Pikkujoulut

Mitäköhän surhuhupaisia tarinoita sitä tällä kertaa kertois, vaikka ette te kyllä tänä jouluna välttämättä mitään ansaitsisi! On nimittäin tullu blogia kirjoteltaessa törmättyä sen tason juureksiin, että se mitä mun rustaamalta pukin listalta löytyy, on ydinase -mieluiten mahdollisimman laiton sellainen- jätettynä teidän rappusillenne!

Tuli tossa viime viikolla muuten alotettua uus harrastus, alkaahan se jatkuva kokan vetäminen olla jo ilmiönä aika pásse. Ja koska muthan tunnetaan suht valveutuneena tyyppinä, on tää erilaisten paskailmiöiden aallonharjalla taiteilu mulle jo aika arkipäivää.

Suomessa tosin muutamat kupoliotsat –kuten Make ja Pete – voivat pitää itseään menestyksen edelläkävijöinä, ovathan molemmat sankarit harrastaneet tätä lajeista fyysisintä jo ties kuinka kauan (=liian kauan). Aivan, nyt ei siis mikään curlingin tasonen DIVARISARJA RIITÄ, vaan puhumme jo paskalajien KUNINKUUSLUOKASTA (!), mikä on sinänsä jo aikamoinen saavutus, kun ottaa huomioon että saappaanheittokin on keksitty!

Kyseessä on siis golf, tuo transupedofiilien ja urallaan epäonnistuneiden lätkänpelaajien (no onko niitä nyt muka muita?) suosima urheilumuoto. Siinä vaiheessa kun liikkuvaan objektiin osuminen muodostuu liian vaikeaksi, on golf oiva valinta. On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että laji on fyysisesti erittäin vaativa. Kävely, paikallaan olevaan maaliin osuminen sekä mailapojan käskyttäminen ovat erittäin rasittavia tehtäviä.

No s**tana, sieltähän mä sitten löysin itteni kuitenkin keskeltä jotain tekonurmihelve**iä! Mielessä poltteli jo valmiiksi muistikuva niistä kahdesta aikaisemmasta kerrasta –ensimmäisestä ja viimeisestä – jolloin olin käynyt heinikkoa hakkaamassa. Olisko ollu noin 5 vuotta takaperin, lukioporukan kanssa. Silloin jo pelkkä mailan kädessä pitäminen oli haasteellista, palloon osuminen oli ilmeisesti säästetty jatkokursseille, koska itsehän tuskin osuin siihen kertaakaan.

Niin kuin ymmärtää saattaa, olin siis jo valmiiksi innoissani mahdollisuudesta nolata taas itseni. Kävimme kenttäetikettiä läpi, ja samalla selväksi kävi myös se, että pelin suurin ”tavoite” oli lyödä se testikkelin kokoinen murikka helv*tin kauas!

Hetkisen päästä kävi selväksi myös se, että olin joko aineissa tai sitten oppinut tietämättäni uusia kykyjä; par-kolmoset ja –neloset paukku koko ajan! V*ttu että meikä oli liekeissä! Ilmeisesti mielikuvaharjoittelulla simuloidut lappeenrantalaisnaamat tiin päällä tekivät tehtävänsä, koska pallo muistutti korkeintaan lokinpaskaa horisontissa!

No, niin kuin tiedätte, politiikka on golfin tapaan suhteellisen pa**a laji! Mun ylivoimaan kyllästyneenä luustollisesti heikommat kaverini päättivät keksiä, että onhan golfin kaltasessa homostelulajissa oltava myös tasotus, joka ei tässä yhteydessä kuvaa mun halua tasottaa rauta-ysillä vastapelaajien pärstää, vaan sitä, miten heikot pelaajat saadaan pärjäämään.

Nythän en siis puhu pelkästään huonoista, eli täysin läpipaskoiska pelaajista, vaan myös vammaisista sekä fyysisesti olemattomista luikeroista. Heitä varten keksittiin alalaji nimeltä puttaaminen. Nyt peliä oli mahdollista pelata, vaikkei ranteesta löytyisikään jerkkua 200 gramman mailan heiluttelemiseen.

Olihan mun sitte pakko näyttää näille alikasvusille apinoille, että mun griinipeli oli samaa luokkaa kuin mun vatsalihakset – teräksenlujaa. Driverin vaihto puppeliputteriin ei tuottanu mulle juurikaan ongelmia. Karstat läks parilla bogeyllä, ja sen jälkee meikän lavasta läks pelkkiä lintuja; muutama eagle, pari albatrossia ja tulipahan joukkoon yks 5 alle parin, mutta ilmeisesti se oli sen verran harvinaisempi juttu, ettei sitä oo vielä virallistettu sääntökirjoihin. Onnistuin myös lyömään kolme hole-in-onia yhdellä lyönnillä.

Loppukaneettina aiheesta voisin sanoa, että golfissa on ainakin yks hyvä puoli: varusteet on aivan s**tanan kalliita! Huonoja puolia on paitsi lajin vaarallisuus polville; rauta-kutosen hajottaminen lumpiota vasten voi olla hasardia, myös rumien vaatteiten pakollisuus greenillä. Vasta kun niistä tuulipuvuista päästiin eroon, niin käsite ojasta allikkoon saa aivan uuden merkityksen - eteen tulee baskerit ja tweedtakit! EI JU**LAUTA!!!111111 Missä muussa lajissa lohdutuspalkintoja on luvassa niille jotka pukeutuu naurettavimmin!!

Tossa viime perjantaina oli myös yliopiston pikkujoulut kaikille työntekijöille. Suomessa kovat densot alottelee kuuden aikoihin, täällä kemut alko aivan normaalisti jo kello 12. No, paskempi juttu tässä oli se, että mun unirytmit on vammautunut aika rankasti, ja hyvänä aamuna heräilin normaalisti vasta tuohon aikoihin.

Vodkatonicin kiskominen aamiasmurojen lomassa ei kuitenkaan kuulunut mun suunnitelmiin, joten heräsin kymmeneltä, söin nopean aamupalan, ja palasin takasin unten maille. Herätys uudestaan yhdeltä ja siitä nopea suihku + lounas. Tässä vaiheessa puhelimessa koreili jo about 15 vastaamatonta puhelua ja toinen mokoma viestejä. V**tu! Se kattilan tuijottaminen tuskin nopeuttaa sitä vedenkiehumisprosessia – s**tana, kai mä nyt täältä oon tulossa, toi ahdistelu korkeintaan nopeuttaa MUN KIEHUMISPROSESSIA!

Rento kauluspaita niskaan – musta on kuulemma tän vuoden punanen- paitaan matchaava koru kaulaan, koruun sopiva kello käteen, ronski ruiskaus takuuvarmaa emporiota hipiälle ja vóila, meikä oli valmis. Otin navigointisuunnaksi bisneskampuksen, jossa muut olivat jo viesteistä päätellen ohittaneet humaltumispisteen ajat sitten.

Kemut olivat odotetusti jo täydessä vauhdissa, ja pääruokalajia tarjoiltiin –siis kelatkaa, TARJOILTIIN – pöytiin. Paikalla oli vajaat sata henkeä, ja meni hetki ennen kuin löysin kaiken temmellyksen keskeltä nimilapullani varustetun paikan. Toinen tovi paloi siihen että taistelin tieni baaritiskille, jossa kaikki viljaa sisältävät tuotteet menivät yliopiston piikkiin. Siis sanonko vielä uudestaan: YLIOPISTO KUSTANSI NIIN VIINAT KUIN RUUATKIN!!!
”Lappeenranta, what have you done to me!!!!!!!!!”

Suolan maku hävisi kuitenkin nopeasti, kun käsiini sattunut blondi päätyi huulilleni. Tunsin kuinka ilman humiditeetti nousi hetkessä. Vatsan pohjassa kipristeli. Tunsin vaahtoa kielenpäälläni ja epäröin hetken; oliko mahdollista että etenin sittenkin hieman liian innokkaasti. Tiukensin otettani blondin kaulasta ja päätin nauttia hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi. Ratu ojensi vapaaseen käteeni toisen blondin. Olin hetken taivaassa, vaikkei 4.5 -volttinen Pure Blonde suosikkioluisiini kuulunutkaan.

Kokoonnuimme työkavereiden kanssa pihalle tekemään tilannepäivityksen. Olin ilmeisesti kaksi tai seitsemän olutta jäljessä, riippuen siitä kehen verrattiin. Miehisyys oli koetuksella, saatoin jopa olla väärässä seurassa, koska mun cv:ssa ei ollut mainintaa jokaviikonloppuisesta maksan tuhoamisesta.

Päätin vaihtaa blondin hieman kiehtovampaan tuttavuuteen. Uusi seuralaiseni oli pehmeä mutta kirpeä, ehkä hieman liian naisellinen, mutta samalla kuitenkin kevyesti otteessaan pitävä ja… Siis mehän puhutaan vieläkin virvoitusjuomista, eikö? Smirnoffi tuntuu olevan tosimiehille kirosana, joskus jopa oikea S**TANA, joten meikähän voi sitä tällöin juoda sen suuremmitta tunnontuskitta.

Kello lähestyi viittä, ja mun laskurissa komeili vasta kahdeksikko. Tässä yliopiston baari oli juotu tyhjäksi, joten kaikki ottivat suunnan läheiseen, Paddy´s –nimiseen irkkupubiin. Juopumisesta ei ollut tässä vaiheessa tietoakaan, joten oli otettava astetta kovemmat keinot käyttöön. Joulumieltä nostatti huomattavasti tieto siitä, että mukana oli yliopiston luottokortti, jonka piikkiin kaikki saivat höylätä viinansa! Vote for the best christmas party, anyone?

Kun mallas oli kerta ilmaista, niin oli varmaan sanomattakin selvää että tällä kertaa juomingeissa ei säästelty. Luottokortti oli kuin Graalin malja. Se kiersi kädestä käteen, ihankuin kuin kaikkien eloonjääminen olisi ollut siitä kiinni. Satuin itse osallistumaan fitness centerin spontaanisti järjestämään Mr/Ms Bicep –kilpailuun, mutta jännityksen säilyttämiseksi annoin kontribuutioni vain tuomariäänen muodossa. Juryna toimiminen oli kuitenkin niin vaativaa, että mun oli sen jälkeen huolehdittava palautumisestani. Mmm, minttujäätelöä.

Luonnonlaki sanelee ilmeisesti sen, että akateemisesti koulutetuista henkilöistä tulee humalassa ärsyttäviä. Been there, done that. Samainen laki sanelee myös sen, että akateemisesti kouluttautumattomista, eli siis amiksista a.k.a autovarkaista tulee kännissä aivan v*tun ärsyttäviä!! Been there, seen that. Ja valitettavasti tämänkertainen iltama ei ollut poikkeus.

Ratu & Deon, molemmat jotka tunsin ”kohtuullisen” fiksuina tyyppeinä, dematerialisoituivat viimeistään viidennentoista ohrapirtelön jälkeen ja heidän paikkansa ottivat kaksi kirkuvaa mölyapinaa! Jottei ilta päättyisi puolisalkoon, päätti Ratu kaikessa fiksuudessaan sivellä schmeisselinsä paikallisella ironmanilla, ja olihan Deonin vastattava kutsuhuutoon näyttämällä oma ”miehisyytensä” kaiken kansan edessä! Very classy indeed! Läsnäolijoiden kannalta olis tosin ollu parempi, jos kaverit olis tempaustensa sijaan temponu toisiaan vaikka PATAAN!!!

Mun oli pakko tehdä asialle jotain. Rupesin kantamaan tiskiltä juotavaa kaksin käsin jotta
a) pojat keskittyis meisseleidensä sijaan Smirnoffiin b) muiden muistikuvat ei aamulla olis aivan niin yksityiskohtaisia c) turruttaisin omat aistini ja täten vähentäisin kärsimystäni, en nimittäin muistanut varanneeni matkaa Golgatalle.

Option a epäonnistuessa oli aina jokerimahdollisuus, jotta pojilta menisi filmi poikki, mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Toki mun oli ritarillisesti uhrattava myös itseni tässä leikissä, onneksi kuitenkin sain tytöiltä hieman vetoapua. Jotenkin salakavalasti mun pullot kiersivät aina niiden kautta, palaten aina mystisesti reilusti tyhjempinä. Tosin melamestareiden tuon hetkinen kunto huomioon ottaen, olis ollu aika sama vaikka olisin täyttänyt heidän pullonsa suoraan omistani, looginen ajattelukyky, puhumattakaan jostain niin vaikeasta kuin ymmärrettävien lauseiden muodostamisesta, oli selkeästi poissa laskuista.

Ilmanen viina teki kuitenkin tehtävänsä, ja jossain vaiheessa iltaa baarinväki ehdotti meille (seurueen koko oli about 30 henkeä) kauniisti, josko vaihtaisimme anniskelupaikkaa suosiolla, vai mieluummin viranomaisten avustama;) Siirryimme takaisin yliopiston omistamiin nautiskelutiloihin, eli The Loftiin, jonne bileet lopulta päättyivätkin. Tosin jostakin mulle täysin tuntemattomasta syystä sekä Ratu että Deon sammuivat matkalla McDonaldsiin… Mission accomplished!

Paluu alkulähteille

Olis varmaan aika pistää osa kuluneen lukukauden tapahtumista pakettiin. Ja koska siellä kotisuomen päässä lukukausi – samoin kuin yliopistokaupunkien itsemurhalukemat - taitaa olla vasta kliimaksissaan, niin mikä olisikaan loogisempaa, kuin ottaa saman aihepiirin asiat sanamyllyyn.

Niin kuin oli aikasemmin puhe (joo eli ei, en odota että muistaisitte, onhan samanväristen sukkien löytäminen TEILLE jo tarpeeksi hankalaa) niin mun opinnot on tätä nykyä käyty. Ainakin tältä vuodelta. Ja mitä ilmeisimmin, useamman (parhaassa tapauksessa siis jopa molempien!) lukijan kielenpäältä taitaa tässä vaiheessa löytyä kuolavanan lisäksi kysymys siitä, että oliko se epoksin hengittely opiskelu nyt sitten kuinka paljon hienompaa siellä isossa maailmassa.

Ero oli suunnilleen samaa luokkaa, jos veisit koirasi aamukuselle jonkun isomman pitäjän keskustaan sen kusilähimarketin takapihan sijaan. Alkuperänen funktio on täysin sama, mutta sun ei tartte katella joka ikinen aamu niitä samoja tuulipukusia idiootteja naapurin manneja, jotka hiihtää kusi sukassa tukka putkella sinne S- tai P-markettiin, kun paikallislehdessä on ilmeisesti ollut ilmoitus viikko sitten vanhentuneesta tarjouksessa olevasta hevosen paskasta jauhelihasta.

Ei kannata turhaan ylikuormittaa sitä, aivoinakin tunnettua klimppiä miettimällä, että puhunko mä just teistä. Ensinnäkin, todennäkösemmin juuri mainitsemani elimen oikea käyttö on TEILLE suht tuntematon käsite, koska muutenhan te ette tuhlais mun aikaa esim. hengittämällä.

Toiseksi, mikäli just mainittu syy-seuraus -paradigma ei jostain Luojan armahtamasta syystä pidä paikkaansa, niin se edellä mainittu sukkaongelma (Miten voi olla niin ylitsepääsemättömän vaikeeta ymmärtää sitä, miksi sukat myydään niin hyvin usein juuri SAMANVÄRISISSÄ PAREISSA?!!) todennäkösesti kuormittaa rinnan koko korttelin kapasiteettia, ja siitä tuskin riittää ylimääräistä jaettavaksi.

Ja kolmanneksi, nyt voitte lopettaa sen turhan hikoilun, AIVAN V*TUN VARMASTI MÄ PUHUN JUST TEISTÄ S**TANAN URPOT!!! Nykysistä vaa´a lukemista päätellen lenkkeilyä ei teilläpäin ole harrastettu sitten vuoden -64, joten niitten Anttilasta ostettujen tuuli-fuckin-pukujen olis parasta löytyä samasta osotteesta vyölaukkujen kanssa – NIMITTÄIN LÄHIMMÄN JOEN POHJASTA!!!

Välillä tulee pakostikin mieleen, että pössyttelykaveriltani Darwinilta jäi muutama piiri kytkemättä, koska miten muuten on selitettävissä ilmiö, jonka mukaan on päivältä todennäköisempää että apinat periytyivät ihmisistä, eikä toisinpäin. Olis nimittäin ihmisrodun selviytymisen kannalta melko kriittistä, että teidän annettas vaan tukehtua niihin muovipusseihinne!!!

Ei v*ttu, siis kelatkaa nyt oikeesti! Millä reliikkiajalla sitä pitää elää, että voi keulia jossain työkkärin jonossa sillä, että on äiskän ja iskän mielestä kylän kuumin priimus, koska takataskussa on vuoden kestänyt inferno jossain Tukholmaa kauempana olevassa turistikohteessa! Ei varmaan kuitenkaan eletä enää feodaaliajalla, joten eiköhän ruusunen tulevaisuus ole luvassa muillekin kuin niille ETURIVIN KIRKASOTSAISIMMILLE KUUTEILLE!!!

Kertolaskujen osaaminen ja lontoolla puhuminen on tänä päivänä suhteellisen nähtyjä juttuja, joten sen varaan kannattaa tuskin vanhuuden päiviä ensimmäiseksi laskea. Ja sanonpahan vaan, että ensimmäinen pantapää joka alkaa nokittelemaan jollain ”yleissivistyksellä”, saa aika äkkiä uutta mietittävää, jos ei muusta niin mun MONOSTA!!!

Voisinpa tässä nyt vaikka yhdellä sanalla (täyttäskeidaa) kuvailla mun kurssivalintoja tälle lukukaudelle, mutta koska teillä ei näytä mysteerisesti olevan TAASKAAN parempaa tekemistä, niin venytetäänpä tuota muutamalla lauseella.

Managing Consulting oli suhteellisen mielenkiintoinen kurssi, koska muutaman intensiiviluentopäivän lisäksi kurssi siis koostui oikealle asiakkaalle tehdystä projektista. Meille osui NSW:n liikunta & terveys –kampanjaan osallisena olevan pallopelin, Fungamen, markkinointiponnistelun analysointi, ja tietysti asianomaisten intiaanipäällikköjen konsultointi siitä, miten hommat tulisi hoitaa oikein.

Tapaamiset asiakkaan kanssa hoidettiin viereissä kaupungissa, ja koska meikä oli luonnollisesti ryhmän urheiluASIANTUNTIJA (no koitappa ite kirjottaa ASIANTUNTIJA pienellä, kun on kyse meikän kaltasesta AMMATTILAISESTA), niin itse osallistuin jopa varsinaisen pelin kulkuun erään tapaamisen yhteydessä. Kyseessä oli siis eräänlainen rugbyn ja käsipallon non-contact hybridi.

Tämä ”pelaaminen” johti onnekkaasti myöhemmin siihen, että asiakas itse esitti toiveen, jonka pohjalta johtokunta halusi nähdä loppuraportissa mun tekemän täysanalyysin pelistä urheilullisesta näkökulmasta. Tän kuuleminen oli mulle kyllä melkoista herkkua, koska kirjotan kymppisivusen urheiludokkarin milloin tahansa ennemmin kuin vastaavan Swotin tai muun kura-analyysin vallitsevista markkinaolosuhteista.

Tätä projektia työstimme siis koko lukukauden, ja lopputuotteeksi muodostui noin 60 sivun mittainen nivaska analyysejä ja suosituksia. Ja kyseessähän ei ollut siis mikään nappikauppa, koska lopussa kurssia vetänyt proffa antoi arvion hinnasta, joka vastaavalle konsultointityölle olis muodostunu kaupallisella sektorilla, ja se oli VAATIMATTOMASTI REILUT 40 000 TAALAA!!!

Luonnollisesti kurssin jälkeen saimme vastaavan rahasumman sijasta lämmintä kättä ja aina niin arvokkaita selkääntaputuksia; molemmat hyödykkeitä, JOITA ILMAN MUN ELÄMÄ TUSKIN OLISKAAN ELÄMISEN ARVOSTA!!

Nutrition for Health and Physical Activities –kurssi oli myös suhteellisen mielenkiintonen, vaikka aikamoista peruspuppaa oli tarjolla. Kurssille tehtävästä ravinto- ja liikuntapäiväkirjasta sain lähes täydet pojot, ei sinänsä mikään ylläri, mutta molemmat kokeet meni aika hyvin kuolevaisten arvosanoilla. Huomas kyllä että kyseessä oli autisteille suunnattu undergraduate-kurssi, koska tentit painottu lähes täysin erilaisten kirjainyhdistelmien ja prosenttipitoisuuksien ulkoamuistamiseen, eikä niinkään asioiden ymmärtämiseen, kuten loogisesti koululaitokselta voisi odottaa.

Tiesittekö muuten että treenattu lihas sisältää keskimäärin 100-120 millimoolia glykogeeniä per painokilo? Mä tiesin. Mutta sitä en muistanu, että aminohappojen keskimääränen typpipitoisuus on 8 %, tai että mikä kuudesta eri B-vitamiinista (tai no v**tu kaheksanhan niitä tais olla) on paras apu Pellagraan. Tossa vaan pari esimerkkiä kysymyksistä, ja nimenomaan sieltä helpoimmasta päästä.

Strategic Management oli isossa kaavassa ehkä yksi parhaista käymistäni kursseista, siis ikinä! Vaikka kurssilla ei sinänsä opittu mitään uutta, vaan keskityttiin enemmänkin applikoimaan maagisia Swot-, Peste-, KSF-, LSD- ja KGB –kirjainyhdistelmiä, niin ei kurssi silti turhaan ollut yliopiston tarjoaman MBA-ohjelman lippulaiva!

Kyseinen opintojakso oli tarkoitettu pääasiassa valmistumisen kynnyksellä oleville MBA-johtajille, joita 90 % kurssilaisista olikin. Mutta onneks meikä on tunnettu, jos en alustavasta loiskasvustosta ylähuulen päällä, niin ainakin suhteettoman vilkkaasta mielikuvituksestani, ja jouduinkin hieman venyttämään verbaliikkaani, jotta edes pääsin koko kurssille.

Pohjolan yliopistoissa kursseja vetävät yleensä joko työelämässä epäonnistuneet alkoholistit tai kesäisin puutarhamyymälän assistenttina kunnostautuvat ”kokeneet” taloustieteilijät, kun taas täällä jokainen luennoitsija oli lähes poikkeuksetta virassa myös yliopiston ulkopuolella, yleensä joko oman yrityksen johdossa tai toisen hallituksessa, ja tämä välittyi selkeästi myös luentojen tasossa.

Änkyttäminen, väärin sidotulle, ilmeisesti Essolta ostetulle kravatille kuolaaminen sekä ärsyttävä, omien väitteiden puolustaminen 6-vuotiaiden hiekkalaatikoille soveltuvilla argumenteilla loistivat poissaolollaan, toisin kuin esimerkiksi eräässä L.Rannan (nimi muutettu) nimeltä mainitsemattomassa autismilaitoksessa opinahjossa.

Siinä missä Lappeessa luokkakavereina on yleensä post-angstista kärsiviä varhaisaikuisia, joiden suurin ongelma tuntuu turhan usein olevan joko kivesten laskeutuminen (tai sen puute) tai jatkuva menstruointi, niin täällä luokkakaverit koostuivat lähinnä ”oikeista” aikuisista.

Vilmanstrandissa ryhmän vakijäsenet tottelivat yleensä nimiä Isäntä tai Make (myös Jukalla oli toisinaan suojatyöpaikka), täällä puolestaan kutsumanimet noudattelivat linjaa markkinointipäällikkö sieltä ja sieltä, logistiikkajohtaja lafkasta X, seniorikonsultti Mr. Bigshot tai hallituksen varapj jostain kansainvälisestä kurafirmasta Y, näin muutamia titteleitä mainitakseni. Toki Joona Suomesta sopi yllä mainittuun joukkoon kuin mora Rainerin keuhkoon, ei siinä mitään sen erikoisempaa.

Viime viikot on menny suhteellisen vauhdikkaissa merkeissä, ja tämä näkyy mun naaman lisäksi myös unirytmissä, joka on jo vakiintunut siihen, että nukkumaan mennään kuuden aikoihin – siis aamulla – ja herätys tapahtuu puolenpäivän paremmalla puolen! Yritin sitä alussa korjata manuaalisesti, mutta parin unettoman yön jälkeen tulin siihen tulokseen, että ehkä on parempi vain pyöräyttää se kerralla ympäri.

Oltiin tossa viime keskiviikkona taas aivan normaalisti keskiyöllä pelaamassa Nilin kanssa bilistä, kun Charlotte kavereineen poukkasi sisään, oliskohan niillä ollut taas jotain elämää tärkeämpää asiaa, niin kuin aina. Mua ei tällä kertaa tosin kiinnostanu hamehelmojen vuodatus, joten keskityin oleelliseen, eli mustan kasin (joka muuten kaikesta huolimatta oli siis ruskea) lyömiseen kulmapussiin. No, olihan se selvää että Charlotte tykkäsi mun huomionosotuksesta jopa siinä määrin, että päätti ilmaista rakkauttaan lorauttamalla vettä juomapullostaan mun niskaan!

Sehän on selvää, että mun ärsyttäminen on kaikessa fiksuudessaan verrattavissa käden pistämiseen leikkuupuimuriin, ja vain kohteliaisuuden palauttaakseni, tyhjensin omasta pullostani noin 0.47 litraa vettä ranskalaisen kimulin niskaan. Nil päätti irvailla vieressä molemmille – ei niin fiksua – ja saikin ensin loput Charlotten vesistä niskaansa, ja hetkeä myöhemmin noin 4 litraa isosta saavista, jonka noudin keittiöstä.

Nopean vetäytymisen jälkeen taisteluun osallistuivat myös Joe sekä meillä nykyään kämppäävä Kasim (Alin serkku), ja kaverit onnistuivatkin väijyttämään meikäläisen parvekkeelta, tosin vain kastuakseen itse alakerrassa, jonne järjestimme tyttöjen kanssa toisen väijytyksen. Tästä seurasikin nopeasti ympäri pihaa kulkeva kilparalli, jossa kaikki kaverisiteet unohdettiin ja jokainen sai varmasti osansa!

Torstaina Ali Dubaista -yksi Geegalin uusista asukeista- päätti kokata koko muulle porukalle kunnon fiestan jonkun muslimipyhän kunniaksi. Ruokalistalla oli mm. kanaa, riisiä sekä kokonainen lampaan niska! Ateriointi suoritettiin mielenkiintoisesti käsin, tosin hieman vähemmän mielenkiintoista oli siivota syöpöttelyjen jälkiä myöhemmin, koska kemut pidettiin jostain ei-niin-loogisesta syystä meidän kämpässä.

Nil ja Kasim olivat taas leikkimielellä, ja siinä vaiheessa kun porukka alkoi hajaantua, niin taas sai parveke vieraita, ja tällä kertaa 6 litraa hulahti alas kahden miehen voimin. Poikien epäonneksi random-generaattori valitsi maaliksi satakiloisen saksalaistursaan, ja muille selvisi miten toinen maailmansota sai alkunsa rapiat puolivuosisataa takaperin!

Tällä kertaa kahinoissa oli mukana puolet Geegalin väestä, tosin lähinnä siitä syystä että raivopäissään ähkivä sakemanni kasteli kaikki pihalta löytyvällä puutarhaletkulla. Ihme juttu, snautserin into hiljeni kummasti, kun tytöt päättivät kumota kilon sokeria Hansin niskaan.

Edellisillan 12 litraa –nieltynä – ei ilmeisesti ollut Nilille tarpeeksi, ja koska Natokaan ei ollu mua auttamassa –kiitos puunhalaajien saamattomuuden -, niin mun oli pakko ottaa tehostettu arsenaali käyttöön! Olishan sen gallonan maitoa voinut käyttää huonomminkin…

Kultarannikko

Toissaviikonlopun viranomaisrikkaiden kemujen jälkeen olikin aika palata taas opintojen pariin. Tosin tällä kertaa aiheena oli sivistys ja matkailu, joten kokka käännettiin kohti pohjoista.Teorialuentojen sijasta tämä ”kurssi” painottui vahvasti case-malliseen suorittamiseen, ja oppimissuoritteita täydennettiin usein viljapitoisin argumentein.

Tämänkertaisena matkakohteena oli yksi Australian suurimmista turistirysistä, Sydneystä vajaat 950 kilometriä pohjoiseen sijaitseva Gold Coast. Australian kuudenneksi suurin kaupunki on Queenslandin osavaltion (Sydney sijaitsee siis New South Walesin, tai tuttavallisemmin NSW:n osavaltiossa) silmäterä, ainakin heti Brisbanen, osavaltion pääkaupungin jälkeen. Knoppailusta kiinnostuneille, lähistöllä sijaitsee myös Ossilan, sekä itse asiassa koko eteläisen pallonpuoliskon korkein asuinrakennus Q1 (Queensland number one), kohoten aina 322.5 metrin päätä huimaavaan korkeuteen.

Matkaan lähdettiin jo tutuksi tulleella ryhmityksellä. Kiama Beachiltä tuttu jengi oli kasassa välittömästi kun matka oli vasta sylkenä kielen päällä. Tosin Anja jäi pois viime metreillä, ja matkaa edeltävän lauantai-illan juhlatunnelmissa mukaan saadut kaksi reissaajaa peruivat myös lähtönsä pahimmasta kapulasta selvittyään, vajaat pari tuntia ennen H-hetkeä.

Yksi onnistuneen reppumatkailun elintärkeimmistä aspekteista on rahan käyttö. On kriittisen tärkeää osata tingata (itkeä jokaikisellä kassalla) ja valita aina se huokein (paskin) vaihtoehto, täten saa yleensä paitsi säästäväisen (tiukkapipon), myös suunnitelmallisen (kusipäisen) miehen maineen, ja pitkällä juoksulla (esim. jos matkustelet 4 vuotta yhteen putkeen) penneistäkin voi kertyä pieni omaisuus (fiksummat voi tosin arvuutella, onko operatiivisena sanana pieni vai omaisuus).

Tärkeintä on oppia zen-filosofia, jonka mukaan jokainen säästetty lantti on painonsa arvoinen kullassa. Tosielämässä tämä tietenkin toteutuu yhtä usein kuin vesi muuttuu viiniksi, mutta tärkeintä on positiivinen ajattelumalli. Ideologian tehokkuus on huomattu varsinkin kesäolympialaisissa, joista suomalaisilla on joka ikinen kerta niin paljon kotiintuomisia.

Päätimme kuitenkin lähteä budjettiteknisistä syistä yllä viivatuille linjoille, ja vuokrasimme kulkupeliksi maantieystävällisen riisikupin, Euroopassa vielä tuntemattoman, suht vaatimattoman Toyota Aurionin. Koska säästäväisyys oli päivän sana, niin tulimme lähes yksimielisesti siihen tulokseen, että 3.5 litranen V-kutonen höystettynä vajaalla 300 sadalla italialaisella säästäisi parhainen, aikaa nimittäin, kuten automaattinen ilmastointi ja muut elektroniset herkut säästäisivät hermoja.

Samaa periaattetta noudatimme myös majoituksen suhteen. Voitte varmana kuvitella, kuinka vaikea mun kaltasen, sivistyneeseen yläluokkaelämään tottuneen überpuudelin oli sopeutua valikoituun, economy-linjauksia mukailevaan hostelliin.

SIIS DAA!!?? Pelkästään kaksi uima-allasta??!!! Mihin sitä on maailma menny? Telkkarikin oli ”vain” 28 tuumaa, eikä edes laajakuva, keittiöön ohessa toimivasta baaritiskistä oli ilmeisesti unohdettu tarjoilija, ja MOLEMMAT marmoriset kylpyammeet oli väritykseltään tunneköyhästi Perlino Rosia, vaikka pikkulapsikin olis tienny että dominoivaan rappausväritykseen olis sopinu paljon paremmin Carraca Olmo, tai rohkeimmillaan jopa Arabescato Corchia!

Mun oli vaikea hengittää. Jääkaapissa oli valmiina ruokaa sekä virvokkeita, molemmat muotoa ”le complémentaire”. Ihan kuin meillä muka ei olis varaa ostaa ite omia safkoja! Ja jumal**ta, lihakin oli vähärasvasta, VAIKKA MULLA OLI SELKEESTI MASSAKAUSI PÄÄLLÄ!!! V**tu! Ilmeisesti ollu taas jotain kynäniskoja asialla!!! S**TANA!! Multa meinas katketa verisuonia, mutta onneks tajusin rauhottua, koska moinen stressi olis varmana aiheuttanu ennenaikasta kataboliaa, ja sitähän mä en olis enää kestäny!

Kello oli seittemän tiistaiaamuna, ja oltiin siis juuri perillä, ajettuamme viimiset 13 tuntia läpi yön. Olin SIIS TODELLA HUOLISSANI PALAUTUMISESTANI! Tytöt suuntasivat heti biksut päällä altaille, sillä välin kun me vedettii pakistanilaisen kanssa vajaat 5 tuntia unta muusta maailmasta välittämättä. Ei tartte varmaan arvata että kumpi pari jako ajovuorot keskenään.

Välittömän lataamisen jälkeen oli tarkotus suunnata Surfers Paradiseen, yhdelle Australian kuuluisimmista rannikoista, mutta ilmeisesti luontoäiti piti meitä yhtä suuressa arvossa kuin Mr. A.Dolf sitä polttouuneissakin työskennellyttä kansaa. Vallitseva auringonpiilotus ikään kuin pakotti meidät muuttamaan kokouspöytäkirjaan kirjattua suunnitelmaa, ja hyvin pian löysimme itsemme paikallisesta eläintarhasta.

Luvassa oli sinänsä aika sivistävä reissu, koska esimerkiksi meikäläinen ei oo 10 kuukauden läsnäolosta huolimatta vielä nähny kuin yhen kengurun (ja sekin oli heittäny lusikan nurkkaan), vompateista ja muista taistelueläimistä puhumattakaan.

Australian liikenteessä kengurut ovat hirviin verrattavissa oleva uhka, ja tarinan mukaan muutama vuosi sitten tuulilasin läpi tullut pussieläin oli törmäyksessä tappanut yhden matkustajan, mutta sen jälkeen paniikissa kynsinyt kolme eloonjäänyttä hengiltä! En tiedä oliko vika mussa, mutta suhteellisen harmittomalta noi karvakädet tuolla aitauksessa näytti.

Pussikarhujen suhteen kävi hyvä säkä, sillä ne muistuttavat meksikolaisia työläisiä nukkumalla reilut 20 tuntia vuorokaudesta, mutta onneksi ruoka-aika sattui olemaan juuri käsissä, ja päästiin näkemästä pelkkiä paikalleen kivettyneitä karvapalloja.

Olihan siellä kaikkea muutakin, kuten liskoja, emuja, krokoja sekä dingoja, mutta meikän suosikiksi nousi kyllä taskukokoista sikaa muistuttava vompatti. Luontaisten hyökkäyskeinojen puuttuessa vompatit ovat kehittäneet itselleen rautaisen puolustuksen, joka ilmenee kirjaimellisesti kivenkovana ulkokuorena. Ei kannata antaa karvapeitteen hämätä, muun muassa autokolareissa kyseinen karvakasa aiheuttaa yleensä sen laatuista tuhoa –nimenomaan päälleajajalle – että mikäli kyseessä oleva kiesi ei täytä hyökkäysvaunulle osoitettuja vaatimuksia, niin lunastuskunto on odotettavissa.

Sadekelit jatkuivat myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli Dreamworld, yksi Ossilan kuuluisimmista huvipuistoista. Hyvänä puolena, olosuhteista johtuen porukkaa ei ollu hirveesti liikenteessä, joten jonot oli melko lyhyitä. Huonona puolena, molemmat huvipuiston suosituimmista laitteista, sekä jäätävä Tower of Terror että sisuskalut ympäri & ulos pyöräyttävä Giant Drop olivat molemmat suljettu, samasta syystä. Prkl!

Molemmat laitteista oli rakennettu samaisen, reilut 120 metriä korkean tornin yhteyteen. Giant Dropin funktiota ei tarvi varmaan kauaa miettiä, samantyylinen laite löytyy myös Linnanmäeltä. Tower of Terror puolestaan on yksi maailman vauhdikkaimmista huvitteluvehkeistä. ”Vuoristojuna” ampaisee tunnelista vauhdilla, joka kiihdyttää sen 160 kilsaan tunnissa vajaassa 4 sekunnista, ja matka jatkuu Giant Dropin käyttämän tornin huipulle, josta on vuorossa vapaapudotus takaisin maanpinnalle.

Vi**tus oli suhteellisen lievä ilmaisu kuvaamaan tuon hetkistä olotilaani. Edessä oli yhdet maailman huippuleluista, ja VOI NYT KY*PÄKELA SENTÄÄN!!!! SEN AINOAN PÄIVÄN MINKÄ MÄ VIETÄN MUN ELÄMÄSTÄ TUOLLA HUVIPUISTOSSA, NII JOHAN ON PELIT KIINNI KU VETTÄ TULEE MUUTAMA TIPPA!!! SAA**NAN V**TU!!!

Ei olis kyl pitäny stressata noin pahasti, koska nyt ne kortisolitasot ampaisi sieltä tunnelista kattoon vähintään yllä mainittua vauhtia. Ja sehän vaa lisäs mun kyrpimistä, mikä puolestaan oli suoraan verrannollinen katabolian neliöön! Voi halvattu!

Liha(s)kato olis varmana ollu ennennäkemätön, ellei oltais siirrytty pikapikaa viereiseen vesipuistoon. Kuvissa olevia putkia ei tartte laskea yksin, vaan käytössä on renkaat, joihin mahtuu 2 ihmistä, ja vauhti on sen mukasta! Paras kokemus oli kuitenkin oheinen Green Room, jota laskettiin 4 henkeä vetävällä ”apilalla”. Neljän ihmisen massa antaa mukavat vauhdit, ja just ennen tota kuvassa olevaa isoa kourua tulee vajaa parimetrinen, lähes vapaapudotus, mikä kyllä tekee takapuolesta muussia! Penskana moinen hurvittelu oli hauskaa, mutta nyt vielä isompana kakarana noista vehkeistä sai todella sen ilon irti!!! JII-HAAA!!!

Torstaina käytiin tsekkaamassa Byron Bay, mikä tarkoitti parin tunnin ajomatkaa takaisin etelään, jolloin ylitettiin myös osavaltion raja, ja oltiin takaisin NSW:n piirissä. Jännä juttu, että vaikka osavaltiot ovat pohjois-etelä –akselilla, niin tunnin aikaero on silti voimassa.

Kohtuullisen landepaukkumestahan tuo oli, siis lievästi sanottuna. Poimittiin Anja kotoaan, eli joltain maatilalta, jonne juuri ja juuri pääsi ilman nelivetoa ja puolen metrin maavaraa. Maisemat oli suhteellisen näyttävät, mutta jyväjemmareitten infrastruktuuri oli tuskin kuullut toisen maailmansodan päättymisestä. Työläisten luiset ruumiinrakenteet kertoivat mahdollisesta Dachaun kokemuksesta – mun oli pakko syödä salakuljettamani proteiinipatukka vessassa, jottei mua poltettais roviolla.

Jos olin valmiiksi kauhuissani, niin paniikiksi olotila yltyi siinä vaiheessa, kun kuulin selkäpiitä karmivia uutisia: KUKAAN MAATILALLA EI SYÖNYT LIHAA!!! Mua alko ahistaa. Oli pakko ottaa seinästä tukea. Herraisä, kukaan ei ilmeisesti koskaan ollut kuullut ilmiöstä P-A-L-A-U-T-U-M-I-N-E-N!!! Tunsin kuinka elimistöni kortisolin eritys triplaantui hetkessä; tämä oli ilmeisesti sitä rinnakkaistuskaa ornitologien puolesta. Mun näkökenttä alkoi sumeta, tunsin kuinka katabolia yltyi! Tilanne oli kriittinen, mun oli pakko toimia.

Autossa olisi ollu puoliksi järsitty Mars-patukka (ei ollu mun), mutta 15 metrin matkaan olis menny ylimääräsiä sekunteja, ja spurttaamisen aiheuttama rasitus olis voinu aiheuttaa letaalin kortisolishokin. Olin juuri aikaisemmin kieltäytynyt sokerijuurikasmehusta (kukaan muukaan seurueesta ei halunnut ripulia, joten päätös oli kollektiivinen), mutta nyt mun oli pakko kääntyä sen puoleen. Toivoin suuresti että nimijärjestys olisi yhtä sisällön painokertoimien kanssa. Kourin myös kaksin käsin saavia, jossa oli jotain humuspähkinöitä, niitten etäisesti apinanpaskaa muistuttavasta sivumausta huolimatta.

Tunsin kuinka pulssini laski pikaisesta ensiavusta johtuen takaisin reiluun 180 :een, ja poistuin nopeasti (mutta rauhallisesti, välttäen kortisolipiikkiä) autolle vedoten alkavaan epilepsiakohtaukseen, jota demonstroin räpyttelemällä silmiäni 800 rpm/min ja kuolaamalla lattialle. Asetuin poikittain Toyotan takapenkille, ja yritin hengitellä rauhallisesti juuri tyhjentämäni Mars-käärepaperin sisään välttääkseni hyperventiloinnin.

Katastrofi oli lähellä, mutta onneksi poistuimme paikalta tuota pikaa. Aloin ymmärtää minkä takia hullunlehmän tautia esiintyy juuri maatiloilla. Jatkoimme matkaa Byronin kuuluisimmalle biitsille, taisipa tuo olla samalla koko Australian itäisin mesta. Jälkimmäisessä kuvassa näkyy pohjaan painuneen kaljaasin masto. Muutama vuosi takaperin pari penskaa oli ollut samalla tavoin leikkimässä piraattia, mutta yllätys yllätys, paikalle ilmaantuneet hait (!) pitivät huolen siitä että nulikat joutuivat kyhjöttämään raa´an nokassa aina auringonlaskuun saakka.

Näppärästi vielä myöhästyttiin perjantaina auton palautuksesta, vaikka lähtiin matkaan jo aamuviideltä. Tosin syy oli matkalla varrella sattunut kolari (ei siis meille), jonka johdosta tiet oli tukossa. Eipä auttanut selitykseksi, ja 117 taalan lisämaksu oli nannaa.

Kyllähän mä tiedän että te ette tänne mitään sivistäviä matkajuttuja tullu lukemaan. Tai ite en ainakaan tulis. Saa olla aika suuren tason juures jos ei oo vapaa-ajalla parempaakaan tekemistä. Kyllä kunnon blogissa pitää olla aina juttua alkoholista, ja jos mahdollista, niin paljaasta pinnasta. Jälkimmäiseen mun rahkeet ei kyllä riitä, mut se nyt ei oo kellekään enää tässä vaiheessa mikään yllätys.

Palataapas siihen matkaa edeltäneeseen lauantaihin. Illalla oli Nizamin ja Charlien synttärit, mutta tällä kertaa mun oli tarkotus passata. Siis oikeesti. Suunnitelma piti noin puoli kahdeksaan saakka. Tässä vaiheessa kuulin huhuja virkavallan saapumisesta, ja sitä odotellessa sattui tulemaan hieman jano. Kyllähän sen tietää että miten tuossa taas käy.

Saapuihan se ”konstaapelikin” viimein paikalle. Varmaan helpompi antaa kuvamateriaalin

puhua puolestaan. Luulenpa että muilla taisi olla päivänsankaria hauskempaa. Pitää muistaa vastaava tulevaisuudessa. Kelläköhän on ensimmäiset synttärit mun paluun jälkeen… Jotta kaikki olis menny putkeen, niin tulihan se OIKEA VIRKAVALTAKIN LOPUKSI PAIKALLE! Sakot asunnon omistajalle ylimääräsestä metelistä tenttiaikaan (ihme laki), ja sakot yhdelle turakille (en minä, ihme kyllä), joka väläytti poliiseille massiivisen röhönaurun säestämä -> ”Tulitteko hakemaan kollegaanne?”

Muilla sen sijaan oli hauskaa senkin edestä. Tästä siirryttiin jatkoille Oxford Streetille ja Havanaan, jonne puikkelehdimme vippilistan kautta sisään. Ja kyllähän sitä alkoholia taas kulu.

Melko reippaastikin. Voishan tässä herkutella detaljeilla, mutta jotta saatais tää maratoni joskus päätökseen, niin tyydynpä sanomaan vain sen, että... No en kyl taida sanoo ees sitä. Päätä kivistää vieläkin ajatus tosta illasta.