminen ja ensi kosketuksen tekeminen. Käytännössähän kyseessä oli siis yksipuolinen speed dating, joissa osaava PN pystyisi screenaamaan melko monta kohdetta mahdollisimman lyhyessä ajassa ja… Siis Alihan oli tuolla kannalla, itse otin otin homman ammattimaisesti ja ajattelin vain uusien opiskelijoiden parasta. Ainakin ensimmäiset 5 sekuntia.

Lyhyen alkubriiffin jälkeen ensimmäiset opiskelijat alkoivat valua paikalle. Ali säntäsi jo kolmannen opiskelijan, pienen aasialaiskissan kimppuun, kun itse vielä mietin siirtojani. Avaus oli suoritettava mahdollisimman vahvasti, sillä ensivaikutelmaa on vaikea muuttaa, ja ensikosketus loisi tietyn standardin, johon myöhempiä suorituksia verrattaisiin. Kyseessä oli myös oma kredibiliteetti muitten silmissä, sillä jos saavut loistoautolla juhliin, niin jokainen olettaa sinun olevan rikas, kun taas Fiat Marealla saapuminen johtaa oletukset keittiön apupojaksi. Väki alkoi lisääntyä. Tiesin että aikarajani alkoi umpeutua. Jotain oli tehtävä. Ja nopeasti. Kaikuluotaimeni havaitsi liikkuvan kohteen kello yhdeksässä. Lähempi tarkastelu osoitti kaiun sivuprofiilin vaaleaksi kaunottareksi, ja hieman diivamaisesta askelluksesta päättelin kohteen olevan ruotsalainen. Täydellinen avauskohde. Röyhistin rintaani, ja otin vaadittavat sivuaskeleet päästäkseni blondin juttusille. Olin oikeassa. Ja väärässä! Tyttö oli kyllä ruotsalainen, mutta yhtä täydellinen kuin kaksi palaa vajaa palapeli!

Jopa itse Lenin olisi ollut kateellinen tytön otsasta, puhumattakaan porauskaivoja muistuttavista silmäkuopista, joihin olisi voinut kätkeä vaikka Pohjois-Korean kolmannen ydinvoimalan! BAD IDEA! Puhumattakaan siitä, että neiti käyttäytyi ensin kuin mikäkin nirppanokka.
Kiitti, mulle riitti, halusin pois! Hätäsuunnitelmat vilisivät silmieni ohi, mutta kun yritin abortoida kontaktia, niin tyttö tarrasikin käsivarteeni kiinni, ja johan muuttui ääni kellossa. Harmi vain että se lisäsi oloni mukavuutta yhtä paljon kuin ranteeni ympärille kiristetty Husmannin ruuvipuristin! Yhtäkkiä kysymyksiä sateli suuntaani enemmän kuin olin valmis vastaanottamaan, mutta keskittyminen oli hankalaa, koska en vain voinut olla mielessäni vertaamatta tytön yhdennäköisyyttä Liocarcinus Vernalikseen, siis erääseen koillis-Atlantilla esiintyvään taskurapuun. Ilmeisesti luotaimeni kaipasi hieman kalibrointia. Yritin liikahtaa poispäin, mutta ravu… siis tytön ote ranteeni ympäriltä vain tiukkeni, ja itkin jo mielessäni verta, koska yhä useampi A-luokan kohde liukui sulavasti ohitseni, ja itse olin kymmenjalkaisen kuoriäyriäisen luona ansassa! Ja sitä tuskaa kesti ja kesti. Ja kesti. Itse asiassa sitä kesti lopulta ju**lauta niin kauan, että opiskelijoita alettiin jo siirtää päivän avaustapahtumaan viereiseen saliin. Esidraftauksen tulos: Minä 0, Ali 1.

Ja jotta nöyryytys olisi ollut täydellinen, niin Ali oli vikkelänä miehenä kysynyt jo aasialaismimmin numearoakin, ja yllättäen myös onnistunut siinä! Rupesimme vertailemaan taktiikoita. Itse suosin hieman pidemmälle laskelmoitua taistelustrategiaa, koska kuten jokainen kunnon kalamies tietää, isoja arvokaloja ei saa veneeseen ilman kunnon väsytystaistelua. Toisaalta taas koho-ongella voi saada nopeasti ja suhteellisen vaivattomasti kasan pikkukaloja samassa aikayksikössä, missä edellä mainittu Tretornin kumisaappain ja Ambassadeurin seiskatonnisella avokella varustettu haukimies kelaa vasta ensimmäistä Esox luciustaan vastavirtaan. Jälkimmäisen menetelmän vika on ainoastaan siinä, että roskakalojen suhteellisen suuri määrä voi johtaa ”lahnastajan” liikanimeen. Tämän jälkeen muut kuin syöttiä epätoivoisesti hakevat särjet eivät enää vilkaisekaan kohoasi, puhumattakaan siitä että muut tosikalastajat eivät ota sinua pilkkireissuilleen mukaan, koska ”kohosi” läsnäolo karkottaa isomman luokan saaliit tiehensä nopeammin kuin U-veneen sumutorvi! Unohtamatta myös sitä seikkaa, että alimittaista ahventa harvemmin esitellään kavereille, toisin kuin sitä kahdeksan kilon kirjolohta! Paradoksaalista sinänsä, että meikäläinen tietää kalastuksesta tasan yhtä paljon kuin keskimääräinen korvameduusa italialaisista pastatyypeistä. Ei liene kenellekään yllätys, että meikäläiselle lankeakiin aina se soutajan rooli.

Odottelimme infoluennon loppua ja ensimmäisen varsinaisen varauskierroksen alkua. Ja lopulta uudet opiskelijat siirtyivät aulaan nauttimaan virvokkeista, ja tietysti loistavasta seurasta. Ali kalasteli edelleen samoilla vesillä, itse päätin vaihtaa perhokalastamisen verkkoihin, ja suuntasin saalisrikkaisiin porukoihin, jotka kuten hauetkin, viihtyivät kaisli… pöytien läheisyydessä.
Vasemmalla oli kolmen espanjalaisperäisen kimulin seurue, jotka olivat saaneet seurakseen heti kaksi muuta oranssipaitaista pilkkijää. Onneksi olin sattunut tutustumaan yhteen hempukoista jo viikonloppuna, joten sen varjolla luovin paikalle ja hätistelin airoillani muut piilokalastelijat huit helv*tiin! Pikaisen arvioinnin jälkeen päätin asettaa katiskani lyhyimmän senóritan välittömään läheisyyteen, ja ajattelin tarkastaa sen myöhemmin. Seuraavaksi osuin lahnaparveen, josta kuitenkin selvisin siimoja sotkematta melko vaivattomasti. Pari aironvetoa, ja olin jo seuraavilla apajilla. Sekalainen porukka brittiopiskelijoita, ja olin jo nostamassa purjeitani, kun huomasin taka-alalla uiskentelevan tummakutrisen arvokalan. Nopea heittoliike, ja Rapalan Shad Rap lähti ilmaa halkoen matkaan, hajottaen pinnan täsmälleen samassa kohtaa jossa äskeinen loiskahdus oli nähty. Pieni nykäisy, ja tunsin vastuksen siiman päässä. Kelasin saalista hieman lähemmäs, ja se osoittautuikin ranskalaiseksi, söpön nenälävistyksen omaavaksi ysiluokan taimeneksi. Mutta ennenkuin ehdin nostaa saaliin veneeseeni kolkkausta varten, niin johan tulokkaat ajettiin takaisin saliin.
Menin ylpeänä esittelemään tuloksiani Alille, vain kuullakseni että singaporelainen oli sopinut jo treffit illaksi. Wtf?! Taas tuli pataan numeroin 2 – 5 (treffeistä sai 5, suudelmasta 10 pojoa).

Lounastaukoa varten opiskelijat jaettiin kaupungille meneviin ryhmiin, ja itse olin ilmoittaunut johtamaan Landsdowniin menevää ryhmää. Ylläri, oletetun 40 opiskelijan sijaan mukaan sattui vajaat 120 opiskelijaa, ja oli siinä taas kaitsemista, varsinkin kun meikälle oli allokoitu vain 5 alikersanttia. Puhumattakaan siitä, että kukaan uusista alokkaista ei näyttänyt tuntevan huudettua lipas-lepo-lakki –komentoyhdistelmää! Käsiäni hurjasti heiluttaen ja saksalaisia komentoja karjuen sain kuitenkin lauman lopulta kohteeseen, ja onnistuinpa siellä tekemään myös lisää lähestymisliikkeitä meksikolaisperäiseen maalipisteeseen. Kolmas erä kotiin numeroin 1-0. Lounaan jälkeen opiskelijat siirtyivät päivän viimeiselle luennolle, ja aamuryhmän taistelut olivat ohi.

Iltapäiväryhmässä oli selkeästi vajausta, mutta kukaan ei halunnut tehdä kokopäiväduunia, ja kaikki aamuvuorolaiset suuntasivatkin kotiin. Paitsi että nopean tauon jälkeen suuntasimme Alin kanssa takaisin koululle, koska tarkoituksenamme oli myös tsekata postgraduate-ryhmän laatukertoimet. Ja voi sitä riemua ja iloa muiden silmissä, saimme selkääntaputuksia ja suuret kiitokset koordinaattoreilta arvokkaasta panostuksestamme auttaa muita raskaan aamun jälkeen. Voi pojat, olisivatpa ne tienneet oikean syyn paluuseemme! Otimme samat roolit kuin aamulla, mutta suureksi pettymykseni, tulevat luokkatoverini olivat kyllä jotain liitukauden muinaisjäänteitä, joiden keski-ikä oli samaa luokkaa sen vaarilta saadun sodanaikaisen kultakellon kanssa! Yhtäkkiä tunsin itseni vanhaksi, todella, todella vanhaksi, vaikka totuus oli se, että kakskolmosena olisin satavarmana yksi minkä tahansa postgraduate-luokan nuorimmista. Iltaosuuden tulokset olivat selkeästi 0-0, ei edes kohonarvoista kontaktia…

Seuraavana päivänä oli vuorossa grillibileet sekä lisää aktiviteetteja, ja tällä kertaa osuimme Alin kanssa nakkien jaossa kultasuoneen, ja pääsimme järjestelemään yliopiston pihalle 5 vs 5 futisturnausta Networkereiden ja muun maailman opiskelijoiden välille! Maalit kentän päihin, ja paikalla oli jopa kovaäänisellä varustettu kuuluttaja. Todella asiallista. Olimmekin Alin kanssa pelipäällä, ja ilmeisesti kikkailut upposivat myös yleisöön, koska puujalkaisuudestani huolimatta saimme myöhemmin molemmat kutsun yliopiston futisjoukkueeseen!!!Pelien jälkeen kävin tarkistamassa katiskani, ja vaikka siellä ei vielä mitään konkreettista ollut, niin se espanjalaiskala uiskenteli kuitenkin vielä lähistöllä. Okei, päätin jättää silti pyydykseni sijoilleen, ja suunnistin varmistelemaan asemiani ranskattaren suhteen. Nyt oli aseteltava merkit oikeille paikoilleen, koska seuraavana päivänä oli vuorossa ne kuuluisat cocktail-kutsut, jonne valitettavasti ainoastaan uusilla opiskelijoilla oli sisäänpääsy, mutta sen jälkeen seuraisi kaikenkattava pub crawl, jossa pelimerkit olisi lopullisesti rahastettava.

Keskiviikkopäiväkin meni yliopistolla, tällä kertaa tosin Networkaamisen sijaan töissä, vaikka aina mahdollisuuden tullen kävin myös sosialisoitumassa muiden oranssipaitojen sekä uusien opiskelijoiden kanssa. Ja verkostoituminen myös kannatti, sillä suoritettuani muutamia pakollisia peliliikkeitä ja hieman ”strategista” manipulointia, sain käsiini todellisen Graalin maljan, eli siis lipun illan esikekkereihin! Ja kaveriahan ei jätetä, joten samalla vaivalla kikkailin myös Alille lipun, jottei Singaporen poika tuntisi oloaan liian yksinäiseksi. Joopa joo, Ali, yksinäiseksi? Aasian Romeolla oli enemmän kuin kourallinen puolikypsiä kontakteja valmiina poimittavaksi, puhumattakaan niistä maanantain treffeistä. En edes tiennyt että missä vaiheessa Ali oli ehtinyt jo tutustua hieman lähemmin pariin muuhun ”Networkeriin”, mutta näinhän siinä oli vain päässyt käymään;)

Matkalla juhliin kävimmekin läpi erittäin mielenkiintoisen keskustelun illan suunnitelmista ja ennakoimme hieman tapahtumia. Ja kun Ali kysyi neuvoani sen suhteen, pitäisikö hänen vain keskittyä yhteen tyttöön, vai jahdata kaikkia kuutta (6!!!) ko. illan prospektia, sain suustani ulos lauseen, josta tulikin myöhemmin sekä meidän, että aika monen muun tunnuslause. ”Dude, when you are in a roll, you just gotta roll some MORE”. Silloin kun pakka on kuuma, ovat pelit parhaimmillaan, ja tällöin pelimerkit on saatava keskelle hinnalla millä hyvänsä! ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla” –mentaliteetti ei johda muuta kuin vatsahaavaan ja siihen käytettyyn Volvoon, mikä muuten EI TODELLAKAAN ole mikään homosti sporttinen S80, vaan vähintään vuosikymmenen vanha, ysineljäkymppistä sedania etäisesti muistuttava ruostelaiva!

Otteita seuraavasta episodista:

”Bro, listen. Yesterday I had six girls. What I have now, is…”

"You sure like pink shirts. You still like girls, right??"

“FUCK!! Goddammit!! We laid the whole groundwork, and then comes this fucking finnish guy and…”

“The chancellor has nominated two people, one male and one female to…”