lauantai 31. toukokuuta 2008

Peer Networking

Reiluus. Tuo niin monikantoinen ja laajan sisällön saava kaksitavuinen sanahirviö, joka aiheuttaa väristyksiä jokaisen kultamitalistin selkäpiissä. Mitä se itse asiassa tarkoittaa? Miten reiluus määritetään sanana? Onko se kenties adjektiivi? Reilu, reilumpi, Laitelan Ismo? Voi olla. Verbi se ei ole, vai voiko joku reiluta? Mahdollinen subjekti? Öö... ei. Entäpä attribuutti? Reilu Reima revitteli rupaisella traktorilla. Hmm, miksei. Adverbi? Ostin reilusti viinaa. Osuma. Nomini? (Siis häh, mikä v***u on nomini?) Tuotamm… jaa… Konjuktio? Ei. Numeraali? Ilmeisesti ei. Adpositio? Mi habla no Mexíco. Entäpä interjektio? Hmm, riippuu käyttötavasta. Eli siis aika monta osumaa, ja silti olen enemmän päästäni pyörällä kuin ennen tämän kappaleen kirjoittamista.

Toinen yritys. Mitä se sitten tarkoittaa? ”Pelataan reilusti pojat!” Kyseinen huudahdus on tuttu miltä tahansa divariporukan valmentajalta, mutta hyvin usein se vaihtuu ”tapetaan ne siat!”-linjalle toisen puoliajan alkaessa, kun kotijoukkue on 17-0 tappiolla. Sitten itketään pelien jälkeen: ”kyllähän me muuten mutta kun vastustaja ei pelannut reilusti. Sniff. Ne teki jopa muutaman maalinkin. Sniff”. Just joo. Jos eläisimme pilvilinnojen sävyttämässä maailmassa (niin kuin kaikkien äidit tykkäävät ajatella) niin reiluimmat olisivat kuninkaita, ja kaikki olisivat onnellisia. Ikäväkseni voin kertoa, että näin ei ole, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan todennäköisesti olemaan. Piste.

Voimassa olevilla säännöillä reiluus on yhtä kuin viimeinen sija. Aivan. ”Nice guys finish last”. Aika totta, eikö. Lahden hiihtojen sankarit välttelivät reilua peliä, ja täten olivat kansan suosikkeja voittohetkellä. Kuka muistaa kahden viimeisen Ranskan ympäriajon korkeimmalle sijoittuneen ei-doupanneen ajajan? Niinpä. Kaikkien aikojen paras naispikajuoksija sekä yleisurheilun monilahjakkuus Marion Jones ei myöskään noudattanut reilua peliä, mutta omaa silti kunnioitettavan läjän mitaleita. Kuka tarvitsee kahden käden sormia laskeakseen miesten sadan metrin pikajuoksun olympiavoittajia viime vuosilta, jotka EIVÄT ole kärynneet dopingista?

Sodassa voittaa se joka osaa käyttää vastustajan heikkouksia parhaiten hyväkseen, ei se joka pelaa sääntöjen mukaan. Täsmäpommit ja massiiviset ilmahyökkäykset olivat Persianlahdella kova sana, sissit ja ansat Vietnamissa. Oliko kumpikaan reilua? Ei. Tehokasta? Kyllä. Hiroshima? Aivan. Jo armeijassa opetetaan että vastustajan huoltokolonna on heikoin lenkki, vaikka reilumpaa olisi kohdata neuvostovaunut avomaastossa, mieluiten kolmirivissä, ja miksikäs ei, annetaan vastustajan vielä ampua ensimmäinen laukaus. Kapakkatappeluissa se voittaa aina, joka lyö selkään, mieluiten tuolilla, ja jos mahdollista, useamman kaverin voimin. Grillijonossa ongelmien ilmaantuessa (usein mustalaisten muodossa) kannattaa kokeilla josko kumartaisi vastustajalle ensin kunnioituksen merkiksi, sen sijaan että suuntaisi davidbeckhammaisen vapaapotkun suoraan rosvosektorille.

Entäpä kuuluisa lausahdus: ”Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua”? Kaikki pitävät romantiikasta, ja se osoittaa vain tunteiden paloa jos murtautuu ihastuksensa kotiin vain yllättääkseen hänet ruusuin kukitetulla polulla, joka johtaa makuuhuoneeseen jossa unelmien ritari odottaa varusteltuna shampanjalla ja mansikoilla, puhumattakaan takataskussa odottavasta kihlasormuksesta. Entäpä jos murtautuja olisikin unelmien könsikkään sijaan naapurin pullonpohjalasipäinen teini, joka näkee romantiikkaa vain internetistä, ja silloinkin yleensä vain sisään-ulos-vaiheen:) Tästä olisi ihanuus kaukana. Sallittua on tiedustella ihastuksen numeroa tämän kavereilta, mutta entäpä kuunnella hänen puhelujaan? Sallittua on seurata hänen liikkeitään koulussa/yökerhossa, mutta 24/7 valvonta menee jo liian pitkälle. Ainakin miesten mielestä;) Tittelin/nimen/keskijalan koon voi valehdella ensitapaamisella, ja kaverin huvilaa/jahtia/porschea voi vielä lainata toisille treffeille, mutta se että väittää vielä kolmansilla treffeillä olevansa neitsyt/omaavansa 15 -tuumaisen, on jo hieman liikaa.

Entäs jos menee seuranhakutarkoituksessa seksiriippuvaisten tukiryhmään? Älykästä vai sairasta? Saalis pitää napata silloin kun se on heikoimmillaan, sama pätee savannillakin, jossa suurin leijona kaataa aina sen heikoimman antiloopin, koska vaiva on tällöin pienin ja kaato taattu. Tosielämässä väkisinmakaaminen sammuneen kanssa voi tosin aiheuttaa hieman jälkipuintia, joten en välttämättä soveltaisi viidakon lakeja aivan joka käänteessä.

Kaiken kilpailuhenkisyyden keskellä tärkeintä ei ole reilu peli tai voitto vaan pikemminkin murskavoitto, mahdollisimman hyvät kertoimet ja upeat palkinnot! Reiluus sen sijaan syö omia kertoimia, tarjoten niitä itse asiassa vastustajalle! Onko parempi olla reilu itseään kohtaan ja nousta keskikorokkeella kuohuvan kanssa, vai katsella palkintojen jakoa sivusta ja pyyhkiä tappion kyyneleitä, tukeutuen kuitenkin aina yhtä heikkoon selitykseen, että pelasi ainakin sääntöjen mukaan? Johan koko kansan sankari, Seppo Rätykin tokaisi aikanaan MM-kisamitalin julkistamistilaisuudessa ”… turha sinne on seurustelemaan mennä. Siinä tuli ylevän paskiaisen maine vuodeksi kerrallaan, mutta mukavampana olisivat mitalit jääneet saamatta.” Sepe oli muutenkin suorapuheinen kaveri, ja seuraavan vuoden tavoitteista kysyttäessä Seppo valaisi asiaa eräässä radiohaastattelussa seuraavasti: "Jos viistoistavuotiasta sais."

Pienen itsekkyyden ohella reilu peli kulminoituu siis kertoimien maksimoimiseen, ja tämä onnistuu esimerkiksi merkityllä pakalla, painotetuilla nopilla, Lahden hiihtokisoista tutuilla tropeilla, vastustajan varusteita sorkkimalla tai vain heikompia vastaan pelaamalla, noin niin kuin muutamia keinoja mainitakseni. Reaalielämässä tämä taas ilmenee siten, että baarista kannattaa pokata se kaikista humalaisin nainen, tai että nakkikioskilla kannattaa haastaa riitaa vain pienempien tyyppien kanssa, ja mielellään siten että oma kaverijoukko on heti selän takana! Ja ei, se että ammattikoulun viimeistä luokkaa neljättä kertaa käyvä ja siiviilipalvelusta suunnitteleva rasvatukka-Samuli ajelee ala-asteen ympärillä paska-Corollallaan joka päivä välituntien aikaan, ei ole kertoimien maksimoimista, vaan lapsiin sekaantumista!

Keskelle viikkoa osuneen dokauskeikan jälkeen loppuviikko meni taas normaalia rataa noudattaen melko hämärissä tunnelmissa, ja lauantaiksi olimme onnistuneet keplottelemaan itsemme Peer Networker -koulutukseen Alin kanssa. Eli kyseessähän oli jo Suomesta tuttu tutor-koulutus, jossa meidät aivopestään ottamaan vastaan uudet opiskelijat ensi lukukauden alussa. Toimimme sitten heidän opastajinaan ja lähimmäisinään ensimmäisten viikkojen aikana, kun he ovat vielä pyörällä päästään ja valmiit uskomaan kaiken mitä kerromme. Aikaisemmin kävimme läpi haastattelut, joista sitten parhaat valehtelijat valittiin jatkokoulutukseen, ja jostain syystä arpaonni suosi meikäläistä ja Alia.

Itsehän perustelin omaa valintaani sillä, että haluaisin tutustua uusiin kulttuureihin, tavata uusia ystäviä ja auttaa eksyneitä sieluja löytämään onnen tästä ihmemaasta. Ali, tuo likainen singaporelainen taas vuorostaan tokaisi melko suoraan ryhmähaastattelussa: ”I want to be James Dean for the new herd!”. Vaikka arvasin mitä tuleman piti, niin oli siinä naurussa pitelemistä. Koordinoija oli hetken pyörällä päästään ”pardon?” Siihen Ali sitten lasketteli jotain palturia, vaikka totuus oli se että Ali oli mukana vain siitä syystä että pääsisi ensimmäisenä apajille kun uudet tytöt tulisivat paikalle! Mikäs olisikaan sen helpompaa, kuin luikerrella heidän läheisyyteensä Peer Networkerin roolin tuomin etuuksin ja käyttää hyväkseen niitä kriittisiä ensi hetkiä, jolloin jokainen on vielä eksyksissä kaikin tavoin. Totuushan on kuitenkin se että ne parhaimman näköiset kakunpalat häviävät lautaselta ensimmäiseksi, juhlissa kuin juhlissa. Mutta jos paikalle saapuu etukäteen, niin chanssit näihin herkkupaloihin ovat selkeästi paremmat! Tuota kutsuisin jo kertoimien rukkaamiseksi! Vaikka eipä Alin idea mitenkään uusi ollut, eräs ystävänikin harjoitti samaa politiikkaa rippileirin isoskoulutuksen merkeissä. Kylmänviileää laskelmointia, totta, mutta hei, herätys, jos haluaa voittaa, niin on helpointa pelata sillä valmiiksi merkityllä pakalla!

Mutta tokihan itse vuorostani olen niin puhdassydäminen, ettei moinen taktikointi tulisi mieleenikään! Sen sijaan olin vilpittömästi valmis uhraamaan aikaani auttaakseni uusia tulokkaita sopeutumaan aussielämän aina-niin-vaativiin-piirteisiin, kuten jatkuvaan dokaamiseen ja luentojen dissaamiseen. Ja pitäähän meikäläisen olla paikalla vahtimassa tuota Alin käytöstäkin, sitä vartenhan kaverit ovat olemassa:)

Lauantain koulutuspäivä meni sitten kaiken maailman ryhmäleikkien ja tutustumisten merkeissä. Suomessa kun tutoriksi hakevat yleensä rohkeimmat ja sosiaalisimmat yksilöt, niin täällä tuntui siltä että paikalla olivat kaikki sosiaalisesti rajoittuneet, jotka eivät muuten ystäviä saaneet, ja tämä tapahtuma toimi ikään kuin viimeisenä oljenkortena. No, kyllähän siinä sitten mieli vertyi päivän mittaan, ja ihan hauskaakin oli, vaikka leikit olivat kyllä lastentarhan luokkaa. Ja jotain johtajakoulutuksen tynkää siinä yritettiin opettaa, mutta kuvaavaa toiminnalle oli se, että kun tapahtuman vetäjä pyysi porukkaa asettumaan kolmisivuiselle neliölle (siis neliö josta uupuu yksi sivu) siten, että toiseen ääripäähän tulevat ne, jotka kuvittelevat olevansa hyviä johtajia, ja toiseen ääripäähän ne, jotka pitävät itseään suunnilleen yhtä hyvinä liidereinä kuin meren pohjassa makaavia simpukoita, niin 80 % jengistä yritti änkeä itsensä sinne simpukkapäähän, 3 henkeä marssi johtajapäähän ja loput 9 mattimeikäläistä astelivat keskiviivalle. Itsehän tietty hetken sopuleiden toimintaa ihmeteltyäni marssin sinne johtajapäähän, ja katselin silmiäni pyöritellen sitä elämän ja kuoleman taistelua siitä tilasta kuvion toisessa päässä. Hmmmph. Ja tässäkö piti olla tämän yliopiston kansikuvat ensi lukukaudella? Tulipahan tapahtumassa ainakin verkostoiduttua, ja tutustuin muuten yliopiston olutkerhon puheenjohtajaankin. Siinäpä vasta kontakti, josta olisi varmasti hyötyä tulevaisuudessa:)

Kahdeksantuntisen pilipalikoulutuksen jälkeen suuntasimme Alin ja olutkeisarin kanssa lounaalle jo vakipaikaksi tulleeseen Landsdowniin, josta sai sen kuuluisan ja mahtavan 5 taalan lounaan! Illalla porukka suuntasi taas kaupungille, yllätys yllätys, itse liityin seurueeseen siinä puolen yön aikoihin, ja löysinkin muut Bungalow 8-nimisestä yökerhosta. Heh, baarin ovella seurassani olleet tytöt päästettiin kyselemättä sisään, mutta meikäläinen pysäytettiin niille sijoilleen. ”Wait a second”, sanoi poke ja viittoi jotakin sisällepäin. Hetken kuluttua jumalattoman iso, rottweilerin ja emakon yhdistelmää muistuttava, varmaan tonnin painava karju astui ovelle, ja poke osoitti meikäläistä. Mörökölli loi suuntaani pitkän, varpaista päähän ulottuvan tarkastelevan katseen, ja mietinkin että tässä vaiheessa ei kannata varmaan ainakaan ruveta haastamaan katseella, joten tyydyin vain hymyilemään takaisin ja toivomaan hiljaa sisälläni että elämäni jatkuisi myös tämän jälkeen. Hetken mulkoiltuaan jättiläinen päästi ison hymyn esille, ja murahti vain peukku pystyssä ”You are okay mate, welcome”. Paiskasimme kättä ja marssin muina miehinä sisälle, ymmärtämättä koskaan että mistä oli kysymys:) Viikolla dokaaminen oli vienyt meikäläisestä hieman mehuja, joten tyydyin tällä kertaa vain muutamaan kierrokseen, ja parin tunnin diskottelun jälkeen otimmekin taksin kohti kotikontuja. Puolen tunnin kävelyn sijaan taksimatka satamasta Geegaliin maksoi about 12 taalaa, joten se jaettuna neljälle (muut menivät Gumaliin) oli vaivaiset 3 taalaa, eli reilut 2 euroa. Ei ole ainakaan hinnalla pilattua tuo taksilla ajo:)

Yritin pyhittää sunnuntain taas opiskelulle, mutta tällä kertaa siitä ei tullut lasta eikä p… No, ymmärrätte kuitenkin pointin. Laiskottelin vain kotona ja katselin läppäriltä leffoja, ja iltapäivällä kanadalainen Shane, kaveri naapurista, tuli käymään, koska olin luvannut aikaisemmin päivittää hänen saliohjelmaansa. Siinähän meillä menikin sitten palttia rallaa kolme tuntia, kun teimme sotasuunnitelmia joilla pääsisimme eroon Shanen tikkujaloista ja luukäsistä. Oli muuten harvinaisen mukava opettaa Shanea, koska kaverilla oli intoa, hän kyseli koko ajan, ja jonkin verran omaa tietopohjaa oli jo olemassa. Motivaatiota löytyy myös vaikka muille jakaa, ja hän käykin samaisella yliopiston salilla 5 kertaa viikossa. Tuolle pohjalle oli helppo rakentaa toimintasuunnitelma. Kuittasin sunnuntain viimeiset tunnit taas tutun kaavan mukaisesti leffateatterissa, tällä kertaa rainana pyöri Iron Man, joka ennakkoepäilyistä huolimatta oli aivan erinomaista viihdettä!

torstai 22. toukokuuta 2008

The Dark Side

Vaikka Huhtarissa joskus tuntui että kaikki ei ole ihan kohdallaan, niin viimeistään nyt tuntuu siltä että olen nähnyt kaiken mahdollisen tuon saliurheilun saralla. Tai ainakin sen surullisen puolen! Ei herranjumala, siis mitä pelleilyä!!! Porukka ei täällä treenaa jalkoja lähes koskaan, ja hilavitkutinlaitteet ovat miehitettynä 24/7, ja niissä väännetään yleensä pelkkää haukkaria noin kahdeksasta eri kulmasta. Siis kyllähän sen nyt on ilmeisesti pakko olla melko selvää, että aktiivinen (jokapäiväinen) rinta-hauis-akselin treenaaminen P-A-K-O-T-T-A-A myös jalkalihakset kasvamaan, toisin kuin esimerkiksi perinteinen jalkakyykky, jonka on todettu olevan haitallista selälle ja varsinkin polville;)

Toisin kuin Suomessa, jossa dominoiva salilajike on yleensä rintahauispelle (aka amiskeho), niin täällä se on hilavitkutinharri, mutta yhteistä molemmille lajeille on saliohjelman priorisointi juuri yllä mainituille, elämääkin tärkeämmille lihasryhmille! Tärkeimpänä liikkeenä on yleensä penkkipunnerrus, joka on siis yhteistoistoliike, jossa toinen suorittajista tekee penkkipunnerrusta toisen suorittaessa hauiskääntöä samaan aikaan:) Tunnettu faktahan on se, että mahdollisimman suuri penkkitulos yhdistettynä isoon hauikseen saa nakkikioskilla kunnioitusta osakseen:)

Hieman enemmän ajatustoimintaa omaavat sällit ovat ottaneet myös vipunostot ohjelmaansa, mutta siihen se ajatuksenjuoksu on ilmeisesti loppunutkin. Rintabodarit ja muut keijot tekevät jotain vipunostojen bastardisointeja, joissa käsipaino pyörii kaikkialla muualla paitsi siellä missä sen pitäisi oikeasti olla! Sitä joko pyöritetään reilut 180 astetta vertikaalisella akselilla, tai sitten pahimmat tumpelot pyörittävät sitä 180 astetta HORISONTAALISELLA akselilla!!! Siis häh!!! Missä järki, missä logiikka!!? Eräässä esimerkkitapauksessa kaveri istui lattialla lootusasennossa, ja liikutteli sitä muutaman kilon kaulinta suunnilleen heksaedrin muodossa päänsä ympäri. Voisiko joku ystävällisesti perustella liikkeen tarpeellisuuden??? Kaveri voisi ensi kerralla kietoa sen rautalapasen samalla vaivalla kaulansa ympäri, niin päästäisiin siitäkin!

Ilmeisesti täyden liikeradan käsite on täällä yhtä tuntematon kuin Euroviisujen voitto oli ennen Lordia Suomessa! Kynäniskat puskevat osatoistoja aivan joka liikkeessä, varmaan siitä on paljon hyötyä jos nitkuttaa niitä liikeradan viimeisiä senttejä! Ei muuten ole loogisempaa näkyä, kuin kaveri joka vääntää 35 kilolla penkissä kymmenen puolikasta toistoa, kaikki tietysti avustettuna toisen luuviulun toimesta! Ei näin!

Positiivisena puolena, kyykkytelineet eivät ole koskaan varattu, ja ne harvat jotka joskus uskaltautuvat liikettä kokeilemaan, tekevät sen Smith-laitteessa, ja silloinkin ala-asentoon mennään pommilla, ja sieltä kiemurrellaan selkä mutkalla ylös! Leuanvetopaikka, kuin myös dippiteline ja maastavetotanko loistavat myös tyhjyyttään, ja tämähän vain sopii meikäläiselle. Hauskana yksityiskohtana, salilla on kolme eri telinettä käsipainoille. Teline joka sisältää palikat 2-10 kiloa, on koko ajan vähintään puolityhjä, porukka keskittää massaliikkeensä (hauis istuen, hauis kulmassa, hauis scotissa, keskitetty hauis) siihen. Seuraava teline jossa ovat painot 12.5–25 kiloa, omaa silloin tällöin tyhjän kohdan, josta joku tavallista urheampi karpaasin alku on rohjennut napata lekat, ja yleensä tällöinkin yrityksenä ovat jonkinmoiset pakkotoistot usean kaverin avustuksella penkkipunnerrusta etäisesti muistuttavassa liikkeessä. Viimeinen teline väliltä 27.5–50 kg on suunnilleen homeessa, ja ainoat pölyn ja muinaishien seasta erottuvat sormenjäljet ovat omani!!! Siis kirjaimellisesti! Toivoisin että tämä teksti ilmaisisi vain omaa angstiani lihaksistoltaan alikehittynyttä aussiyhteiskuntaa kohtaan, mutta valitettavasti kaikki on totta viimeiseen piiruun asti!

Palautusjuoma on täällä yhtä tuntematon käsite kuin Olof Palmeen murhaaja. Ne muutamat älyn jättiläiset jotka siitä joskus huhuja ovat kuulleet, juovat salin jälkeen pelkästään proteiinia, hiilihydraatteihin he eivät koske. Jo pelkkä vesipullo on täällä kunnioitusta herättävä näky, mutta ilmeisesti sekin on liikaa vaadittu, koska lähes kukaan ei sellaista omaa. Itsehän taas edustan evoluution terävintä keihäänkärkeä, ja juon omaa palautusvaahtoani jo treenin lomassa. Tosin tällä tavoin vedän taas vain hämmentyneitä/pelokkaita katseita puoleeni, ja olenkin varma että muut treenaajat/suvijurpot luulevat että käytän juomassani anabolisia lisäravinteita, kuten esimerkiksi hiilihydraattia ja proteiinia:)

Perinteisen hiilihydraatti-proteiiniseoksen, jota myös tuttavallisemmin palautusjuomaksi kutsutaan, tärkein funktio välittömästi treenin jälkeen juotuna on katabolian (lihaksia hajottava tila) kääntäminen anaboliaksi (lihaksia rakentava tila), kuin myös treenin elimistössä aiheuttaman negatiivisen proteiinitasapainon kääntäminen positiiviseksi, ja edellä mainituista syistä johtuen palautumisen aloittaminen.

Perinteisesti kaikki amiskehot juovat sulkuvaahtonsa treenin päätteeksi, ja koska näin tehtiin vuonna kivi, niin näin tehdään myös edelleen. Jotkut tavat vain siirtyvät kehoisältä kynäniskapojalle. Mutta entäs jos aloitettaisiinkin vaahdottaminen jo treenin aikana? Tällöin saataisiin katabolia katkaistua jo aikaisemmin, anabolia aloitettua aikaisemmin, mikä jo itsessään johtaa nopeampaan palautumiseen, kuin myös lisäenergiaa itse treenin aikana, mikä puolestaan johtaa isompiin painoihin tai useampaan toistoon, mikä yllätys yllätys, johtaa suurempaan lihaskasvuun. Toki erot näiden kahden tavan välillä ovat melko marginaalisia, mutta pitkällä juoksulla pienistäkin puroista kasvaa jokia. Tosin tavalliselle salispedelle olisi tärkeintä hankkia ensimmäiseksi edes se saamarin palautusjuoma! Sama koskee myös jumppamimmejä, yläpuolella oleva katabolia-anabolia-kuvaus pätee myös peppu-pace-jumppiin ja muihin yhtä kehittäviin liikuntaharrasteisiin! Hätävarana voi käyttää banaania tai kourallista irtokarkkia (!) Aivan, molemmat edustavat nopean hiilihydraatin lähteitä, mikä tekee molemmista erittäin haluttua kauraa välittömästi treenin jälkeen. Proteiinin saaminen ilman lisäravinteita onkin toinen juttu, jos sitä jauhelihaa/juustoa/tonnikalaa huvittaa salille raahata, niin siitä vaan. Tosin Prismasta/lähikaupasta saa hyvään hintaan helppokäyttöisiä Gainomax-tetroja, ja Fast on tuonut markkinoille myös tyylikkäitä valmiita palautumisjuomia, ja niitä voi huoletta juoda julkisilla paikoilla leimaantumatta steroidien käyttäjäksi. Toisin käy jos sekoittelet ihmisten ilmoilla omia jauhoja sheikkerissä…

Itse olen saanut omat treenini kulkemaan jo melko hyvällä rutiinilla, ja olen pyrkinyt käymään jumppailemassa aina silloin tällöin kun kerkiän, keskimäärin harvat viisi päivää viikossa siis;) Tosin heti alusta asti jouduin tekemään kipeitä ratkaisuja, ja tiputtamaan sarjapainoja about 20 % taaksepäin, lähinnä siitä syystä että lepo ja ravinto (dokaaminen & kebab) eivät ainakaan ensi askelilla vastanneet liikunnan tarpeita, ja ajattelin muutenkin ottaa vähän iisimmin ja jättää aikaa myös muulle elämälle. Tämä oli kuitenkin kuin potku munille, ego kärsi eniten, ja toisena mieli, koska olo oli kuin savannilta vangitulla leijonalla, tiesin että pystyisin parempaan, mutta oli vähän niin kuin pakko aloittaa käsijarru päällä. Onneksi egoa helpotti sitten kummasti se, että salilla huomasin että jopa naapurin 80-vuotias Hilma-täti tekee bodypumppia suuremmilla painoilla kuin karpaasit täällä mitään massaliikkeitä.

No, nyt kolmen kuukauden kuluessa olen saanut pikkuhiljaa painoja hilattua takaisin kohti aikaisempia lukemia, vaikka kyllähän ne vieläkin melko satujumppa-tasolla ovat. Mutta ei se mitään, onhan tässä vielä aikaa. Ja tuo oma painokin on liikkunut ihan hyvään tahtiin, tänne tullessa painoin vajaat 82 kiloa, ja nyt vaaka heilahtelee siinä 85 kilon pinnassa. Kilo per kuukausi, ja melko tasaisesti se on kerääntynyt, toivon mukaan muuallekin kuin jenkkakahvoihin! Onhan tuo tosin vielä aika tuuliviiri-lukemissa, ja kovalla puhurilla pitääkin kantaa kiviä taskussa! Tuossa sitten viime viikolla päätin kokeilla noin niin kuin kolmannen treeniblokin (blokki= about kuukausi) päätteeksi vähän että kuinka paljon sitä pökköä sieltä pesästä oikein löytyy, ja ohessa onkin pari videoklippiä suoritteista. Njaa-a, kyllähän tuo vielä melkoiseksi hilupumppailuksi menee, mutta pohjalta ei pääse kuin yhteen suuntaan, meikäläisen ruoskilla todennäköisesti vieläkin alemmas! Leuanvedossa asevyöltä roikkui vaatimattomat 30 kiloa, ja toistomääränä kuusi sivusi aikaisempaa ennätystäni 18 kuukauden takaa, erotuksena

tosin että silloin olin tehnyt leukoja jo pitempään pääliikkeenä, nyt käytännössä siirsin ne ykkösliikkeeksi vasta kuluneen blokin alussa. Aikaisemmin tekniikka oli myös melkoista rimpuilua, itse asiassa lähestulkoon pelkkää nenänvetoa, vaikka eipä näiltä meikäläisen siimoilta voi nyt muuta odottaakaan! Mutta nyt homma pysyi melko hyvin hanskassa. Ajattelinkin että josko pikkupoikien painoista pääsisi vaikkapa jouluksi eroon, silloin tyydyttävä suoritteena olisi 4 toistoa 40 kilolla.

Vinopenkissä vanha rekordi on nelivitosilla tehty seiska viime kesältä, tosin silloin meikä näyttikin lähinnä valaalta, ja omamassa oli rapiat 8-9 kiloa enemmän. Nyt käsissä oli 42.5 kiloa painavat hanttelit, ja melko helpohkon oloinen kasi sieltä pullahti, tosin suoritteena se on taas melko vaatimatonta tasoa, koska lähes jokainen ruikula/puuhelmipelle Suomessa pystyy

samaan. Kuulin huhuja että kyrmyniskat Inkeroisten kuuluisalla katakombisalilla tekevät lämmittelyjä viidellä kympillä, ja ajattelinkin että josko sitä vuoden päätteeksi uskaltaisi niillä kokeilemaan. Voi sitten lähtiessä tokaista salinomistajallekin että ostaisi nyt edes jumalauta isompia lekoja, että kehtaa tulla Suomesta asti treenaamaan:)

Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä että Mp3-soitin on yksi maailman parhaista keksinnöistä, ainakin heti palautusvaahdon ja Salkkareitten Ossin jälkeen! Fitness centerissä soi tauotta fromsarahwithlove tai muu purkkapoppi, kas kun ei löydy vesivehmaan jenkkaa! Minkälainen murmeli oikein treenaa v***u jonkun diskopopin tahdissa?! Sitä vartenhan voi mennä niille bodyturhuus/seiso-päälläsi-jumppapallon-päällä-tunneille!!!

No, onneksi hätä ei ole tämän näköinen. Itsepähän lyön vain napit korville ja uppoan omaan pieneen maailmaani, jossa taustalla pauhaa Rammstein tai Nightwish. Kyllähän tuolla hauskoja tilanteitakin saa aikaan, esimerkiksi kyykkytreenien työsarjoissa, kun niitä varten kuitenkin kääntää volyymin psyykkaustarkoituksessa aina kaakkoon. Siinä sitten yrittää äristä korvissa soivan Lordin kanssa kilpaa, eikä sitä ihan heti tajua että se ähinä ja puhina kuuluu varmaan sinne vastaanottoon saakka, ja muut treenaajat ottavat taas huomaamatta etäisyyttä, ja varmaan miettivät että taasko siellä on roid rage meneillään!

Tässä ajan kuluessa on tuo salin henkilökuntakin tullut melko tutuksi. Siinä aina tavatessa heitetään läppää, ja muutaman trainerin kanssa ollaan jo tosi hyviä frendejä, ja pyritään mahdollisuuksien mukaan treenaamaan yhdessä. Tosin jostain syystä näiden alan ”ammattilaistenkin” treeni pyörii aika lailla crosstrainerin/stepperin ympärillä, ja painoharjoittelu koostuu taas melko yksinomaan penkkipunnerruksesta, ylätaljasta ja reidenojennuksista, unohtamatta kuitenkaan noita SeiskaLukuYhdistettynäSataanToistoon-tyylisesti tehtyjä vatsalihassarjoja! Ei ihme että lähes kaikki PT:t omaavatkin alle 50 kilon omamassan!

Myös muut pajunvitsat ja rimpulat alkavat tulla tutuiksi, alussa kaikki kiertelivät meikää kuin vesikauhuista virtahepoa, varmaan johtui pitkälti taustalla soivasta Teräsbetonista ja kaukaisuuteen suunnatusta katseesta. Mutta heti kun muutama heinäkeppi uskalsi tulla ekan kerran juttelemaan tai kyselemään neuvoja, niin nyt ne ovat sitten haastelemassa joka kerta:) Ja keskustelu alkaa melkein aina vakiokysymyksillä: Ootsä joku voimanostaja? Käytät sä paljon steroideja? Ei vissiin suurempaa vitsiä ole olemassa, en viitsi edes kysyä paljonko jannuilla on hajataittoa! Suomessa meikäläisen painoilla pumppaillessa saa korkeintaan fitness-kuikelon maineen, ja ihmiset kysyvät yleensä että saanko kotona ruokaa, vai miksi näytän niin nälkiintyneeltä?! Ja joka kerta paikallisia ristoreippaita yllättää yhtä paljon kun sanon että pitäisi tehdä täyttä liikerataa, tai kun mainitsen edes palautusjuoman. V***U MUA YLLÄTTÄÄ ETTÄ JOTKUT NÄISTÄ KANANKOIVISTA ON OPPINU EDES PUHUMAAN, SAATI SITTEN AJATTELEMAAN!!!

No ei sillä, ihan hauskoja tyyppejä nuo ruikulat ovat, enkä jaksa puuttua niiden tekemisiin, paitsi kysyttäessä, jolloin olen valmis vuodattamaan elämänkerran verran tekstiä saliurheilun peruskivistä, mitkä eivät ilmeisesti tänne sivistyksen kehtoon ole vielä saapuneet:) Sinänsä harmittaa kavereiden puolesta, koska niillä kuitenkin on selvää motivaatiota puurtaa malmin parissa päivästä toiseen. Tai ei se nyt ihan treenaajien vikakaan kokonaisuudessaan ole, esimerkiksi yksi kaverini meni tämän meikäläistäkin ”ohjanneen” PT:n oppiin. Kohde oli miespuolinen, tuhdissa kunnossa, ja tavoite oli saada hieman lihasta ja menettää hieman rasvaa, tiivistettynä näyttää hyvältä alasti siis:)

Tuloksena oli treeniohjelma, josta 80 % oli aerobista, ja silloin tällöin cardion (=aerobinen) päälle piti tehdä kuntopiiri, joka sisälsi jalkaprässin, ylätaljan ja pec-deckin! Mitäh!!! Tuntuu vähän siltä että kyseinen traineri on voittanut ihmisluokittelunsa arpajaisissa, koska 1. miksi v****sa noin paljon aerobista, ja 2. yläkropan suurimpana punnerrusliikkeenä on pec-deck?!! Voi elämäni kevät! Ja taas suklaarakeiksi kakun päälle, ravinnosta ei oltu neuvottu mitään, ja kun sitten kysyin että mitä kaverini söi salin jälkeen (palautusvaahto, wink wink), niin vastauksena oli että porkkanoita, 2 tuntia treenin jälkeen!!! Eiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhhhhhhhhhhhhhhhhh!!!!!!!!!!

Tuollaisen treeniohjelman keksijä pitäisi kyllä tutustuttaa betonikengät + Saimaa – yhdistelmään, ellei tavoitteena ole sitten näyttää keskitysleiriltä tulleelta juutalaiselta! Ymmärtäisin kyllä jos naapurin Leena-Tuulikki kaivaisi tuommoisen saliohjelman jostain MeNaisista tai Annasta, heti kaalisoppa/puolukanvarsidieetin vierestä, mutta että ammatikseen ihmisiä treenaava, perunan kapasiteettia haastava vajokki esittää tuollaista roskaa, ja kehtaa vielä laskuttaa siitä huikeita summia! Ohjelman toimintavarmuus on itäautojen luokkaa, alaspäin pääsee vaikka kuinka lujaa ja polttoaineena käytetään ainoastaan heinää! Kyllähän tuolla varmaan laihtuu, yhtä hyvin kuin millä tahansa muulla mitä-vähemmän-syön-sitä-enemmän-laihdun-dieetillä, kukaan varmaan ei taaskaan ole miettinyt että se ”kiinteytyminen” ja hyvältä näyttäminen ei ole synonyymi itäblokkilaiselle elinkautisvangille!!! Puhumattakaan siitä että aineenvaihdunta ja rasvanpoltto ovat varmaan melko vauhdissa siinä vaiheessa kun päivän isoin ateria on toissapäivänä syöty selleri!! Oikeasti, kyseisen ituhippiluuserin on varmaan pakko kärsiä joko melko loppuun asti kehittyneestä Kreutzfeld-Jakobista tai kroonisesta masennuksesta, koska miksi muuten hän opettaisi herkkäuskoisille pro-bodarin aluille kyseistä paskaa!! Jopa Esplanadilta löytyvä betoniporsas pystyisi suunnittelemaan paremman saliohjelman! Ja lopuksi lukijoille, käsi sirkkeliin ne, jotka tunnistavat oman treeniohjelmansa yläpuolella olevasta kuvauksesta!

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Mi Casa es su Casa

Urheilua ja surffaamista seurannut viikko meni melko perusmerkeissä, kouluhommiin taas kerran paneutuen. Harjoitustöiden deadlinet kolkuttelivat ovella, ja kiinnostus hipoi taivaita;) Varsinkin kun Sales Management –kurssin ryhmätyö kulminoituu yritykseen, jossa yksi ryhmämme jäsenistä työskentelee, ja pitihän sen sattua juuri niin että tämä ko. jäsen on päästään ”hieman” vialla, muuttelee yrityksen tietoja kerrasta toiseen ja faktoja pyydettäessä mailaa sitten yrityksen tuotekuvaston ja koko henkilöstöpolitiikan, vaikka alun perin kyse oli vain missiosta ja yhtiön noudattamasta strategialinjauksesta. Alkaa hihat pikku hiljaa palamaan, muillakin kun meikäläisellä. Olemme tavanneet ryhmän kanssa nyt viikottain, ja joka kerta tilanne muuttuu tämän yhden sankarittaren ansiosta, ja tuntuu siltä kuin homma menisi päin mäntyjä! Ja koska muilla ei ole relevanttia tietoa yrityksen harjoittamasta politiikasta, on arpomisella taas ylettömän suuri painokerroin – tulee ihan Lappeenrannan ajat mieleen;) Toisaalta taas, Financial Managementin ryhmätyö sujui täysin kitkatta, ja kolmella tapaamiskerralla ja pienellä määrällä henkilökohtaista puurtamista homma oli paketissa, prónto! Konsultointihommat olemme jättäneet aikataulukiireistä johtuen viime tinkaan, ja saa nähdä että mitä tuleman pitää, sillä olen varma että pehmeästä ulkokuoresta huolimatta luennoitsijan CV:stä löytyy suositukset Auschwitzistä, koska nainen on henkisesti täysi natsi! No, onneksi enää kaksi viikkoa ja sen jälkeen tentit, ja sitten on ensimmäisen puolikas koulunakin tunnetusta kidutuslaitoksesta ohi:)

Kyllä sen viimeistään nyt huomaa, että Suomi ei ole ainoa maailman valtio, jossa koululaitos on kommunismin alainen aivopesulaitos. Eduskunnan nimellä kulkema propagandakoneisto syytää jatkuvasti ilmoille valheita, joissa vanhemmille uskotellaan koulun olevan yleissivistävä ja hyödyllinen paikka. Sillä aikaa tuomittuja, jotka myös joskus opiskelijoina tunnetaan, aivopestään usein erilaisin tavoin, kuten pakottamalla heidät lukemaan kaunokirjallisuutta ja ilmaisemaan mielipiteensä tämän jälkeen 375 000 sanan esseemuodossa. Ja jos joku henkisesti vahvempi yksilö pystyy vielä tämän jälkeen vastustamaan taantumusta, niin hänelle tarjotaan vahva lääkitys ja hänen maineensa mustamaalataan; tunnetuin tapa tästä on luokalle jättäminen. Arvosanat kouluissa jaetaan yleensä vajausasteen mukaan, ja kympin oppilaat ovat paitsi perseennuolijoita, myös oivia kandidaatteja hallituksen itsemurhasotureiksi. Koulun nimellä kulkemaa nukketeatteria johtaa yleensä SS-taustan omaava rehtori (tunnetaan myös nimellä Rankaisija), apulaisinaan lauma (L)opettajia.

Kouluviikko oli onneksi ohi nopeammin kuin se oli alkanutkaan (johtuisiko kaiketi siitä että se kesti vain kaksi päivää, mene ja tiedä), ja lauantaina vaihdoimme taas tutun kaavan mukaan vapaalle, ja suuntasimme ensimmäistä kertaa satamaan kuuluisan Sydneyn oopperatalon liepeille, josta löytyi loogisesti nimetty Opera Bar. Nautimme muutamat kierrokset mieltä lämmittävää, vartuimme kuinka kaikki jengistä saapuivat paikalle, ja jostain kumman syystä suuntasimme seuraavaksi keskellä yötä The Rocksin kuuluisille pannukakuille! Toimiihan se näinkin, vaikka itse olisin mieluummin kaivannut jotain nestemäistä. Muistin viimekertaisen ähkymättöseikkailuni, ja päätin tällä kertaa jättää extraviipaleet väliin. Tosin yritin houkutella Christiania mukaan vetoon, jossa olisin maksanut hänelle kolme (3) extraviipaletta, mikäli hän pystyisi viimeistelemään annoksen oksentamatta. Muistutukseksi, itse meinasin haljeta viimeksi yhdestä lisäviipaleesta. Pitkän mietinnän jälkeen italialainen kuitenkin kieltäytyi haasteesta, harmi sinänsä, olisi ollut melko mielenkiintoista nähdä kuinka pitkälle hän olisi päässytJ Pannukakkujen jälkeen puolet jengistä suuntasi kotiin, puolien jatkaessa matkaa Löwenbrau Kelleriin, saksalaisten juoksuhautana tunnettuun pimeään olutpanimoon. Bratwursti tuoksui kuitenkin hieman liikaa (Hilfe! Sie haben meinen Wurst angebrennt!), ja vaikka loppu seurueestamme jäikin ihannoimaan paikallista Hildeä ja hänen baijerilaisia ystäviään, niin otimme Christianin kanssa taksin ja hurautimme sillä toiselle puolen kaupunkia, Newtowniin, jossa hollantilainen Norah juhli synttäreitään hämyisässä kulmapubissa nimeltä Zanzibar.

Viidakkoluolassa oli tunnelmaa, pakko myöntää. Alakerrassa soi ysäritunnarit, tupakansavu oli veitsellä leikattavaa ja jengi oli kuin suoraan Inkeroisten Kantrista. Luulin tulleeni kotiin:) Yläkerta oli pyhitetty muulle diskopopille, ja löytyipä sieltä mukava lounge, jonne jengimme oli asettunut. Istahdin divaanille, ja katselin syrjäsilmällä kun joku pajunvitsa opetti tekohengitystä viereisellä pallilla istuvalle pitkätukalle. Hämmästykseni oli suuri kun riukurauta nosti päätään, ja paljastuikin että molemmat olivat naisia! Hetkonen, lähempi tarkastelu osoitti että heitä olikin kokonainen lauma, ja kaikki kähmivät toistensa takapuolia ja tanssivat hitaita kuin suoraan sinisen osterin malliin! Hivutin kättäni pikku hiljaa povitaskuun, ja yritin ottaa kamerani mahdollisimman varovasti esille. Mutta heti kun olin saanut sen edes vähän hollille, niin kohtasin useamman tuiman katseen, ja päätinkin että kissatappelua välttääkseni olisi ehkä parasta sijoittaa kyseinen tallennuslaitos takaisin suojukseen, ja näin ollen diat jäivät vähemmälle. Otimme muutaman kierroksen miestä väkevämpää, tanssimme pahimmat synttärihumut ohitse, ja tämän jälkeen tilasimme vielä hyvissä ajoin Christianin kanssa taksin, ja päädyimme kotihollille siinä kahden jälkeen.

Sunnuntaina piti lähteä taas surffaamaan, mutta olin vääntänyt nilkkani viikkoa aikaisemmin, ja asiaa eivät auttaneet ainakaan se Residence Cup, puhumattakaan viime viikon surffaamisesta tai jalkatreenien tekemisestä salilla (varmaan nyt niitä jättäisin väliin), ja viikon aikana nilkkani olikin turvonnut mukavan näköiseksi. Kirsikaksi kakun päälle satutin sen sitten uudestaan vielä lauantaiaamupäivällä (salilla, missäs muualla, kyykkyä tehdessä, kuinkas muuten), ja
nuo illan kävelyt pubista toiseen eivät olleet hirveän viisas ratkaisu, koska herätessäni sunnuntaina jalka ei kantanut enää juurikaan painoa. Sain kuitenkin vain syyttää itseäni, koska olisin voinut huvittelun sijasta antaa raajalle edes hieman lepoa, varsinkin se Residence Cup oli jalakkeelle aika raju veto, ja luulenpa että pahin turvotus johtui siitä. Mietiskelin jo aikaisemmin viikolla, että pitäisiköhän tuota koipea käydä näyttämässä paikalliselle lekurille, koska nilkkani alkoi kaikessa turvotuksessaan uhata jo polven asemaa jalkani paksuimpana kohtana. Mutta taaskin, niin kuin aina muulloinkin loukkaantuessani (nuo pikkuvaivat kun seuraava urheilijan elämää kuin teinit kaljarekkaa) päätin itse tohtoroida vaivani. Ensinnäkin, täällä tuo terveydenhoito ei ole samaa tasoa kuin Lappeen YTHS:llä, vaan jonottaa saa koko rahan edestä, ja useamman satasen maksukuitti seuraa perässä. Sitä paitsi, pystyin jo arvaamaan puoskarin vastauksen: ”Lepoa, ei salia, 200 taalaa kiitos!”. Joten päädyin jo tuttuun ratkaisuun, eli itsediagnoosiin. Tulos: turvonnut nilkka, todennäköisesti kantajalla kuitenkin vain heikko kivunsietokyky, salitreenit voivat jatkua normaaliin malliin. Ensimmäinen kyykkytreeni vielä maanantaina meni suhteellisen kivuttomasti, itse asiassa turvotus lisääntyi vasta illalla. Vahingosta viisastuneena päätin jatkaa samaa rataa, ja lauantaina toistaessani kyykkysessiota jotain meni ilmeisesti vikaan, koska heti ensimmäistä settiä seurasi äärettömän pistävä kipu jalassani. Nilkuttelin siinä sitten itseni kotiin, vain suunnatakseni pikaisen kylmähoidon jälkeen illalla kaupungille. Sunnuntaiaamulla jouduin ikäväkseni toteamaan että tämän kerran surffaukset jäävät kyllä väliin, sillä en ole koskaan kuullut yksijalkaisesta surffaajasta. Ja viimenään jouduin myös antamaan periksi ajatukselle, että ehkä parempi antaa jalalle hieman lepoa ainaisen riuhtomisen sijaan -> ei jalkatreenejä viikkoon;)

Jokaisella pilvellä on kuitenkin hopeareunus, ja jalkavaivasta sisuuntuneena sain hullun motivaationpuuskan, ja ajattelin että onhan sitä jotain yhteiskuntaa hyödyttävää kuitenkin kyettävä tekemään! Kaivoinkin konsultointikurssin henkilökohtaisen harkkatyön esille, ja väänsin siitä 75 % valmiiksi seuraavien 9 tunnin aikana. Tosin ollakseni rehellinen, tuohon yhdeksään tuntiin mahtui myös 4 jaksoa O.C:tä sekä parin tunnin päiväunet, ja iltayhdeksältä päätin lyödä päivän pulkkaan, ja nilkutin yksikseni elokuvateatteriin katsomaan filmin Untraceable. Filkka oli ihan katseltava, aina loppuratkaisuun saakka, joka vuorostaan oli täysin perseestä, siis sanoinkuvaamattoman luokaton!

Maanantaina annoin vielä toisen (lähes) täyden lepopäivän jalakkeelle, ja tiistaina olin kuin uudestisyntynyt, jalka maistui juuri ostetulta, melkein tulenuudelta, ja päättelinkin että tässä on varmaan aihetta juhlaan. Illalla olikin sopivasti Irenen läksiäiset ja kanadalaisen Amélien synttärit tuplamuodossa, ja juhlien teemana oli juoda itsensä unohduksiin. Keskellä viikkoa dokaaminen olikin mukavaa vaihtelua ainaiselle lauantaihumputtelulle, tosin tässä vaiheessa onnistuin vielä pitämään Mr.Hyden aisoissa, ja pakkasin mukaan vain muutaman neitibreezerin, tarkoituksenani saapua viimeistään puolilta öin takaisin kotiin. Mutta heti ensimmäisen limukan korkattuani huomasin että pimeä velipuoleni astui esiin varjoista, ja ennen kuin huomasinkaan, niin oli tuo ainainen ahmatti jo pahanteossa, syömässä jumalauta SUKLAATA tuohon aikaan illasta!!! Montrealista kotoisin oleva päivänsankari muuten nimesi meikäläisen erään suomalaisen supertähden mukaan, ja sainkin illan aikana kuulla useasti ”Saaaaku Koiiiivuuu, do u wanna more chocolatecake?” ”Saaaaku Koiiiiivuuuu, how´bout a glass of wine?” Ja jotta tuo sokeripommien kähmiminen ei olisi ollut pimeän puoleni ainoa pahe, niin pitihän sitä myös pari pulloa sitä viiniä tyhjentää, ja kemut kestivätkin aina aamuneljään.

Kotiinlähtöhetkellä synttärisankari tajusi pahaksi onnekseen että joutuisi odottelemaan yöbussia vielä yli tunnin. Mutta onneksi tässä vaiheessa eräs nimeltä mainitsematon ritari ratsasti paikalle kiiltävässä haarniskassaan, ja pelasti illan tarjoten majoitusta loisteliaassa viiden tähden huoneistossa. Kyseinen luola tunnetaan paikallisten mielissä myös nimellä Casa dé Keränen:)
Heh, ja unohtakaapa ne likaiset ajatukset, lukaalin omistaja oli luonnollisesti tunnettu herrasmiesmäisyydestään, ja nukkui yönsä lattialle, uhraten kunniakkaasti oman mukavuutensa ja tarjoten petinsä kanadattarelle:) Nukkumisjärjestely siis johtui enemmänkin majoituksenjärjestelijän ritarillisuudesta, kuin Kanadassa odottavasta 100-kiloisesta lihaskimpusta, joka sattui kyseisellä hetkellä olemaankin vain vajaan 16 000 kilometrin päässä;)

Seuraava aamu alkoi vähän liiankin pikaisesti, koska meikää varttui ryhmätapaaminen kello 1030 yliopistolla, ja herätessäni tuntui kuin joku olisi liimannut tiiliskivet silmäluomiini. Vielä suurempi yllätys oli se, että heräsinkin lattian sijasta… mmm, lattialta! Hah, ette kai kuvitelleet jo jotain muuta??? Tiesin sen! Nyt hei jotain rajaa ihmiset, tämä on kuitenkin PG-13 luokkaa oleva blogi, mikä tarkoittaa sitä että kuvittelemanne materiaalia ei tästä osoitteesta löydy, tai jos löytyykin, niin vahvasti sensuroituna pe***le!:)

Hissuttelin koululle tummat pokat nokalla ja lakinretale mahdollisimman syvälle päähän vedettynä. Onneksi sisäinen kartturini ohjasi minut lähimmän Gloria´s Coffeen/Starbucksin/rikkihappolitkukahvinjäljitelmämyymälän kautta, ja vein mukanani triplatuplamättöespresson kahdella lisäespressolla, siinä toivossa että saisin aivokäyrääni edes jotain liikettä. Koululla vajosin sohvan perimmäiseen nurkkaan, ja toivoin hartaasti että kirkkaat valot ja kovaa puhuvat ihmiset menehtyisivät sukupuuttoon välittömästi, koska molemmat aiheuttivat minulle sillä hetkellä ennen kokemattomia tuskia;) Välttämättömän koulupolitiikan jälkeen raahustin takaisin kotiin, vain löytääkseni tuntemattomat alusvaatteet yöpöydältäni ja… Pah, älkää nyt viitsikö! Eikös tästä ollut jo puhetta aikaisemmin! Hankkikaa elämä, tai edes joku sitä etäisesti muistuttava virtuaaliystävä, sen sijaan että odottaisitte löytävänne jotain noinkin likaista blogistani!

Otetaanpas uusiksi. Eli, palasin siis riutuneena ja elämään kyllästyneenä yliopistolta kotiin, vain painaakseni pääni parfyymin sävyttämään tyynyyn, ja toivoinkin että elämänvalo häviäisi silmistäni (kuin myös pienet vihreät maantiejyrää käyttävät kääpiöt päästäni) ainakin seuraaviksi 12 tunniksi…

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Aaltokauden avaus

Ihmiset matkustavat Australiaan yleensä kolmesta (3) syystä.

1. He haluavat oppia surffaamaan = liukumaan muovipalan avulla veden päällä ja nielemään litroittain suolavettä. Kuulostaa melko fiksulta, varsinkin kun pitää mielessä sen, että laji sai alkunsa siitä, kun Australia päätti karkottaa puolet rikollisista (siis puolet väestöstä, anyway) pois mantereelta. Tuohon aikaan ei ollut varaa mihinkään suurempiin massaristeilyihin, orjalaivat alkoivat jäädä pois muodista ja Unicef vastusti kaasukammiota, joten aussit työnsivät rikolliset meren armoille vain vaivainen puulevy kellukkeenaan. Mustalaiset ja muut neekerit olivat tietysti innoissaan vapaudesta melottuaan ensimmäiset viisi sekuntia, vain huomatakseen lähestyvät hainevät, ”Oh shit!! Now I`ve got a fucking shark on my tail”. Haiden täytettyä mahansa siirtolaisten verellä ja sisuskaluilla, aussit saivat surffata rauhassa seuraavat 12 tuntia, ennen kuin oli seuraavan uhrilahjan vuoro.

2. Oppiakseen puhumaan hyvää englantia, tajuamatta kuitenkaan että aussienglanti on kansainvälisesti yhtä ymmärrettävää kuin norjan puhuminen eduskuntasalissa.
Tyyppiesimerkki paikallisesta keskustelusta

Mate 1: Ay mate? Let´s light the barbie, mi rellies on their way, and those wankers ll`spewin`
if the rat coffins ain´t be
aut.

Mate 2: Fair dinkum eh, I got the dead horse from the milk bar, but the bodgy bush telly is gone. That Pig Islander took a walkabout with all the plonk, and seppo is whinging ´bout his thongs.

Mate 1: ´at yabber, drongos date should be filled with jumbucks. Apples, youse still got stubbies and a red handbag, let´s go rage and put on a liquid laugh!

Sheila: *making aussie salute* Rack off! Bloody bities, get your arse into gear bludgers, our billy is still nuddy, and you jackaroos are stuffing the amber fluid!

Mate 1&2: Ay?

Tuosta jos joku selväjärkinen, ei-norjankielinen ottaa selkoa, niin voi saman tien anoa Ph.D:tä muinaisviron kadonneista kielistä. Muille tallaajille neuvoksi, avatkaa suunne niin leveäksi kuin mahdollista, odottakaa niin kauan kunnes 37 % syntyneen kuraluukun tilavuudesta on täyttynyt hyttysillä, tai kaapaiskaa kourallinen multaa/pikkukiviä suuhunne, ja jatkakaa keskustelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuloksena kukaan ei ymmärrä teitä kuitenkaan, mutta kuulostattepa ainakin yhtä hölmöltä kuin seuralaisenne.

3. Pölvästit matkustavat maapallon laidalle vain ihaillakseen Australian eläinkantaa.
Ovathan ne kengurut, koalat ja vesinokkaeläimet aika velikultia, mutta näkeehän niitä telkkaristakin:) Sitä paitsi, näyttäähän se koala kaukaa hauskalta, mutta koko otuksen elämäntehtävä käytännössä kulminoituu nukkumisen ja örisemisen ympärille. Kuulostaa siis pitkälti keski-ikäiseltä suomalaismieheltä;) Vaikka yleisesti luullaan että koala esiintyy vain täällä down under, niin sen voi myös joskus tavata omalta kotisohvalta, ryyppyreissun jälkeen vessan lattialta, ja joissain tapauksissa saatat jopa tunnistat koalan, kun katsot aamulla itseäsi peilistä.

(4). Päästäkseen mahdollisimman kauas ruotsalaisista.
Ainoa keino välttää HIVin leviäminen ja suomenruotsalaistuminen.

Itsehän tulin tänne pitkälti syistä 1 & 4, ja tähän mennessä olin jo useasti maanitellut kavereita surffaamaan, mutta hienoinen oli ihmetys kasvoillani, kun useimmat lähipiiristäni kertoivat etteivät ole surffanneet kertaakaan elämässään. Ööö.. Olen Suomesta, en osaa hiihtää. Miltähän tuokin kuulostaisi? Kyllähän tuon vielä ymmärtää vaihtareiden keskuudessa, mutta että suurin osa paikallisistakaan ei ole koskaan lajia kokeillut. Huoh! Taas pitää ottaa elämä omiin käsiin:)
Ja yllätykset senkun jatkuu: puolet jengistä ei osaa uida!!! Siis mitä helvettiä!!!??? Miten moiset luonnon muokkaamat tosielämän sankarit ovat voineet pysyä mukana evoluution kehityksessä??!! Sitähän voisi vahingossa hukkua jopa ammeeseen, suihkusta nyt puhumattakaan. Huoh x2!
Ja ne harvat jotka osaavat uida, pitävät vettä liian kylmänä jos asteita on alle 30!

No, onneksi sunnuntaina saimme kerättyä reippaan ryhmän, jolla suuntasimme kohti Bondi beachiä. Huomasi kyllä että kelit ovat muuttuneet, koska vaikka ranta ei autio ollutkaan, niin ei siellä ruuhkaakaan ollut. Vuokrasimme laudat ja märkäpuvut erinomaiseen hintaan 19 taalaa/90 minuuttia, ja vuokraamon hoitajana toiminut vanha papparainen oli todella vitsikkäällä päällä. Ensimmäiset hauskuudet irtosivat siitä, kun L-koon puvut olivat jossain takavarastossa. Eipä niitä kuulemma ole tarvittu sitten vuoden 83. Seuraavaksi repesin heti perään, kun papparainan vielä pukua kaivaessaan rupesi avautumaan laihemmista kavereista, huomaamatta että osa seurueestamme oli vielä paikalla;) Tämän jälkeen muille ojennettiin aloittelijoiden laudat, mutta papparainen tuijotteli meikäläistä hetken, vinkkasi silmää ja suositteli hieman edistyneempää lautaa, kuulemma tavallista ”ronskimmasta” ruumiinrakenteesta johtuen;) Heitettiin siinä sitten ukkelin kanssa vielä muuta läppää, aiheen keskittyessä lähinnä pilkkaamaan alipainoisia surffareita ja muita nälkiintyneitä juutalaisia:)

No vihdoinhan sitten päästiin itse jorpakkoon. Olihan se vesi jo hieman kylmempää kuin aikaisemmin, about 17 astetta kuitenkin, siis aivan uimakelpoista. Ja märkäpuku piti kropan yllättävän lämpimänä. Vinkkinä naisille: Jos on muotoja, niin märkäpuku on erittäin hot, tulenkuumaa tavaraa;) On the flipside, märkäpuku liimaantuu ihoa vasten siinä määrin, että se kyllä paljastaa aivan varmasti, jos viikoittainen aerobic on vaihtunut domino-keksien mutustamiseen.

Aallot olivat kuitenkin mahtavia, ja itsevarmoina päätimme että emme tarvitse minkäänlaista opetusta, eihän se styroksilevyn päällä seisominen nyt niin vaikeaa voisi olla. Mutta kukaan ei ollut koskaan maininnut sitä, kuinka vaikeaa on päästä aaltojen läpi ensin sinne syvemmälle, jotta voi sitten surffata takaisin! Yritin kantaa lautaa sylissäni, pääni päällä, shortseissani, yritin uida sen kanssa, sukeltaa se sylissä/kainalossa/ties missä, mutta yhtä toivotonta se touhu silti oli! Siinä kun taisteli 20 minuuttia aaltoja vastaan, ja tuntui kuin olisi edennyt vähintään 200 metriä, niin joka kerta masentava vilkaisu taakse kertoi että se rantaviiva oli edelleen yhtä lähellä kuin aikaisemmin. Kaksi askelta eteen, ja seuraava aalto vei 4 askelta taakse! Niin kauan oli helppoa, kun lautaa pystyi kantamaan sylissä, mutta heti kun vesi alkoi lähennellä rinnan korkeutta, vaikeudet alkoivat, puhumattakaan siitä että tässä vaiheessa aallotkin löivät jo pään yli. Piti olla tarkkana, ennakoida, joko ottaa muutama askel taaksepäin, jotta aalto ehtisi menettää tehoaan, tai nopeasti liikkua eteenpäin, jotta pääsisi nousevasta vesimassasta läpi ennen sen murtumista. Ilman lautaa olisi voinut vain sukeltaa aaltojen läpi, mutta lauta oli sen kaiken pahan alku ja juuri! Ja aina kun onnistui väistämään muutaman ison aallon, niin totta kai se seuraava vaahtopää jumaliste murtui sitten juuri naaman edessä, ja sittenhän sitä miestä vietiin! Ja auta armias jos se lauta karkasi käsistä! Se lähti kuin hauki rannasta, ja nilkkaan sidottu naru tarkoitti sitä, että 80 kiloa ei painanut juuri missään, kun lähdön hetki tuli ajankohtaiseksi! Ja edessä oli taas tarpominen takaisin syvempiin. Ja vaikka matkaa ei ollut kuin reilu 30 metriä, niin joka kerta etenemiseen kului ainakin vartti! Valehtelematta, koko puolentoista tunnin aikana onnistuin edes yrittämään laudalle nousua alle viisi kertaa, ja parhaimmatkin yritykset jäivät vain puolitiehen. Lopussa sitä oli jo fyysisesti niin rikki, että ei jaksanut muuta kuin maata laudan päällä:) Mutta hauskaa oli, todellakin! Sitä on jotenkin niin mahdoton kuvailla, millä vauhdilla se lauta siitä aallon voimasta lähtee, ja miten kevyeltä olo tuntui! Ja koska hinta ei päätä huimannut, niin varmasti tulen harrastamaan kyseistä touhua useammin! Aivan mahtavaa! Ja ehkä sitä ensi kerralla pääsee jo ihan ”oikeasti” ratsastamaan aalloilla, ensi kerran räpellystä voi tuskin vielä surffaamiseksi laskea;)

Ja eihän ne urheiluturneen jatkot muuten sunnuntaina sitten hirveän vahvasti menneet. Pelien loppuessa poistuin Renarin tukena läheiseen sairaalaan, vain varmistamaan että kaverin polvi on kunnossa. Ja täytyy sanoa, että jos joskus kotimaassa tuntuu että sairaalassa on hidas palvelu, niin täällä kaiken sai korottaa toiseen potenssiin. Odotin Renarin kanssa viisi (5!) tuntia, ja siinä ajassa paikalla kävi välskäri about 4 kertaa ottamassa röntgenkuvia uudestaan ja uudestaan, ja lopulliseksi diagnoosiksi oli varmistumassa 5 tunnin arpomisen jälkeen nivelsiteiden venähdys tms, ja juuri kun olimme poistumassa niin kikkarapäinen lisensiaatti/mikä lie apupoika tuli ilmoittamaan, että josko hän vielä konsultoisi valkoisia herroja norsunluutornissa, kaiken varmuuden välttämiseksi. Tähän menisi kuulemma vain muutama minuutti. Odotimme jälleen 45 x muutaman minuutin (=1.5h), kunnes kyseinen maailmantoivo tuli takaisin, vain ilmoittaakseen että joutuisimme odottamaan vielä lisää.

Alkoi muistua ihan ihanat ajat Vekaran maisemissa mieleen, jossa harjoittelimme puolustamaan kotimaata kiirehtimällä joka paikkaan vain odottamaan:) Tosin koska kyseisen torven kaulassa ei näkynyt ruusukkeita eikä muita männynkäpyjä, niin tulin siihen tulokseen että toivomus odottamisesta ei ilmeisesti ollut yhtä sitova kuin ylilutin toivomus komppanian poistumisesta pyörävajan takana sijaitsevaan motivaatiosuppaan;) Tässä vaiheessa Renar käskikin meikäläisen kotiin, koska odottamiseen ei tarvittaisi kahta miestä. Itsehän loukkaantunut sankari pääsi sitten kotiin neljän aikoihin aamuyöstä jalka kipsattuna, vain odoteltuaan yhteensä mukavat 12.5 tuntia kokonaisuudessaan. Ja vain löytääkseen raaputuspinnan alta voittolipukkeen, jossa sanottiin että arpominen jatkuisi seuraavalla viikolla.

Ei mennyt taaskaan ne aakkospussin punaiset hedelmävokaalit tasan! Renar on kaikella varmuudella ystävällisin kaveri jonka olen koskaan tavannut, aina pyytelemässä pienimpiäkin asioita anteeksi, enkä voi kuvitella että kaverilla on koskaan edes ollut pahoja taka-ajatuksia. Ja silti surkea kohtalo osui juuri hänen kohdalleen. Ei nyt sillä, että itse olisin valmis vaihtamaan paikkaa muslimiystäväni kanssa, mutta olisin voinut osoittaa sormella about kymmenen muuta limaniskaa jolle olisin suonut kohtalon mieluummin. Johan nyt Koraanissakin sanotaan että oikeauskoiset pääsevät taivaaseen ja synnintekijät päätyvät helvettiin! Tosin vaihtoehtoisesti lampaanrakastajat voivat hankkia VIP-lipun pilvilinnaan tappamalla vääräuskoisia. Kivittämällä saa seisomapaikan, polttopullolla istumapaikan ja räjäyttämällä itsensä julkisella paikalla päätyaition.

Olisin voinut viljellä muutamia typeriä sanontoja, kuten ”ei auta itku markkinoilla”, ”parempi pysyä kotona itkemässä kuin puolustaa asuntolan kunniaa” tai muita yhtä kehittäviä latteuksia, mutta niistä olisi ollut taas yhtä paljon hyötyä kuin housuun kusemista pakkasella! Tapahtui mitä tapahtui, jos se maito kerran on kaatunut lattialle, niin ei se sieltä itkemällä häviä. Tai häviää jos on säälivät vanhemmat tai jaksaa itkeä tarpeeksi kauan, mutta ehkä on vaan parempi heittää se naapurin monni lattialle litkimään sitä kermaa, ja varttua parempaa huomista…

perjantai 9. toukokuuta 2008

Rumble in the Jungle

”The greatest happiness is to scatter your enemy, to drive him before you, to see his cities reduced to ashes, to see those who love him shrouded in tears, and to gather into your bosom his wives and daughters”

Kuulostaa melkein meikän suusta tulleelta, mutta ehkä on kuitenkin oikeudenmukaista antaa kunnia lausahduksen oikealle isälle, eli vajaa vuosituhat sitten hallinneelle mongoloidien sotapäällikölle, itse Tsingis-Kaanille. Nykypäivänä kaikki tuntevat tarinan kaikkien kansojen valloittajasta, eikä vähiten ikinuoren takatukka-Frederikin ansiosta. Mutta pimentoon on jäänyt legenda sotapäällikön velipuolesta, Tsingis-Joonasta. Valotetaanpa muinaishistoriaa hieman. Tsingis-Joona oli alun alkujaan siis norjalainen venepäällikkö, josta tuli myöhemmin suuren kaanin markkinointipäällikkö. Norjalainen valaankaataja esitteli juuri kauppaoppijurtasta valmistuneelle kaanille idean, jonka mukaan kaanin suvussa toimiva jakinhoitoyritys voisi räjäyttää voittonsa taivaisiin. Idea oli yksinkertainen: Ensin asiakkaille myytiin jakinhoitotuotteita normaalia huokeammalla hinnalla, ja sitten asiakkaat tapetiin ja heidän pirttindä poltettiin. Näin perheyritys onnistui kierrättämään tuotteensa, ja sai samalla entisten asiakkaidensa koko maallisen omaisuuden. Tämä nosti yhtiön kurssin pilviin, ja kaani päätti laajentaa toimintaansa Persiaan. Matkan varrella norjalainen markkinointipäällikkö päätyi siihen, että kuluja on karsittava, ja kaanin myyntiedustajat jättivät jakkiharjojen kauppaamisen väliin ja keskittyivät vain raiskaamiseen, polttamiseen ja tuhoamiseen. Tsingis-Joona ei kuitenkaan pitänyt Persepoliksen ahteriin viittaavasta nimestä, ja anoi siirtoa kaanin Pohjolan yksikköön. Luvan saatuaan Tsingis-Joona hyökkäsi soutuveneellä Ruotsiin, ja onnistui valloittamaan pahaisen maapläntin, joka nimettiin myöhemmin Suomeksi. Tapaus ei kuitenkaan koskaan päätynyt historian kirjoihin, koska vielä valloitusta seuranneena iltana Tsingis-Joona rupesi uhkapeliin piispa Henrik toisen kanssa, ja nautittuaan hieman tavallista väkevämpää jakinmaitoa norjalainen onnistui häviämään maa-alueen Uno-korttipelissä, piispan flopattua kolme suunnanvaihto-korttia Tsingis-Joonan kahta vihreää seiskaa vastaan. Häviöstä turhautuneena norjalainen muutti nimensä Lalliksi, ja kosti tappionsa muutamaa päivää myöhemmin erään nimeltä mainitsemattoman järven jäällä.

Niille jotka eivät brittien kielestä niin perusta, niin lainausmerkeissä oleva lausahdus tarkoittaa tiivistettynä sitä, että voittoa tärkeämpää on vastustajan täydellinen nöyryyttäminen:) Ja tämä oli tunnukseni tulevana viikonloppuna, kun edessä oli jokavuotinen Residential Cup, eli urheiluturnee eri asuntoloiden välillä. Historia ei tosin luvannut hyvää, koska Geegal on ollut puimajaisten kolmivuotisen historian aikana joka kerta peräpitäjä. Tosin ehkä sijoituksella on jotain tekemistä sen kanssa, että Geegalissa on asukkaita huimat 60, kun Bulgassa niitä on 150 ja Gumalissa reilut 250. Vähän sama kuin vertaisi Suomen ja Italian futisjoukkueita. Tosin Geegalilla ei ole aikaisemmin ollut riveissään hullua suomalaista, joka vihaa häviämistä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Paitsi ehkä lokinkoipia ja muita ali-ihmisiä.

Mittelöt oli lauantaina, ja päivä alkoi loistavasti, koska saimme tietää että ennakkotaistelut olivat olleet jo edellis-iltana, sisältäen lajeista urheimmat, eli pingiksen ja shakinpeluun. Siis mitä vittua?!! Eikös kyseessä pitänyt olla urheilutapahtuma??? Saman tien voitaisiin julistaa taskubilis ja pilkkiminen olympialajeiksi! Ei herranjumala! Ja jotta tässä ei ollut vielä tarpeeksi, vaikka lauantaiksi lajeja oli jäljellä 7, niin puolet pisteistä oli silti jaettu jo perjantaina, ja olimme jo valmiiksi 40 pojoa muita jäljessä. Voi nyt kilin perse!!! Ja jotta elämä vaikeutuisi entisestään, niin edellisiltana kootusta joukkueesta vain puolet ilmestyi paikalle, ja meitä oli loppujen lopuksi vajaa 20 henkeä pitämässä linnaketta pystyssä reilua paria sataa vastustajaa vastaan. Positiivisena puolena, viime vuonna samassa tilanteessa Geegal sai kuulemma about 10 henkeä jalkeille. Missä on urheiluhenki? Häh??!!

Kabaree alkoi melko säännöttömällä lentopallolla, jossa otimme kärsään molemmilta vastustajilta vain kahden pisteen marginaalilla. Päivä näytti olevan pulkassa jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Seuraavaksi siirryttiin koripalloon. Käsi ylös kaikki jotka osaavat pelata -> 2 kättä nousi omani lisäksi, ja sääntöjen mukaan kentällä olevista viidestä pelaajasta vähintään kahden oli oltava tyttöjä, joten joukkueemme oli näköjään selvä. Vaihtopelaajia nolla. Onneksi yksi pelaajistamme, kroaatti nimeltä Milan, oli pelannut korista kotimaassaan melkein ammattilaiseksi asti, ja hän hoiti hyökkäyspään mallikkaasti kuin Michael Jordan konsanaan. Koska offensiivi oli hänen näytöstään, niin meikäläinen hoiti sitten puolustuspään vesikauhuisen buldogin lailla. Ja eihän se hirveän vaikeaa ollut, kun keskimääräinen vastustajan pelaaja painoi about 55-kiloa. Heti ensimmäisessä matsissa vastustajan tähtipelaaja, 50-kiloinen spagettijenkki hassutti meikää muutaman kerran ja teki pari näppärää koria kustannuksellani. Tästä suivaantuneena päätin, että paras tapa ottaa luulot pois koko joukkueelta on tietenkin jäädyttää kyseisen rasvatukan peli, ja rupesinkin varjostamaan vastustajan syömähammasta siinä määrin, että olin jopa ravistamassa kun hän kävi kusella! Kaikella kohtuudella, vastustaja sai kyllä 80 % pelin vapaaheitoista siitä hyvästä, että annoin italon maistaa hieman suomalaista vieraanvaraisuutta, mutta kyllä sen jälkeen alkoi huomata että pallo liikkui aika liukkaasti makaronin käsistä heti kun tulin lähistölle:) Voitimme pelin muutamalla korilla, ja sama kaava toistui myös seuraavassa pelissä. Jälkimmäisessä ottelussa alkoi olla jo tunnelman makua, kun eräs vastapelaaja tönäisi yhtä naispelaajaamme, ja tämän kundikaveri reagoi ehkä hieman liikaa, ja tuuppasi ensimmäisen kaverin nurin. Raivostunut vastapelaaja meinasi käydä oman kaverimme päälle, mutta onneksi joukkueemme poliisit (lue=ainoat yli 65-kiloiset) eli 190-senttinen kroaatti ja päätä pienempi suomalainen olivat paikalla varmistamassa, että mikäli joku olisi hokkarit jonossa, niin hän ei ainakaan kantaisi vihreää. Vastapuolen pelaajat kuitenkin hoitivat tilanteen mallikkaasti, ja suuremmilta turmilta vältyttiin. Naputimme pelin pussiimme, ja tilastot alkoivat näyttää hieman kirkkaammalta. Tosin kyllä huomasi taas että ei tätä virtahevon ruhoa niin kevyesti liikutella, kahden pelin jälkeen meikän sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ja joka askeleella tuntui että ilmansuodatin olisi totaalisesti tukossa.

Lounaan jälkeen siirryttiin ulkokentälle, ja ohjelmassa oli futista. Saimme kuin ihmeen kaupalla täyden joukkueen kentälle, ja vieläpä yhdellä vaihtomiehellä. Taaskin, Gumalin ja Bulgan jätkät olivat käyneet joka viikko pelaamassa lähiöpuistossa, samalla kun Geegalin jätkät ovat poltelleet ruohoa tai dokanneet kotitekoista viiniä. Ja koska en itse suuresta halustani huolimatta ole koskaan ollut mikään jalkapallokenttien Christiano Ronaldo, teknisiä kikkoja omaava kikkarapelle, niin päätinkin olla mieluummin kuin Carsten Jancker, saksalainen hyökkäysvaunu joka loisi vastapelaajiin pelkoa pelkällä läsnäolollaan. Tutun jaon mukaisesti otin taas puolustuspään vastuulleni, koska arvelin sen vuotavan melko pahasti. Ja koripallon malliin, jatkoin fyysistä peliä, koska se selvästikään ei ollut paikallisten heinäkeppien mieliin. Jotenkin tuntui että ”vankilasäännöt” olivat juuri se meikäläisen juttu, ja ehkä jopa tiimimme pelastus. Ja onnistuimme tekemään lopulta yhden kassin, ja vastustajan pussittaessa nolla, voitimme ensimmäisen pelin Bulgaa vastaan. Ei muuten ole tuo suomalaisten lempinimikavalkadi maailmalla hirveän laaja, kun vastustajat nimesivät meikän puolessa välissä päivää Icemaniksi. Nimitys tosin johtui enemmänkin pokista, jotka päässä näytin kuulemma Top Gunin pahikselta (Iceman/Val Kilmer), kuin jäätävästä kohtelusta jota tarjosin vastapuolen pelaajille:)

Seuraavaksi vastaan asettuikin astetta kovempi Gumal, jolla oli pelaajia vaikka muille jakaa. Ja he myös pelasivat astetta likaisempaa peliä. Alussa hyökkääjinämme olivat tuulennopeat, mutta höyhensarjaa edustavat Ali ja Renar. Niin kuin arvata saattaa, vastustajan puolustuskalusto kohteli poikia melko kaltoin, ja ennen kuin edes viisi minuuttia tuli täyteen, niin Renar oli niellyt multaa jo useamman kerran. Ja heti seuraavaksi pieni bangladeshiläinen oli yksin läpi, vain kohdatakseen vastustajan maalivahdin, joka surutta kenkäisi häntä suoraan polveen pallon ollessa jossain aivan muualla. Renar makasi vartin kentän pinnassa, jonka jälkeen hänet kannettiin miesvoimin sivuun. S**tana! Päätimme muuttaa hieman taktiikkaa, ja siirsimme taas tutuksi tulleen yli 65-kiloisen kaksikon hyökkäyspäähän. Ja veto oli myös taktisesti melko onnistunut, koska vastustajan tuuliviirit joutuivat uhraamaan vähintään kaksi miestä sitomaan molempia kärkiämme, ja aloimmekin pelaamaan melkein yhtä maalia. Pistin kyllä kroppaa likoon niin paljon kuin mieli vain sieti, enkä vähiten Renarin vuoksi! Pienen painituokion jälkeen pussitimmekin häkin, ja voitto alkoi häämöttää. Vastustajan pelaajatkin alkoivat hiiltyä loppuhetkillä, ja pallon ollessa heidän puolustuspäässään päätin ankaran prässin jälkeen rynnätä kolmen vastapelaajan keskelle ryöstämään palloa. Tuokio kreikkalaisroomalaista, ja yllättäen, onnistuin kaivamaan pallon itselleni yhden vastapelaajan roikkuessa reppuselässäni, mutta sitten yksi tovereista päätti jatkaa team reilukerhon linjalla, ja iski sivusta kyynärpäällään suoraan keskelle meikän muutenkin niin rumaa pärstää! Näin hetkisen hämyisiä tähtimuodostelmia, ja kuvittelin jopa tunnistavani pienen Karhun! Olihan se selvä, että tuulenhalkoja rupesi moisesta pommista vuotamaan, ja olin varmaan aika näky painiessani naamataulu pienessä veressä, mutta sen sijaan että olisin vetänyt pallokalan suoraan levyksi, päätin näyttää mitä on suomalainen SISU, perkele!! Jatkoin peliä kyselemättä, ja onnistuinkin kaappaamaan pelivälineen takaisin. Peli oli ohi sekunneissa, ja meikäläinenkin pääsi huoltoon. Pari tukkoa nenään, ja takaisin baanalle! Seuraavaksi oli vuorossa köydenvetoa joukkueittain, ja vaikka olin melko varma että voittaisin vastustajan joukkueet yksinkin, niin turpaan saatiin molemmissa matseissa. Tämän jälkeen muutama laji peruutettiin ajan puutteen takia, ja päivän kruunasi minimaraton, johon meikäläisen keuhkot eivät kuitenkaan enää kyenneet. Kaukana ovat ne ajat kun meikä oli vielä sen 45-kiloisen kenialaisen kestävyysjuoksijan näköinen. Lopputuloksissa olimme kuitenkin taas viimeisiä pienellä marginaalilla. Ja ainoastaan siitä syystä että puolet pisteistä oli jaettu jo perjantain niin-miehekkäissä lajeissa. Hmmph. Ja mikäänhän ei ole kunniakkaampaa kuin laskea illalla ruhjeita ja mustelmia helmitaululla, kun sormet ja varpaat eivät riitä. Mutta oli se ainakin sen arvoista…

maanantai 5. toukokuuta 2008

Akkujen lataamista

Ah, Melbournen keikan jälkeen oli hieman aikaa ottaa rennosti. Tai oli ja oli. Harjoitustyöt alkoivat puskea päälle, mutta mehevän kaupunkivisiitin ja usean huonosti nukutun yön jälkeen oli vain pakko ladata akkuja muutama päivä, ja keskittyä ei-yhtään-minkään tekemiseen. Ja käytännössä sehän tarkoitti vain pajaa, leffoja, roskaruokaa (ihan kuin sitä ei olisi saanut Melbournessa tarpeeksi, Mäkki oli nimittäin heti hostellin vieressä, ja laskimme käyneemme siellä 7 kertaa!) ja muuten vaan löhöilyä. Olisihan tuon ajan toisaalta voinut paremminkin käyttää, mutta tietty eräänlainen henkinen latautuminen ja rentoutuminen on vähän kuin laittaisi rahaa pankkiin. En tosin ole varma että kenen tilille se menee. Sali ja nukkuminen menevät varmasti omalle tilille, ellei sitten vaan poljeta stepperiä, ehkä maailman toiseksi paskinta keksintöä heti saunabeltin jälkeen, tai nukuta stressaantunen keski-iän heppoisaa unta, jossa herätään jopa omaan pieruunsa. Roskaruoan syöminen menee taas suorituspäivänä Mäkkärin/Hesburgerin/lähiökebaafen tilille, ja siitä tulee vielä tulevaisuudessa jälkisijoitus korkojen kera joko siihen pirun stepperiin (mikä kuitenkin makaa ensimmäisen käyttökerran jälkeen vaatekomeron perukoilla), ostoskanavan aina niin ihmeellisiin laihdutusvalmisteisiin (joista on yhtä paljon hyötyä kuin sepelin syömisestä) tai parhaassa tapauksessa omaan personal traineriin, joka on kuitenkin juuri koulunpenkiltä valmistunut 55-kiloinen nilli, joka suosittelee suurimmiksi massaliikkeiksi jotain taljassa tehtyjä työntö-veto-komboja niiden mahtavien ”core”-ominaisuuksien vuoksi!! Ja vastaavaa liikettähän jokainen tekee kuitenkin aina keskiviikkoisin, perjantaisin kuin myös lauantaisin, vetämällä ulko-oven auki ja työntämällä juuri ostamansa korin Karjalaa tupaansa. Fyysinen rasitus viimeistellään toistamalla sama liikesarja jääkaapin kohdalla, ja tämän jälkeen voidaan tarpeen vaatiessa tehdä eristäviä suorituksia poistamalla korista janojuomia yksi kerrallaan. Loppuverryttelyksi painitaan yleensä naapurin ja/tai vaimon kanssa, ja vähintään kerran kahdessa viikossa on hyvä kokeilla maksimisuoritetta, joka tehdään pakkasesta otetun kossulekan kanssa. Leffojen katselu menee myöskin kulttuurisivistyksenä selkeästi omalle tilille, ellei sitä sitten tee elokuvissa tai vuokraa jotain uutuuspätkää Ärrältä, jolloin eurot kilahtelevat taas muitten tilille, mutta kuka nyt sellaista tekee enää nopean internetin aikakaudella. Paitsi jos ei siis asu Suomessa, jolloin internetyhteydet tuntuvat hidastuvan vanhan modeemin tasolle. No, onneksi joku sattui olemaan ennalta viisas, ja rahtasi 500 gigatavun kiintolevyn täynnä leffoja maailman toiselle laidalle:)

Parin päivän ”lataamisen” jälkeen pitikin olla taas valmiina taistoon, sillä kaikkien ystävä, Ningning, oli lähdössä kolmeksi viikoksi vierailemaan kotimaahansa Kiinaan, (ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen) ja sen kunniaksihan oli pakko järjestää taas grillikekkerit takapihalla. Luonnollisesti, juhlat oli julistettu alkavaksi kahdeksalta, ja kellon näyttäessä 1945, pihalla olivat suomalaisen täsmällisenä meikäläinen, kaverini Christian naapurista ja muutamat vosut naapuriasuntoloista. Ja mitenhän tässä taas kävikään, olisihan se pitänyt arvata! Ningning saapui paikalle vaivaiset pari tuntia myöhässä, ja juhlat alkoivat sitten melkein täsmällisesti varttia yli kymmenen!!! No, ehtipähän siinä ainakin lämmitellä, ja piti jo yhdeksän aikaan hakea uutta täydennystä paikallisesta Alkosta, kun meinasi tinneri loppua kesken. Iltaa jatkettiin sitten puolen yön maissa ensin Kolmeen Apinaan, paikalliseen kulmabaariin, ja viiden minuutin kuluttua seurue oli hajalla kuin sirpalekranaatti ryssäkeskityksessä, ja nappasimme italo-Christian kanssa naapurin hempukat mukaanne ja suuntasimme kantapaikkaamme Cargoon. Siellähän ilta sitten venähti melko pitkäksi, ja aamuviiden aikoihin saavuimme kotiin, vain huomataksemme että kämppikseni Soon laukusta olivat kadonneet sekä luottokortti että talon korttiavain! Sinänsä melko näppärää, koska näin korealaistytön nostavan rahaa automaatilta, ja tämän jälkeen sekä Soo että hänen laukkunsa olivat näköpiirissäni about 80 prosenttia illasta, ja kaiken lisäksi hävinneet kortit olivat laukussa sekalaisessa järjestyksessä, eivät siis yhdessä! Paskempi homma, mutta minkäs teet, siinä vaiheessa kun asuntolan turvamiehet tulivat avaamaan Soolle oven, oli kello jo lähempänä kuutta, joten loistavasti alkanut ilta sai arvoisensa päätöksen:)

Viikonlopun jälkeen olikin aika sitten keskittyä kouluhommiin, olihan meikäläisellä vielä viisi harkkatyötä tekemättä, joista ensimmäisen deadline olisi heti seuraavalla viikolla. Sen lisäksi tein tuntikausia tutkimustyötä konsultointikurssin ryhmätyötä varten, jossa pitää analysoida aiheeseen liittyviä nyansseja. Ja totta kai, elämän helpottamiseksi, etäyhteyteni Lappeen yliopiston tietokantoihin oli epäkunnossa pari päivää (onneksi sain sen lopulta toimimaan), ja vaikka täälläkin on omat tietokantansa, niin kuitenkin nyt muutaman ärräpään jälkeen vertailuna voin sanoa että Lappeen täsmähaku toimii kyllä about 100-kertaa paremmin. Täällä järjestelmä on hitaampi, antaa tuloksena yleensä ison kasan ”jotain-sinnepäin” artikkeleita, joista ensinnäkin puolet ovat asiaankuulumattomia, ja loput puolet vaativat kirjautumisen johonkin V***n maksulliseen palveluun! Kirjaston käyttäminen vaatii vähintään hieroglyfijärjestelmän opettelua, koska täällä ei mitä ilmeisemmin ole kuultukaan mistään semmoista, kuin aakkosjärjestys. Yritä nyt sitten kysyä kirjastonhoitajalta apua. ”No worries mate”, ja muutaman minuutin päästä ”wtf mate?” kun infopisteen kloppi on yhtä pihalla kuin itse olit äskettäin, ja nyt teitä on vain yhden tollon sijasta tuplamäärä arpomassa hyllyjen välissä, että miten ihmeessä K:n perässä on T, ja mistä johtuu että F:llä alkavia teoksia on kahdeksassa eri paikkaa, mukaan lukien vessa ja jalkakäytävän roskis. Mutta onneksi kirjasto on varautunut lukuisaan oppilasmäärän, ja tätä tarkoitusta varten kirjoja on varattuja reilusti, keskimäärin yksi kappale kutakin, mikä tarkoittaa sitä, että tarvitsemaasi kirjaa ei ole koskaan paikalla, ja lainausjono on nälkävuoden mittainen.

Edellä mainituista vastoinkäymisistä tympääntyneenä päätin viettää viikkoni tallettamalla mahdollisimman paljon rahaa pankkiin saliharjoittelun ja löhöilyn muodossa, ja onnistuin siinä välissä myös sutaisemaan vasemmalla kädellä jotain koulujuttuja paperille. Saimme myös ensimmäisen välikokeen tulokset takaisin. Täällä hyvä puoli on se, että tenttien ja harkkatöiden yhteenlaskettu pistemäärä on tasan sata, ja siinä on kiinteät rajat arvosanoille. Esimerkiksi jo mainitussa Financial Management kurssissa pisteet menevät jakoon seuraavasti: välikoe 25 pojoa, ryhmätyö 25 pojoa ja lopputentti 50 pojoa. Muilla kursseilla jakauma menee hieman toisin, mutta idea on selkeä. Ja läpi pääset puolilla kokonaispisteistä, eli 50 pointsilla, ja korkeimman arvosanan, eli high distinctionin saa vähintään 85 pisteellä. Muut arvosanat menevät sitten tuohon väliin. Tuosta saa hyvät suuntaviivat, kun pystyy harkkojen ja välikokeiden jälkeen laskemaan että kuinka suuren panostuksen tentti vaatii. Itse nakutin siis ensimmäisestä välikokeesta 20/25 osumaa, joka oli luokan keskiarvoon (about 16p) verrattuna vähintään kohtalainen suoritus, mutta itselleni jäi vähän hampaankoloon, koska kokeen olisi läpäissyt kuka tahansa yli 3-vuotias suomalainen, joka osaisi vähänkin diskontata ja laskea velkakirjan/osakkeen tuotto-odotuksia. Ja kaiken lisäksi 2 merkkiä karkasi käsistä ihan pelkän huolimattomuuden vuoksi, kun yhden a-nelosen verran laskutoimituksia vaatineeseen lausekkeen oli eksynyt muutama lapsus. Prkl.

Jäljelle jää siis enää 10 pojon virhemarginaali, mikäli tuota high distinctionia huvittaa tavoitella. Sikäli se kiinnostaisi, koska konsultointikurssi on sen verran vaikeahko, että sieltä ei moisia tavoitella, ja Sales Management on taas yhtä kiinnostavaa kuin ruohon kasvamisen seuraaminen, joten sieltäkään ei varmaan sankarisuoritteita haeta. Onneksi meikäläisellä on ässä hihassa, sain nimittäin Renarilta samalle kurssille tehdyn harkkatyön, joka oli yhtä pojoa vaille täydellinen:) Tyhmä turhaan työtä tekee, kun viisas pääsee vähemmällä. Lappeessa olisi korkeintaan vaihdettu tekijän nimi, täällä pitää olla vähän huolellisempi, mutta eiköhän tuon mestarinäytteen rungolle löydy käyttöä:)

Sain loppuviikosta myös paketin maailman toiselta äärilaidalta, eli ihan kotikolosta asti. Suuret kiitokset siitä äitimuorille kotiin, joka kuitenkin lukee blogitekstejä kyynelsilmin joka päivä, samoin kuin pikkuvellokselleni Bullille, joka mitä ilmeisemmin valitsi tuon sikaa muistuttavan kortin. Extrakiitokset pitää tietty välittää myös Suville, joka laittoi jotain kivaa mukaan. Ensiksi mietin että missäs ne kaikki rakkauskirjeet on niiltä kaikilta tytöiltä, jotka jäivät ikävöimään, mutta sitten tajusin että nehän tulevat varmaan henkilökohtaisessa postissa myöhemmin;) Paketti toi mukanaan siis melko paljon kotimaista viihdejournalismia, kuin myös jokaisen kunnon tukkijätkän luomiseen tarvittavan paketin ruisleipää! Sitä olikin vartuttu. Vaikka leipä oli jo ehtinyt muodostaa hampaita särkevän, Rockwellin asteikolla mitattavan pinnankovuuden, niin siltikin mussutin sitä onnessani melkein koko paketin heti seuraavana aamuna. Oma maa mansikka! Unohtamatta tietysti Fazerin sinista ja pussillista salmiakkipanttereita:) Ja vaikka olen ehtinyt täyttää kirjahyllyäni jo engelska-viihteellä, niin kyllä sitä kuitenkin mieluummin lukee kotimaista kirjallisuutta, varsinkin kun sitä suomen kieltä ei pääse oikein muuten käyttämään, jos nettiä ei lasketa. Ja varsinkin tuo oikeassa alakulmassa sijaitseva alan lehti auttaa meikäläistä suorittamaan henkilökohtaista ristiretkeäni paikallisia lokinkoipia vastaan!

Asiasta puheen ollen, tuossa viime viikolla törmäsin taas yliopiston pumppuhuoneella kuningassuoritteisiin. Kolme paikallista tilliaivoa päättivät raahata metrin halkaisijan omaavan kuntopallon Scottitelineen viereen, ja ruveta vääntämään siinä haukkaria. Ei varmaan herroille juolahtanut mieleen että sillä Scott-telineellä siinä vieressä on varmaan jokin erityinen funktio, olisikohan se suunniteltu erityisesti juuri kyseistä tarkoitusta varten? Pannupäät olivat juuri tavallisen salikävijän prototyyppejä, kaikilla Lacosten muutaman sadan sklobot jalassa, uudet kivipestyt Levikset/Miss Sixtyt/whateva jalassa ja tietysti ylikokoiset tank topit yllä, puhumattakaan muutamasta kilosta tekokultaa niskassa. Kas saatana kun ei ollut vielä hiukset suittu taakse oliiviöljyllä! Kyllä se varmaan jostain trendilehtien kysymyspalstalta pitäisi löytyä, että kuntosalille ja paikalliselle homoklubille ei mennä samoissa kuteissa! Ja elopainoa kolmikolta löytyi yhteensä alle 150 kiloa!!! No, ensimmäinen älyn jättiläisistä asetteli itsensä johonkin astangajoogaa muistuttavaan synnytysasentoon pallon päälle, ja teki muutaman toiston erittäin kyseenalaisia suoritteita. Idea kuntopallosta vuotaa muutenkin kuin seula, koska sen päällä käsikulma muistuttaa enemmän nollaa kuin mitään muuta numeraalia, ja liikerata on tällöin massiiviset pari senttiä! Ja jos joku kehtaa tuoda esille näkökulman jostain niinkin mystisestä ilmiöstä, kuin koordinaation kehittämisestä, niin voi saman tien ottaa suunnan teurastamolle, koska kukaan tervejärkinen (lukuun ottamatta muiden urheilulajien harrastajia, jotka haluavat kehittää lajispesifisiä ominaisuuksia, noin 0.0035 % väestöstä) ei käy salilla sen takia että kehittäisi päätoimisesti koordinaatiota. Paras keino tähän olisi sen keppana väliin jättäminen viikonloppuisin, sehän nyt on selvä! Ja jos joku uusiojoogapelle nyt välttämättä haluaa keskittyä koordinaation tai keskivartalon hallintaan, niin paras tapa on vain reippaasti ladata kolminumeroiset lukemat siihen kyykkytankoon, ja ruveta pyllistelemään romujen alla! Jokainen sitä kunnolla tehnyt tietää kyllä vaikutuksen! Mutta voi, kun niitä selityksiä on joka lähtöön, polvet ei kestä, heikko selkä, kyykky ei sovellu mun nilkoille, en uskalla, masentaa! Mutta sitten energiaa riittää kyllä sen selkäranka mutkalla tehdyn puolihauiksen tai jonkun uusimmasta steroidilehdestä bongatun Ove Rytterin suositteleman penkkiversion tekemiseen! Jos prioriteetit ovat tuota luokkaa, niin listan kärjessä pitäisi kyllä olla hengityksen lopettaminen!

Palatakseni alkuperäiselle astialle, seuraava sankari näistä edellä mainituista ristoreippaista päätti sitten vasikan synnyttämistä muistuttavan puolimakuukorkkiruuviasennon sijaan tehdä omat toistonsa istumalla eräänlaisen vipuvarsipohjekoneen penkille väärinpäin. Laite oli eräänlainen mekanismiltaan koottavaa pöytää muistuttava vehje, jossa painot tulevat istujasta nähden toiseen ääripäähän. Tällä kertaa taulapää kuitenkin istui juuri väärinpäin, ja koska hänellä oli omat painonsa (huimat 15 kiloa!) pallon varassa väärään suuntaan, ja koska vastapainoa ei ollut, niin tietenkin laite irtosi lukkoasennosta, ja painui keskeltä kasaan rymisten, ja tätä seurasi einsteinin mukava kuperkeikka, omien romujen lennellessä minne sattuu! Yllättäen, sankarit katosivat paikalta ääntä nopeammin, ja itse tein päätäni pyöritellen seuraa trainerille, joka tuli kiroten paikalle korjaamaan luukasojen jättämää sekasortoa. Ihmettelimme siinä sitten yhteen ääneen että mistäköhän moisia rimppakinttuja oikein sikiää. Taisivat olla aborttilait hieman tiukemmat silloin 20 vuotta sitten…